Kulttuuri
Image

Making a Murderer: katso omalla vastuulla

Making a Murderer: katso omalla vastuulla

Televisio | Todellisia rikoksia käsittelevä true crime on suositumpaa kuin koskaan. Making a Murderer, The Jinx ja Serial kertovat niin hurjista tapahtumista, ettei niitä voisi käsikirjoittaa. Vai voisiko? 
Teksti Anton Vanha-Majamaa
Mainos

Netflixissä on dokumenttisarja nimeltä Making a Murderer. Sen katsottuani olen raivostunut niistä epäoikeudenmukaisuuksista, jotka liittyvät Steven Averyn tapaukseen Manitowocin piirikunnassa Wisconsinissa, Yhdysvalloissa.”

Näin alkaa Change.org-palveluun joulukuussa 2015 perustettu englanninkielinen adressi, joka on kohdistettu kuvernööri Scott Walkerille ja Yhdysvaltain presidentille. Adressin otsikko on ytimekäs: Free Steven Avery.

Kyse on tapauksesta, jossa vankilassa 18 vuotta raiskauksesta virunut mies vapautettiin syyttömänä uusien DNA-löydösten myötä, mutta jota pian syytettiin nuoren naisen murhasta. Oikeudessa mies kiisti kaiken, mutta tuomaristo oli eri mieltä ja tuomitsi hänet elinkautiseen.

Adressin lyhyet perustelut mainitsevat ylimalkaisesti puutteellisen rikostutkinnan sekä laittoman vangitsemisen, mutta ehkä enempää ei edes tarvita. Steven Averyn tapauksesta kertova kymmenosainen Making a Murderer on yksi viime vuosien puhutuimmista televisiosarjoista.

Laura Ricciardin ja Moira Demosin dokumenttisarja esittää Averyn oikeusprosessin puolustuksen kautta ja pyrkii osoittamaan rikostutkinnan sekä oikeudenkäynnin puutteet. Sen mukaan viranomaiset oikoivat mutkia pyrkiessään saamaan Averyn telkien taa.

Making a Murderer on true crimea, joka on nyt suositumpaa kuin koskaan. Todellisia rikoksia käsittelevät elokuvat, televisiosarjat ja podcastit vetoavat sensaationnälkään ja tarjoavat kiihottavia aivopähkinöitä. Sarah Koenigin toimittama, yli 100 miljoonaa kuulijaa saanut podcast-sarja Serial aprikoi ensimmäisellä tuotantokaudellaan 18-vuotiaan Hae Min Leen murhaa vuonna 1999, HBO:n tuottama tv-sarja The Jinx taas kysyy, tappoiko miljonääri Robert Durst vaimonsa ja pari muuta tyyppiä. Suomessa genreen voi lukea monet Pekka Lehdon ja Arto Halosen elokuvista sekä Pekko Pesosen käsikirjoittaman Talvivaara-draaman Jättiläinen. Teokset ovat tutkivaa journalismia niin viihteellisessä muodossa, että teoksia on vaarallista pitää totena.

Kymmenosainen Making a Murderer etenee kuin turhauttava trilleri. Päähenkilö vakuuttaa alituiseen syyttömyyttään, mutta turhaan. Ilmapiiri on mediasirkuksen myötä niin kielteinen, että oikeudenkäyntiin on vaikea saada juryn jäseniä, jotka eivät valmiiksi pitäisi Averya murhaajana.

Kun puolustuksen puheenvuorot ja vaateet kerta toisensa jälkeen vaietaan tai kiepsautetaan ympäri, katsoja alkaa haroa hiuksiaan. Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmä on mätä, ja pientä ihmistä syytetään kaikesta, koska hänellä ei ole mahdollisuutta puolustautua. Suuri yleisö ei luota systeemiiin, ja tähän sarja tarraa taidokkaasti.

Valitettavasti kaikki ei oikeasti mene niin kuin Making a Murderer väittää.

”Aluksi pidin sitä fantastisena dokumenttina ja järjettömän oikeusmurhan kuvaajana. Jälkeenpäin, kun olen lukenut sarjasta enemmän taustoja, mieli on muuttunut”, sanoo Aamulehden rikostoimittaja Tuomas Rimpiläinen.

”Jossain määrin tunsin itseni petetyksi, kun luin, mitä kaikkea siitä oli jätetty pois.”

Making a Murdererin tekijät ovat lähteneet oletuksesta, että Steven Avery on syytön ja poimivat sarjansa faktat tukemaan tätä oletusta. Sarja ei kerro olennaisista DNA-todisteista eikä siitä, että Avery oli ahdistellut surmattua naista pitkään. Periaatteessa Ricciardi ja Demos tekevät samaa, mistä syyttävät virkavaltaa: esittävät todisteita, jotka tukevat heidän lähtöoletustaan.

True crime -genreen viehtyneen ohjaaja Pekka Lehdon mukaan Making a Murdererin kaltaiset pseudo-objektiiviset dokumentit ovat oire 2010-luvun mediamaisemasta ja toisaalta tärkeä vaihtoehtoinen ääni ajassa, jossa isot mediatalot eivät Lehdon mukaan enää panosta tutkivaan journalismiin.

