Maria Pettersson on Journalisti-lehden päätoimittaja ja tietokirjailija. Petterssonin esikoiskirja, Historian jännät naiset – Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja saa elokuun lopulla jatkoa teoksella Suomen historian jännät naiset – Selvänäkijöitä, sotilaita, saarnaajia ja silmänkääntäjiä.

Olen ollut historianörtti koko elämäni. Jo yläasteella tajusin, että naisten tarinoita on kerrottu todella vähän. Historiantunneilla puhuttiin lähes ainoastaan sodista ja suurmiehistä. Naisten, köyhien tai esimerkiksi vähemmistöjen tarinoita ei olla pidetty niiden rinnalla kovin tärkeinä.

Aloin twiittailla muutama vuosi sitten jännien, mutta huonosti tunnettujen naisien minielämäkertoja. Kävi ilmi, etten ollut suinkaan ainoa, joka janosi kuulla historiallisten naisten tarinoita.

Tästä syntyi idea ensimmäiseen kirjaani, ja sen ilmestyttyä pyydettiin, voisinko tehdä samanlaisen teoksen myös suomalaisnaisista.

Kirjojeni naiset eivät ole mitään esikuvallisia henkilöitä. Monet heistä ovat toki edelläkävijöitä, mutta tyyppeinä aika kauheita. Löydän silti samastuttavaa 1600-luvun myrkyttäjättärestä ja 1900-luvun alun okkultistista. Kaikissa heissä on jotain tunnistettavaa.

Sanotaan, että yritän parhaani mukaan elää sellaista elämää. Toki tänä päivänä kansainvälisyys tarkoittaa eri asiaa kuin lapsuudessani. Ystävissäni on esimerkiksi ukrainalaisia ihmisoikeustaiteilijoita, lasvegasilaisia strippareita ja kenialaisia perheenäitejä. Olisi ihanaa, jos voisin huoletta pyörähtää tapaamaan heitä aina viikonloppuisin. Siihen eivät oma budjetti ja maapallon kantokyky valitettavasti riitä. Onneksi on muitakin tapoja pitää yhteyttä.

Se opetti paljon politiikan tekemisestä. Parhaimpia hetkinä tunsin suurta ylpeyttä siitä, miten Eurooppa on onnistunut yhdistymään, ja miten tärkeitä juttuja on mahdollista tehdä, kun kansat tulevat yhteen. Synkimpinä hetkinä taas kyseenalaistin demokratian toimivuuden ja järkevyyden.

Kokemus sai myös ymmärtämään, miten älyttömästi poliitikot – tai ainakin hyvät poliitikot – tekevät töitä. Parlamentissa kohtasi älyttömän fiksuja ja työteliäitä supertyyppejä, mutta mukaan mahtui myös laiskoja mulkvisteja. Samalla tajusin, ettei minusta voisi koskaan tulla poliitikkoa.

Demokratia on kompromissien taidetta, ja olen luonteeltani sellainen, etten oikein osaa tyytyä epätäydelliseen lopputulokseen.

Olet oikeassa, violetti on lempivärini. Muistan kirjoittaneeni jo ala-asteikäisenä kaverini ystäväkirjaan, että tykkään kaikkein eniten violetista väristä. Myöhemmin olen lukenut hurjia analyysejä siitä, minkälainen henkilö pitää violetista. Ne päätelmät olen päättänyt unohtaa.

No, olen saanut häneltä elämäni pahimman flunssan. Työskentelin kymmenisen vuotta sitten City-lehdessä, ja kävin haastattelemassa Perryä tukholmalaisella klubilla, ahtaassa siivouskomerossa. Istuimme nenät vastakkain, Perry oli todella huonovointinen ja kääriytynyt valtavaan villahuiviin. Seuraavana päivänä minulle nousi kuume, ja olin kaksi viikkoa täysi raato. Yskin niin paljon, että kylkiluihini tuli hiusmurtumia.

Leikkiminen on tärkeää miltei kaikille eläinlajeille, erityisesti nisäkkäille. Leikki on tapa rakentaa ja kehittää yhteisöä. En kutsuisi larppaamista silti leikkimiseksi. Pidän sitä omana taidemuotonaan. Voit lukea tarinoita ja katsella elokuvia esimerkiksi Hamletista, mutta vain larpissa voit itse olla Hamlet. Eläytyminen toiseen henkilöön on väkevä, opettava ja äärimmäisen syvä kokemus. Jos teatteri on kuin hyvä viini, on larppi heroiinia.

Aloin seurustella mieheni kanssa 22-vuotiaana. Kolmen kuukauden seurustelun jälkeen matkustimme Las Vegasiin ja päätimme hetken mielijohteesta mennä naimisiin. Todistajina olivat siivooja ja Elvis-pappi. Suomeen palattuamme kävi ilmi, että EU:n ulkopuolella tehdyn avioliiton rekisteröiminen olisi tarkoittanut valtavaa paperisotaa, joten yksinkertaisempaa oli mennä maistraatissa uudelleen naimisiin. Kun vanhempamme kuulivat asiasta, tarjoutuivat he kustantamaan meille vielä perinteiset kirkkohäät. Tarkoituksena oli, että meidät olisi ainoastaan siunattu, mutta kävikin niin, että pappi käytti vahingossa vihkikaavaa. Häämatkalle lähdimme Pohjois-Koreaan.

Paikalleen jämähtämistä ja uteliaisuuden kuihtumista. Sitä, etten haluaisi enää kehittyä ja tyytyisin pelkästään siihen mitä on. Journalistin ammatissa ihaninta on, että uteliaisuus on hyve ja uusien asioiden opetteleminen on välttämätöntä.

Olen ylittänyt valtion rajan neljä kertaa laittomasti.

En. Hah hah. Rikos ei ole vielä vanhentunut.