Sarita Silvennoinen teki uraa mallina Milanossa, mutta yksi yö päätti kaiken – Nyt hän nousee traktorin ohjaamoon sukutilallaan, eikä voisi enempää toivoa

”Lähetkö mun kanssa metsästyskurssille?, Sarita Silvennoinen, 36, kysyi isän vastattua puhelimeen. Linjan toisessa päässä oli parin sekunnin hiljaisuus. Isä vastasi, että hänellä oli jo aselupa, ja ihmetteli, mistä tyttärellä nyt mahtoi tuulla. Vähän myöhemmin syy selvisi, kun tytär ilmoitti, että aikoisi mennä maatalouskouluun. Jälleen parin sekunnin hiljaisuus.

– Jaa, no hyvä etten mennyt myymään maita, oli isän vastaus.

Pekka Välikangas on maanviljelijä neljännessä polvessa. Kaksi tytärtäkin kasvoi maatilalla. Mutta hän ei olisi voinut kuvitella, että kummastakaan tyttärestä, varsinkaan nuorimmaisesta, olisi jatkajaksi. Oli selvää, ettei nuorta Saritaa maatilan työt kiinnostaneet.

– Kaikista pahinta oli perunoiden nosto syksyllä, varsinkin murrosiässä. Siihen oli kaikkien pakko osallistua, Sarita sanoo.

Siskon hevosille viljeltiin heinää. Sarita auttoi sen verran, että isä laittoi traktorin ykkösvaihteen päälle, ja tytär hyppäsi liikkuvaan traktoriin ohjaamaan.

– Kun minulla sitten todettiin heinäallergia, olin ikionnellinen. Ei tarvinnut enää traktorissa istua.

Sarita oli juuri täyttänyt kuusitoista, kun televisiossa pyöri mainos, jossa haettiin malleja Mallikoulu-nimiseen TV-ohjelmaan. Serkku kysyi oliko Sarita jo hakenut.

Sarita oli kasvanut pitkäksi, ja sai jatkuvasti kuulla, että hänestä tulisi vielä missi.

– No, haetaan sitten, ajattelin, vaikka en itse kokenut olevani millään tasolla viehättävä, olin vain niin kamalan pitkä.

Hän ei kertonut aikeestaan kenellekään. Äidille oli pakko kertoa, koska Sarita tarvitsi kyydin juna-asemalle.

– Olin viettänyt elämäni maalla, mitä nyt Puuhamaassa ja Korkeasaaressa käynyt. Ja yhtäkkiä olin yksin matkalla Helsinkiin kuvauksiin.

Saavuttuaan Helsingin rautatieasemalle Sarita soitti hädissään siskolleen ja sanoi, ettei tiennyt yhtään missä oli ja minne pitäisi mennä.

Koekuvauksissa oli kolmisensataa muuta hakijaa. Sarita ajatteli, että tämä oli varmaan tässä. Olo oli epävarma, kasvoilla kaksi astetta liian tumma meikkivoide.

– Kun sitten pääsin koko ajan eteenpäin ja kuulin lopulta oman nimeni niiden ohjelmaan valittujen joukossa, ensimmäinen ajatus oli, että mitä, mut? Olen maalta, ihan pusikosta ja kohta olen telkkarissa.

Sarita putosi kilpailusta toisena, ja oli siitä helpottunut. Mallitoimisto Paparazzi halusi kuitenkin tehdä hänen kanssaan mallisopimuksen. Saritan oli edelleen hankala uskoa, että ihmiset olivat tosissaan.

Hän oli epävarma, eikä lainkaan muotitietoinen. Mutta kuvissa hän loisti.

Saritasta otettiin upeita kuvia, hän pääsi hienoihin näytöksiin ja tapasi ihmisiä. Mutta samaan aikaan hänen oli hankala nauttia siitä kaikesta, yksin ja sen ikäisenä. Olo oli kuin kiertävällä tuotteella.

– Sanottiin, että pääsen vielä pitkälle. Jos menen ulkomaille, minusta tulisi iso nimi.

Sarita lähti Milanoon.

