Apu

Mäkikotkan liito: "Matti Nykänen piti itseään huonompana ja vähäarvoisempana kuin muut"

1

Matti Nykänen 1963–2019. Seurasin Matti Nykäsen matalaliitoa kaikkien juhlimasta mäkien kuninkaasta viinamäen sankariksi 20 vuoden ajan. Hyväsydäminen ja pelokas Matti uskalsi elää, mutta kärsi tyhjyyden tunteesta.
Teksti Jari Peltomäki
Kuvat Martti Kainulainen / Lehtikuva, Olavi Kaskisuo Collection / Lehtikuva

Moni muistaa hetken, kun lapsenkasvoinen Matti Nykänen liiteli kuin enkeli norjalaisen hernerokkasumun keskellä Oslon MM-kisoissa 1982. Vasta 18-vuotias jyväskyläläinen ”Masa-hiiri” hallitsi hermonsa ja voitti suurmäen maailmanmestaruuden.

Se oli upea hetki, uuden kuningaskotkan synty, Nykäs-saagan alku. Silloin Matin harteille aseteltiin sankarin viitta, joka säilyi painolastina hänen elämänsä loppuun asti.

Kahden vuoden päästä Sarajevossa Matti otti jo olympiakultaa suurmäessä ja normaalimäen hopeaa. 1988 Calgaryssa mäkikotka otti kaiken: kultaa suurmäessä, normaalimäessä ja joukkuemäessä.

Oli syntynyt tarina maailman kaikkien aikojen kovimmasta mäkihyppääjästä.

Nykäsen mäkimenestyksen aikaan 1980-luvulla olin teinipoika Pohjanmaalla. Suomalaista mäkilegendaa seurasin toki muiden tavoin tv:stä, mutta minä opin tuntemaan Matin muista tavoista.

Tyhjiö täyttyi viinalla

Tunsin Matin parikymmentä vuotta. En ollut ystävä enkä luottotoimittaja. Kaveri kuitenkin, niitähän Nykäsellä riitti. Toistemme puhelinnumerot olivat tallessa, ja kyllä Matti aina vastasi, kun soitin.

Vuosien mittaan teimme niin juttu- kuin lavakeikkoja. Matti esiintyi lukemattomilla laiva- ja ravintolakeikoilla, joita olin itse juontamassa tai tuottamassa.

Sankaruus ja maailman parhaan mäkihyppääjän viitta olivat Matille taakka. Hän ei osannut käsitellä niitä. Kun hyppyura päättyi 90-luvun alussa, hänelle kävi niin kuin niin monelle koko elämänsä pelkästään urheilulle pyhittäneelle sankarille: arjesta putosi pohja pois.

Tilalle tuli ammottava tyhjiö, jota Nykänen paikkasi viinalla. Jännitystä piti saada, sitä tuttua nostetta ja euforiaa.

Alkoholi oli ollut kuvioissa jo hyppyuran aikana, mutta päihteiden väärinkäyttö yltyi mäkihypyn vaihtuessa laulajan uraan. Laulaminen oli yllätysveto, mutta se antoi Nykäselle vuosikausia sisältöä elämään ja toimeentulon, joka kantoi loppuun saakka. Matin esikoisalbumi Yllätysten yö myi vuonna 1992 peräti kultaa, ja monet Matin hiteistä ovat ikuisia korvamatoja: Elämä on laiffii, Vain mäkimies voi tietää sen, Ehkä otin ehkä en, V-tyyli.

Suurin osa Matin kappaleista on Jussi Niemen käsialaa. Jussi on ollut mielestäni parin viime vuosikymmenen ajan Matin tärkein tukija, luottomies, joka piti muusikkona ja tuottajana Mattia keikoilla pystyssä, välillä kirjaimellisesti.

Matti kärsi huonosta itsetunnosta

Elämä on laiffii! Aamuun asti taas bailataan!” Matti lauloi ja eli laulunsa sanojen mukaisesti.

Laulukeikat jännittivät Mattia, vaikka hän takoi niitä satoja. Joka kerta takahuoneessa Mattia pelotti mennä yleisön eteen. Joskus hän turrutti hermojaan viinalla, toisinaan hän pysyi tiukasti vesilinjalla. Näin kosolti molempia, eikä lopputulos ollut juuri koskaan erilainen. Ehkä siksi, että monesti laulu tuli nauhalta ja Matti vain aukoi suutaan.

