Jäät ovat juuri lähteneet, lumitäpliä on vielä siellä täällä. Varvikosta kuuluu hiljaista rapinaa.

Pieni sisiliskon näköinen otus etenee määrätietoisesti kohti kirkkaana päilyvää metsälampea, vanhaa tuttua soidinpaikkaa, johon saapuu keväällä useita lajitovereita. Eläin pulahtaa rannalta veteen ja muutamalla pyrstöniskulla katoaa vesikasvien joukkoon.

Vaikka manteri, entiseltä nimeltään vesilisko, muistuttaa hyvin paljon sisiliskoa, ei se ole lisko lainkaan. Se kuuluu salamantereiden eli pyrstösammakoiden heimoon.

Sisilisko ei mene mielellään veteen, mutta manteri elää sujuvasti osan vuodesta vedessä, osan maalla. Muiden sammakkoeläinten tapaan manterin lisääntyminen onnistuu vain vedessä.

Koiras on vaikuttavan näköinen. Sen keväisessä kutuasussa on nyhälaitainen, jopa kuusi milliä korkea harja selästä pyrstöön: kuin hirmulisko pienoiskoossa.

Yläpuolelta se on sinertävän tumma, alapuolelta mustatäpläisen oranssi. Takajalkojen varpaissa on uintia helpottavat räpyläliuskat. Kutuajan jälkeen harja häviää ja väritys muuttuu naaraan kaltaiseksi.

Naaraalle ei kasva selkäharjaa, ja se on muutenkin kellanruskeana, pienten täplien kirjailemana vaatimattomamman näköinen.

Suurimmat Suomessa mitatut manterit ovat olleet reilun yhdeksän sentin mittaisia, josta yli puolet on pyrstöä. Manterin iho on sileä, ei suomuinen kuten matelijoihin kuuluvalla sisiliskolla.

Manterikoiras ui ympäriinsä etsien itselleen puolisoa. Sen kohdatessa naaraan alkaa kosiotanssi.

Koiras ui vilkkaasti pyrstöään värisyttäen naaraan ympärillä ja esittelee kirkkaanoranssia vatsaväritystään.

Mantereidenkaan maailmassa naaraan valloittaminen ei ole yksinkertaista. Siihen saattaa kulua parikin päivää.

Naaras käyttää munintaan jopa viikkoja. Se munii puolentoista millin kokoiset munat yksitellen vesikasvien lehdille. Niitä suojaa kolmemillinen hyytelö. Naaras kätkee munat taittamalla vesikasvin lehden näkösuojaksi.

Kudun jälkeen, juhannuksen aikoihin aikuiset manterit nousevat maalle. Ne ovat huomaamattomia, ja harvoin niitä maalla pääsee näkemään. Ne viihtyvät varjoisissa ja suojaisissa paikoissa, joissa iho ei pääse kuivumaan.

Lammessa saattaa sukellella kymmeniä mantereita, mutta silti niitä on vaikea nähdä. Ne sulautuvat hyvin vesikasvillisuuden valoihin ja varjoihin ja katoavat suojaan pienimmänkin liikkeen havaittuaan.

Manteri elää yleensä seitsemän kahdeksan vuotta, mutta sen tiedetään eläneen jopa 20-vuotiaaksi. Suomea manteri on asuttanut jo tuhansia vuosia.