– En osannut yhtään stailata itseäni, enkä ollut mitenkään ulospäin suuntautunut. Mutta kun iskin mallikansion pöytään, he näkivät mihin minusta oli.

Kerran Sarita oli kolmen päivän kuvauksissa Etelä-Italiassa. Kuvausparina oli brasilialainen tyttö. Häntä oli tarkoitus kuvata kahtena päivänä, Saritaa yhtenä.

Ensimmäisenä päivänä brasilialaista kuvattiin kahdeksan tuntia putkeen. Asuja vaihdettiin välissä. Seuraavana päivänä oli Saritan vuoro. Sama määrä pukuja vaihdettiin, mutta parissa tunnissa kuvaaja totesi, että kuvaukset olivat purkissa.

– Perään sanottiin, että minä saisin sittenkin toisen päivän.

Mallin työt sujuivat Saritalta hyvin. Mutta se maailma ei tuntunut omalta. Glamour, ulkomaan matkat, muoti. Mikään niistä ei kiinnostanut häntä.

– Olin täysin vieraalla maalla, enkä yhtään omassa elementissäni.

Eräänä iltana Sarita oli viettämässä iltaa tuttuun tapaan klubilla työporukan kanssa. Mallitoimisto sai rahaa siitä, että vei malleja klubeille, olemaan esillä. Kuski haki mallit asunnolta, ja ympärillä oli aina omat turvamiehet. Toimistosta tutut ihmiset pitivät malleista huolta.

Maaseudun kasvattina Saritan ajatusmaailmaan ei mahtunut, että jollain voisi olla pahat aikeet.

– Sanoin omalle buukkaajalleni, että haluan kotiin, koska minulla oli seuraavana päivänä castingeja. Mutta hän ei vienytkään minua kotiin, vaan toiselle klubille.

Mies käyttäytyi oudosti. Piti Saritasta kiinni, esitteli italiaksi häntä kaikille. Mies yritti suudella, ja kävi yhä aggressiivisemmaksi.

Sarita oli tottunut siihen, ettei klubikeikoilla tarvinnut kantaa rahaa tai puhelinta mukana, eikä niitä ollut tälläkään kertaa matkassa. Kello oli neljä aamuyöllä. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä missä oli. Olo alkoi käydä yhä tukalammaksi.

– Sitten mies vei meidät snäkärille, jossa näin tutun kuskin. Ryntäsin hänen luokseen ja pyysin viemään kotiin, heti.

Takaisin asunnolla Sarita avasi huonekaverinsa tietokoneen ja varasi ensimmäisen mahdollisen aamulennon Suomeen.

– Sanoin mallikavereille heipat, pakkasin ja lähdin.

Sarita kävi Milanossa tekemässä vielä parit sovitut kuvaukset. Sitten se oli siinä.

”Kuin sä niin tyhmä olit ku lopetit?, kaveri ihmetteli, mutta Sarita oli päätöksensä tehnyt. Hän opiskeli kampaajaksi, ja toimi usean vuoden kampaajana Salossa. Kunnes vuonna 2016, isän sanojen mukaan, lamppu syttyi.

– Kaveri kertoi lähteneensä maatalouskouluun, eikä silloin vielä mikään viisari värähtänyt, mutta kun hän vuoden päästä puhui innoissaan siitä, miten kasvatti ylämaan karjaa, jotain pääni sisällä loksahti paikoilleen.

Pitkään oli puhuttu suomalaisen maatalouden kannattamattomuudesta. Sarita ajatteli sukutilaansa. Nytkö kaikki loppuisi?

Samoihin aikoihin hän katsoi Netflixistä dokumentin ulkomaalaisesta maataloudesta ja tehotuotannosta. Ei tämmöistä Suomeen, Sarita ajatteli järkyttyneenä. Alun perin hänen ajatuksensa oli ottaa lehmiä. Ja jos on eläimiä, on myös hyvä olla aselupa, jos asetta tarvitsee käyttää, vaikkapa susia häätääkseen, hän järkeili, ja kävi metsästyskurssin.

– Kyllä Suomessa täytyy maatalous säilyä, ajattelin. Toiminnan ihmisenä ryhdyin heti toimeen sillä asenteella, että ei kai se niin vaikeaa voi olla!

