Dingo-elokuvan ohjannut Mari Rantasila elää yhtä elämänsä parhaista ajoista – Tämä kaikki muuttui kuusikymppisenä

Sanoit, että Levoton tuhkimo -elokuva on henkilökohtaisin ohjaamasi elokuva. Miksi?

Olen kasvanut Dingon jäsenten tavoin Porissa. Kaikki nuoret, jotka harrastivat musaa tai teatteria, tiesivät jotenkin toisensa. Jäsenistä tunsin henkilökohtaisesti Pepe Laaksosen, jonka veli Jippo oli kanssani samalla luokalla. Heidän kanssaan hengailimme esiteineinä, kuuntelimme musaa ja puhuimme politikasta.

Olin paikalla 1980-luvun taitteessa rockin SM-kisoissa, jossa Neumann esiintyi Sir 59 -bändinsä kanssa. En muista ketään muuta koko bändistä tai edes millaista musaa he soittivat. Muistan Nipan satiinipuvussaan, jonka tyyli ja fyysinen elekieli lavalla olivat jotain ennennäkemätöntä. Muut bändit elivät punkkarivaihetta, mutta Nipa yhdisteli vaatteita äitinsä vaatekaapista. Ajattelin, että joko tuosta tulee iso tähti tai sitten hänet tallotaan maahan. Ja tähtihän hänestä tuli!

Lähdin Porista vuonna 1981. Median kautta seurasin Dingon nousua ja ajattelin, että nyt menee muuten Porin jätkillä lujaa. En ollut elokuvan käsikirjoittaja Hanna Leivonniemen tavoin fani, hän on minua kymmenen vuotta nuorempi. Minä taas olen nähnyt Dingon alkuvaiheet ja kasvanut samassa tunnemaastossa. Heti alusta, kun elokuvaa minulle tarjottiin, tuntui, että tämä on match made in heaven.

Pääosassa on Neumannin tarina ja myös hänen kasvunsa sodanjälkeisen sukupolven lapsena. Miten saman ikäpolven edustajana koit tämän?

Isäni on käynyt kaikki kolme sotaa. Olen hirvittävän tietoinen puhumattomuudesta, jota meilläkin kotona oli. Ei ollut tunnepuhetta tai kerrottu, mitä on vaikka naiseksi kasvaminen. Silti isä painotti aina itsenäisyyden tärkeyttä. Pitää olla oma ammatti ja omat rahat!

Äitini taas oli joutunut tekemään paljon kotitöitä lapsuudenkodissaan, vain koska oli tyttö. Hän sanoi, ettei aio vaatia omalta tyttäreltään samaa.

Vanhin veljeni syntyi heti sodan päätyttyä vuonna 1945. Nelilapsisen sisarussarjan nuorimpana, ja ainoana tyttönä, olen voinut saada hyvin erilaisen isän ja äidin kuin veljeni. Heidän lapsuudessaan sota oli lähempänä. Vanhemmat olivat myös nousseet syntyessäni luokan ylöspäin ja sain elää taloudellisesti turvattua elämää, harrastaa paljon.

Puhumattomuus näkyi tuona aikana vaikkapa suhteessa terapiaan. Porin lähellä sijaitsee Harjavalta, jossa oli mielisairaala. Jos joku olisi sanonut menevänsä terapiaan, se nähtiin samana kuin olisi mennyt Harjavaltaan, toivottomana tapauksena.

Olet valmistunut teatterikoulusta 1987. Mitkä piirteet sinussa ovat säilyneet urasi alusta?

Ehdottomasti innostuminen, se on tullut varmaan geeniperintönä ja mallioppimisena äidin puolelta. Hänkin oli innostuja. Tällä hetkellä koko maassa on liian vähän innostumista. Ei uskalleta innostua, vaan maalaillaan ikävää tulevaisuudenkuvaa.

Olen myös ollut aina sitkeä. Alallamme ei pelkkä into riitäkään, vaan pitää olla sitkeä varsinkin silloin, kun kokee hylsyjä tai ei ole töitä.

Olet tehnyt myös lähes koko näyttelijän urasi ajan töitä muusikkona ja ohjaajana. Miten sinusta tuli moniosaaja?

Moniammatillisuus ei ollut yhtään yleistä kasarilla tai ysärillä. Päinvastoin ajateltiin, että jos teet useampaa kuin yhtä asiaa, et osaa oikein mitään kunnolla. Kun halusin näyttelijä-muusikkona alkaa ohjata, minua ei todellakaan tultu riemusta kiljuen kotoa hakemaan.

Naisohjaajat eivät olleet tuohon aikaan yleisiä, eikä naisilla ollut samoja kontakteja kuin miehillä. Sukupuolen lisäksi moniammatillisuus ihmetytti; mitä tuo tuolla ohjaajanakin tekee? Olin sillä tavalla aikaani edellä, että nykyään on normi, että lähes jokainen tekee useampaa työtä tai toimenkuvaa alallamme.

Millaista elämänvaihetta koet kuusikymppisenä eläväsi?

Olen löytänyt minäni jollain tavalla uudelleen. Kun ruuhkavuodet ovat hellittäneet, on jäänyt tilaa piirteille, jotka ovat jääneet piiloon. Äitiys muuttaa muotoaan ja vanhempani ovat edesmenneitä, niin on voinut asettua itsensä äärelle eri tavalla. On tullut koettua oivalluksia, että tämähän on tärkeä osa minua! Varsinkin kun asun yksin, on aikaa miettiä, että kukas minä olinkaan ja mitä ajattelen tästä. Odotan samalla tavalla kuin nuorena, mitä ihanaa ja jännittävää voi tapahtua seuraavaksi.

Koen, että elän yhtä parhaimmista ajoistani. Kaikkea, mitä haluaa, voi tehdä ja uskallan heittäytyä sekä ottaa vastaan. Samalla elämänkokemus on opettanut suojaamaan itseäni, enkä hakkaa päätäni seinään samalla tavalla kuin nuorempana.

Oletko kohdannut ikäsyrjintää?

Jussi-puheessani vuonna 2016 vielä harmittelin, että meidän alallamme vanhenevia naisia ei ollut olemassa. Nyt on onneksi vähän enemmän rooleja.

Yleisesti ottaen kuusikymppiset joutuvat ikäsyrjinnän kohteeksi koko ajan. Kun radioihin tai televisioon tehdään seurantatutkimuksia, niin haastattelut lopetetaan 55 ikävuoteen. Sitten vedetään johtopäätökset, että tällaista kansa haluaa katsoa tai kuunnella. Siitä ylöspäin ei arvosteta eikä edes kysytä, mitä me haluamme. Se on älytöntä, sillä meitä on aika paljon ja meillä on aikaa kuluttaa kulttuuria.