Toimittajat eivät hänen mukaansa myöskään kyseenalaista ylhäältä tulevia totuuksia.

”En näe perinteisessä mediassa juuri lähdekritiikkiä viranomaistoimintaa kohtaan. Yleensä poliisin tiedotteet menevät sellaise-naan läpi”, Lehto sanoo.

Lehto tekee paraikaa dokumenttia Jari Aarniosta. Työhön sisältyy tuhansien asiakirjojen läpikäyntiä sekä istumista oikeudenkäynnissä, joka on ohjaajan mukaan silkkaa näytöstä. Hän uskoo, että tärkeät asiat löytyvät ihan muualta.

Lehto väittää, että isot mediat ovat valinneet Aarnion tapauksessa puolensa ja kirjoittavat siitä joko Keskusrikospoliisin tai Jari Aarnion kannalta. On riippumattomien ohjaajien ja tekijöiden tehtävä näyttää muita näkökulmia. Jos samalla syntyy kiehtova rikostarina, niin hyvä.

Lehdon edellistä dokumenttia Ulvilan murhamysteeri syytettiin puolueellisuudesta. Se painotti Anneli Auerin murhatutkinnassa tehtyjä virheitä ja vääryyksiä ja kysyi, voisiko totuus olla jotain ihan muuta. Helsingin Sanomat kutsui elokuvaa sepitteeksi, sillä katsoja ei voinut mitenkään tarkistaa monia siinä esitettyjä väitteitä.

Lehto itse sanoo halunneensa vain kuvata inhimillistä tragediaa, jossa yksi perhe tuhoutuu, kun poliisi ei onnistu löytämään murhaajaa.

Se, että faktoja kertova teos pimittää tietoa, on ongelmallista. Making a Murdereria oiottiin Redditissä ja Ulvilan murhamysteeriä Murha.infossa, mutta iso yleisö ei välttämättä jaksa tai osaa tarkistaa lähteitä. Dokumenttia pidetään helposti totena, ja jos elokuvan tai sarjan tarina on tarpeeksi vahva, se voi provosoida.

Mekanismi on sama, jota MV-nettilehden kaltaiset vihajulkaisut hyödyntävät. Ne tarttuvat lukijoiden valmiisiin pelkoihin ja tarjoavat niitä pönkittäviä tarinoita. Ricciardi ja Demos tekevät toki paljon MV:tä enemmän pohjatyötä, mutta lopputuote on samaa sukua.

”Vaikka tekijät sanoisivat, että tämä nyt on vain tosipohjaista draamaa, se ei vapauta heitä vastuusta”, Aamulehden Rimpiläinen sanoo.

True crime -teokset ruokkivat myös internetin harrastelijaetsiviä. Rimpiläinen sanoo rikostoimittajien saavan Murha.info-keskustelufoorumilta ihan hyvääkin tietoa. Esimerkiksi asianomaisten nimet tulevat sinne usein ennen kuin niitä annetaan toimittajille. Tietenkään nettifoorumeilla ja sosiaalisessa mediassa jaettu tieto ei aina pidä paikkaansa.

Esimerkiksi Bostonin vuoden 2013 maratonin pommi-iskujen jälkeen spekulaatio ja suoranaiset valheet levisivät huippunopeasti ja muuttuivat hiljalleen faktaksi. Tieto pommi-iskuista ja niiden mahdollisista tekijöistä tuli ensimmäisenä Redditiin, tavallisten ihmisten toimittamana. Twitter täyttyi epäselvistä kuvista ja yrityksistä tunnistaa tekijät. Syyttömiä nostettiin pommikandidaateiksi. Käyttäjät eivät tarkistaneet lähteitään, sillä somessa on aina kiire. Redditin moderaattorit olivat hätää kärsimässä yrittäessään pitää keskustelua faktapohjaisena. Isot mediat olivat pulassa miettiessään, onko nettifoorumi luotettava lähde. Kriisitilanne ruokki myös vihapuhetta. Sama toistui Pariisin iskujen aikaan marraskuussa 2015 vielä laajamittaisempana.

Free Steven Avery -adressilla on tätä juttua tehdessä yli 500  000 allekirjoitusta. Se on malliesimerkki siitä, kuinka helppoa valikoidulla tiedolla on suututtaa iso ihmisryhmä. Vihapuheen aikana mikä tahansa totena pidetty teos on vaarallinen työkalu. Vaarallista on myös yhteen totuuteen uskominen silloin, kun pitäisi keskittyä faktoihin. Rikostoimittaja Rimpiläinen muistuttaa, että ei oikeudenkäynneissäkään haeta absoluuttista totuutta.

”Voimme vain esittää mahdollisimman puolueettomasti faktat, ja tehdä niiden perusteella johtopäätöksiä.”

Ehkä parasta, mitä tiedonvälitykseltään ongelmalliset Making a Murderer, Ulvilan murhamysteeri ja muut true crime -teokset voivat tarjota, on muistutus siitä, ettei kaikki todeksi puettu ole totta. Ja hyvää viihdettä ne tietenkin ovat. ■

Julkaistu: 5.4.2016