Kantele kapsäkissä: Maija Kauhanen on artisti, jolla riittää jatkuvasti keikkoja eri puolilla maailmaa

Maija Kauhaselta kysytään usein, kuinka hän päätyi soittamaan juuri kanteletta. Lumoutuiko hän jollakin ­tietyllä hetkellä tai tavalla arvoituksellisen perinnesoittimen soundista ja sen mahdollisuuksista?

Vastaus on sekä paljon dramaattisempi että proosallisempi kuin kysyjä aavistaa. Kun Maija yksivuotiaana opetteli kävelemään, hän otti kerran tukea väärästä paikasta. Kaapin ovi putosi ja murskasi hänen vasemman pikkusormensa pään. Onnettomuuden seurauksena sormi jäi tyngäksi.

”Lääkäri sanoi, että onneksi oli vasemman käden sormi, kun tyttö on oikeakätinen”, Kauhanen kertoo nauraen työhuoneessaan Helsingin Kuununhaassa. ”Mutta soittaessa sitä tarvitsee hyvin moneen asiaan. Musiikkiopiston opettaja neuvoi, että minun kannattaa valita soittimeksi kantele, koska sitä pystyy soittamaan hyvin ilman pikkusormea.”

Tästä alkoi kehityskulku, joka vei Kauhasen Sibelius-­lukioon, sieltä Sibelius-Akatemiaan ja monen bändin kautta soolouralle. Tai pikemminkin yhden naisen bändin uralle: lavalla Kauhanen soittaa kanteleen lisäksi muun muassa rumpuja ja muita lyömäsoittimia, emalikulhoja ja tuuli­kelloja – sekä samalla laulaa.

Hän ei koskaan tietoisesti ajatellut ryhtyvänsä ammattimuusikoksi, mutta sellainen hänestä tuli.

”Tärkeä vaihe oli, kun menin vuonna 2008 Ruotsiin vuodeksi opiskelemaan”, Kauhanen muistelee. ”Paikallinen lyömä­soittaja vei minut katsomaan kansanmusiikki- ja jazz­rumpaleita, jotka tekivät soittimillaan kaikenlaista. He saattoivat hakata niitä vaikka oksilla tai kaarnanpalasilla. Samaan aikaan minua alkoi askarruttaa se, kun kanteletta soitettiin istualtaan ja jalat eivät tee silloin mitään. Niinpä ajattelin, että voihan siinä muutakin soittaa samalla. Aluksi laitoin helistimiä jalkoihin. Ruotsissa soitin myös paljon puhaltimia, muun muassa saksofonia, erilaisia huiluja ja säkkipilliä.”

Aika Ruotsissa sai Kauhasen arvostamaan kanteletta entistä enemmän, sillä siellä soitinta ei tunnettu. Monet tulivat ihastelemaan, mitä hän oikein soittaa ja kehuivat instrumentin ääntä. Magic in a box, taikaa laatikossa, ihmiset ihmettelivät.

Kauhasen soittimilla onkin aivan oma taikansa, sillä ne on rakentanut hänen isänsä. Kun tytär alkoi soittaa kanteletta, puutöitä harrastava isä Kari Kauhanen lainasi kirjastosta kanteleenteko-oppaan ja ryhtyi töihin. Soitonopettaja kehui jo ensimmäistä yritystä erinomaiseksi ja kannusti jatkamaan. Poliisina työskentelevä isä on tehnyt kanteleita myös myyntiin, tosin tytär saa ensimmäisenä testata niitä.

”Vasta myöhemmin olen tajunnut, kuinka kalliita kanteleet ovat”, Kauhanen sanoo ja nauraa jälleen – niin hän tekee tuon tuosta. ”Se varmasti myös kannusti isää ryhtymään rakentamaan niitä.”

Ruotsin-vuotenaan Kauhanen myös oppi arvostamaan sitä, kuinka kokeellista ja seikkailunhaluista suomalainen kansanmusiikki voi olla. Naapurimaassa pyrittiin soittamaan perinteen kautta eli kuten on ennenkin tehty, kun taas Suomessa mennyttä käytetään ponnahduslautana omaan tekemiseen. Kun hallitsee perinteen, voi ottaa oman luovuutensa peliin. Maailmalla sanotaankin Kauhaselle, että Suomesta tulee kaikenlaista outoa ja erilaista kansanmusiikkia, sekä hyvässä että pahassa.

Perinteestä lähtevälle luovuudelle Kauhanen on rakentanut kunnioitettavan uran. Hän on tehnyt kaksi sooloalbumia sekä useita kansainvälisiä musiikillisia sivuprojekteja. Hän on myös esiintynyt yli 30 maassa.

Lisäksi Kauhanen soittaa muun muassa bändeissä Okra Playground ja Rönsy sekä ”perinteisiä kiimalauluja” esittävässä Duo Pimperot -yhtyeessä. Ura on täytynyt itse aurata melkein umpihankeen, sillä harva keksi pyytää kanteleen­soittajaa mihinkään. Hänen ruotsalaiset kollegansa elättävät itseään soittamalla kansanmusiikkia häissä ja juhlissa, mutta Suomessa tällainen traditio on aika hävinnyttä.