Aika pian Sarita sai huomata, että ei se helppoakaan ole. Nyt hän ymmärtää, miten paljon viljelyyn liittyy kaikkea – opittavaa, haasteita, uutta. Mutta se kaikki on innostavaa.

Hän aloitti maatalouskoulun, josta valmistui maaliskuussa 2018 juuri ennen esikoisen laskettua aikaa. Lapsi oli kolme kuukautta vanha, kun Sarita aloitti peltojen kääntämisen. Siitä lähtien isä ja tytär ovat viljelleet luomuviljaa.

– Se on täysin Saritan ansiota. Luomuviljely on kyllä kiinnostanut, mutta ei minulla ole aiemmin ollut rohkeutta ainoana paikkakuntalaisena ryhtyä siihen, Pekka sanoo.

Saritasta on ollut hauska huomata, että isäkin on innostunut ja nauttii uuden oppimisesta. Alussa tällä oli nimittäin omat epäilynsä luomuviljelyn suhteen.

Ensimmäiset vuodet ovat menneet harjoitellessa. Lainaa on otettu mahdollisimman vähän.

– Sarita on pitänyt rahatalouden kurissa sillä, että on tyydytty ja otettu riskiäkin sillä, että koneet on ostettu käytettynä.

Säästöä tulee myös siitä, ettei luomuviljelyssä tarvitse maksaa apulannasta tai kasvinsuojeluaineista.

Kahtena viime vuotena isän ja tyttären viljelemä myllykaura on mennyt Fazerille. Kun viljaa on saatu myytyä, se on tuntunut molemmista hienolta onnistumiselta.

– Siitä on tullut entistä vahvempi tunne, että tätä minä haluan tehdä, Sarita sanoo.

Aluksi isää epäilytti, onko maanviljely vain yksi tyttären ohimenevistä päähänpistoista. Sarita kuitenkin kokee olevansa nyt elementissään.

– Kun aloitin, koin tunnontuskia siitä, kuinka hölmöltä tuntui tämmösenä tyttelinä sanoa, että olen maanviljelijä.

Hiljalleen itseluottamusta on tullut lisää, kokeilun ja erehdyksen kautta. Se onkin isän mantra: tekemällä oppii. Sarita pitää siitä isässään. Että hän patistaa oppimaan.

– Isä sanoo mene, tee, ja pistää tekemään.

Isän neuvojen lisäksi Sarita opiskelee parhaillaan toista vuotta ammattikorkeakoulussa agrologiksi.

Opetus tai yhdessä tekeminen ei aina suju isältä ja tyttäreltä jouhevasti.

– Se vaatii malttia molemmilta, emmekä ole mitenkään maltillisia ihmisiä, Sarita nauraa.

Hän on huomannut, miten samanlaisia he isänsä kanssa ovat – hyvässä ja pahassa. Kerran Saritan puoliso huomautti huvittuneena, ettei ollut ymmärtänyt sanakaan isän ja tyttären välisestä keskustelusta, jossa oli kommunikoitu puolikkain lausein.

Isä pyrkii siihen, ettei neuvo liikaa, ja tytär yrittää tarpeen tullen pysyä hiljaa. Monesta tilanteesta on selvitty huumorilla.

73-vuotias Pekka on tehnyt uransa Tulikivi-uunien muurarina, ja on nyt eläkkeellä. Sukutilansa maatilatöihin hän päätyi mukaan jo 13-vuotiaana isänsä kuoltua – parikymmentä vuotta nuorempana mitä lopulta tytär, joten kirittävää oppimisessa on, hän heittää leikillään.

Viljeltävät maat ovat Saritalla vuokralla ja koneet he omistavat kutakuinkin puoliksi. Jossain vaiheessa edessä on sukupolvenvaihdos.

– Se mikä tässä on ollut huippujuttu, on toiseen tutustuminen ihan uudella tavalla. Tuntuu, että vasta nyt olen todella tutustunut isääni. Maataloudesta on tullut se juttu, joka meitä yhdistää, Sarita summaa.