Muistan, kun Matti oli esiintymässä Raumanmeren Juhannusjuhlissa ”bileteltassa”, jossa keikkaili saman illan aikana myös Paula Koivuniemi. Sekin oli Matin ja Mervin yhteiselon aikaa, Mervi oli backstagen kosteassa menossa kovasti mukana.

Kun Matti pyysi Paulaa istumaan pöytäänsä ja Koivuniemi kieltäytyi, Matti suuttui ja alkoi kiroilla ja haistatella. En tiedä, kuuliko Paula sitä, toivottavasti ei.

Ehkä se kumpusi Matin heikosta itsetunnosta. Hänellä tuntui olevan alituinen ja alitajuinen ajatus siitä, että hän on jotenkin huonompi ja vähäarvoisempi kuin muut, etenkin laulajat.

Kännissä Matti osasi olla ärsyttävä vänkääjä, jonka mieliala vaihteli vilkkaasti.

”Häh? Eikö niin ole? Mitä häh?” Nykänen saattoi jankuttaa pitkäänkin.

Enemmän oli kuitenkin hyviä, jämptisti hoidettuja keikkoja. Luonteeltaan Matti oli hyvin tarkka ja siisti.

Strippaus oli surullinen vaihe

Kaiken piti aina olla kohdallaan ja järjestyksessä, niin kotona kuin keikoillakin. Ulkonäkö oli aina sama. Kivipestyt, reikäiset farkut kiinnitettynä valkoisella vyöllä korkealle hoikalle vyötärölle. Blondattu tukka. Sivulla heiluvat kädet, sormilla ylös pumpaten. Muistattehan.

”Saako näitä ottaa”, Matilla oli tapana kysyä takahuoneen tarjoiluista ja laittoi sitten reppuunsa muutamat oluet.

Matti ei välittänyt rentun imagostaan. Sellaisia viinamäen sankareitahan tämä kansa on osoittanut rakastavansa.

Ehkä otin, ehkä en mitä väliä sen? Kunhan vain siivet nää kantaa. Kohti päivää parempaa ne mua kuljettaa ja rauhan taas mieleeni antaa.” (Ehkä otin, ehkä en 1992).

Siipeilijöitä Matin ympärillä riitti. Ehkä surullisinta Matti Nykäsen alennustilaa jouduin todistamaan vuonna 1998, kun Matti laitettiin strippaamaan Järvenpään Casinolla. Matin kanssa ”sai pelehtiä ja hänet riisua”. Se oli surullista katseltavaa.

Ei Matti tietysti vastoin tahtoaan stripparinakaan ollut, mutta sittemmin hän itsekin myönsi, että tuo muutaman viikon strippauskokemus oli mahalasku.

Toinen, vielä vakavampi tapaus oli tapon yrityksestä vuonna 2004 langetettu reilun kahden vuoden vankilatuomio. Matti istui sen Kylmäkosken vankilassa.

Pia-vaimo toi normaaliarjen onnea

Matti tuntui viime vuosinaan oppineen erheistään. Viimeiseksi jäänyt avioliitto joutsenolaisen Pia Talonpojan kanssa toi vakautta ja normiarjen onnea Matin elämään. Topakka ja tasapainoinen Pia oli Matille rakas ja läheinen.

Juttelin Matin kanssa viimeisen kerran viime lokakuussa, kun suunnittelimme haastattelua. Olkavaivojaan valitellut laulaja oli lähdössä Kanarialle keikka- ja lomamatkalle, ja sovittiin, että palataan alkuvuodesta asiaan. Ei ehditty palata.

Se on kuulkaa semmoinen juttu, moni meistä on laskujen tuttu / Mutta kuka muu voisi edes aavistaa, sitä tunnetta mahtavaa / Kun lähtee lentoon hyppyrin nokalta, saa olla hetken rauhassa ilmassa / Kotkan lailla saa liidellä ihminen, vain mäkimies voi tietää sen.

Julkaistu: 12.2.2019