Alussa Kauhasen esiintymispaikkoja olivat ­kulttuuritalojen aulat, kunnantalot ja kirkot. Käänteentekeväksi osoittautui kesä, jolloin hän keksi lähteä ystävänsä kanssa soittamaan vanhainkoteihin. He myivät ja järjestivät itse kiertueensa, ja keikkoja kertyi kesässä 150—200. Siitä syntyi suuri onnistumisen kokemus ja yrittäjyyden kipinä. Oli elähdyttävää nähdä miten vanhainkotien asukkaat reagoivat musiikkiin, Kauhanen kertoo.

Pääkaupunkiseudulla kasvaneella Kauhasella on neljä sisarusta, eikä hän lapsena juurikaan päässyt matkustamaan. Viime vuosina hän on kuitenkin ollut tien päällä noin puolet vuodesta. Siinä missä klubikiertueella oleva rockbändi etenee isosta kaupungista toiseen, kansan­musiikkifestarit voivat olla mitä kummallisimmissa paikoissa.

”Tuntuu, että joissakin maissa melkein joka kylällä on oma tapahtumansa”, Kauhanen kertoo. ”On ihmeellistä, kun saattaa lentokentältä eteenpäin lähtiessä istua autossa kuusi tuntia, eikä mitään näy missään. Sitten saapuu äkkiä keikka­paikalle keskellä metsää, ja siellä onkin satoja ihmisiä parveilemassa pellolla ja odottamassa keikkaa.”

Etnomusiikilla on oma innokas ja monenkirjava harrastaja­joukkonsa, joita Kauhanen kutsuu kansanmusiikkinörteiksi. Omalla tavallaan he eivät juurikaan eroa esimerkiksi metalli­musiikin joidenkin alalajien harrastajista, mutta Kauhasen mukaan etnofestivaaleilla tunnelma on usein muita tapahtumia yhteisöllisempi. Muusikot eivät vain tule lavalle ja sitten katoa omille teilleen, vaan esiintymisen jälkeen he aterioivat ja nauttivat muista keikoista festariväen seassa.

”Järjestäjätkin ovat usein omanlaisiaan erikoishahmoja”, Kauhanen kertoo nauraen. ”Kansanmusiikkifestareilla ei tee paljon rahaa, joten järjestäjiä ajaa rakkaus lajiin. Välillä järjestelyt ovat kovin kotikutoisia: olen esimerkiksi kerran joutunut itse tukevoittamaan horjuvaa lavaa pizzalaatikoilla. Mutta kaikki on aina saatu toimimaan. Osaan myös varautua eri tilanteisiin, ja minulla on miksaaja ja mikit aina mukana.”

Mitkä ovat Kauhasen suosikkitapahtumia? Hän listaa niitä silmät loistaen. Kauhasta itseään innostaa eniten Viron kansan­musiikki, ja Viljandissa on mahtavat festivaalit: vanhoilla linnanraunioilla on pimeinä iltoina upeat valot, hienot lavat ja fanaattinen yleisö. Kielisoittimiin keskittyvällä Cordas-­festivaalilla Portugalin Azoreilla taas pidetään konsertteja laava­luolissa ja tulivuoren rinteen viinitiloilla.

Tanskan Tønder-festivaalia Kauhanen kutsuu ­folkin Flow-festivaaliksi. Monessa maassa toimivilla Womad-­festivaaleilla meno on usein kuin Ruisrockin hiekkakentillä. Womadin esiintyjäkaarti on melkein aina hyvin kansain­välinen, sillä järjestäjät haluavat tarjota kuulijoille läpi­leikkauksen mahdollisimman monen maan tarjonnasta.

”Usein minut on pyydetty paikalle oman musiikkini takia”, Kauhanen kertoo. ”Täytyy silti myös tiedostaa, että edustan ohjelmakartassa usein lokeroa nimeltä Suomi tai Pohjoismaat. Siksi on tärkeää, että biiseissäni lauletaan suomeksi.”

Eräillä festivaaleilla oli kokkaus­lava, jolla esiintyjät valmistivat vuorollaan soittamisen ohessa kotimaansa ruokaa.

”En ollut ensimmäinen suomalainen lavalla, ja helpot vaihto­ehdot olivat menneet. Minun täytyi tehdä mustikkapiirakkaa. Olen surkea leipoja.”

Suomalainen musiikkiyleisö muistuttaa hyvin paljon japanilaista, Kauhanen analysoi.

”Täällä halutaan antaa esiintyjille tilaa ja varotaan häiritsemästä. Kun minulla on ulkomaisia vieraita, kehotan heitä Suomessa aina tarkkailemaan yleisön jalkoja. Jos ne väpättävät, yleisö tykkää”, hän kertoo.

”Vastakkainen esimerkki on Kolumbiasta, jossa koko yleisö nousi tanssimaan toisessa biisissäni olleen bassorumpu­riffin tahdissa. Kaikkien ”bravo!”-huutojen keskellä ajattelin, että mitä täällä oikein tapahtuu.”