Apu

Mahtavat mainosmiehet: Heikki Kinnunen antoi kasvot 70-luvulle


Heikki Kinnunen oli jo nuorena ikäpolvensa näkyvimpiä näyttelijöitä, mutta superjulkkis hänestä tuli tv-mainosten myötä.
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto, Lehtikuva

Vietnamin sota, Tšekkoslovakian miehitys, opiskelijaradikalismi sekä Martin Luther Kingin ja Robert F. Kennedyn poliittiset murhat. Vuonna 1968 maailma kuohui rajummin kuin kertaakaan toisen maailmansodan jälkeen.

Kyse ei ollut silti pelkästä sekasorrosta.

”Hullua vuotta” leimasivat myös tulevaisuusoptimismi ja uuden sukupolven esiinmarssi. Konservatiiviset arvot alkoivat väistyä ja keskustelu miesten ja naisten välisestä tasa-arvosta lisääntyi.

Suuren maailman tuulet saavuttivat myös pikkuruisen Suomen. Ehkä hieman yllättäen yksi kirkkaimmista modernisaation merkeistä nähtiin kansainvälisen pesuainejätti Unileverin Sunlight-tiskiainemainoksessa, joka käänsi totutut sukupuoliroolit päälaelleen.

Mustavalkoisessa mainosfilmissä nuorehko silmälasipäinen mies pyörittelee kädessään läpinäkyvää Sunlight-pulloa. Hän on näkemästään tohkeissaan.

– Kyllä se on nykyään kevyttä hommaa toi tiskaaminen, mies toteaa puolisolleen.

– Ja yksinkertaista. Miehetkin tykkää nykyään Sunlightista! kuuluu vastaus.

Mainoksen pääosassa ”Tiskaaja-Jussina” nähtiin 22-vuotias Heikki Kinnunen, joka kuului ikäpolvensa näkyvimpiin näyttelijöihin. Ammattiuransa hän oli aloittanut komeasti Kalle Holmbergin ohjaamassa Lapualaisoopperassa kahta vuotta aiemmin.

Kuitenkin vasta ”Tiskaaja-Jussin”-roolissaan Kinnunen teki läpimurtonsa suuren yleisön julkkikseksi. Sunlight-mainoksista tuli valtavan suosittuja, ja neljän vuoden aikana niitä tehtiin peräti 24 kappaletta.

Sunlight-mainokset nostivat vasta ammattinäyttelijän uransa aloittaneen Heikki Kinnusen koko kansan julkkikseksi.

Niistä käynnistyi Kinnusen vivahteikas ura television mainosmannekiinina. Koko 1970-luvun hänen kasvoillaan kaupiteltiin muun muassa Popsi-nakkeja – ”Montaks söit?” – ja Illodin-suuvettä: ”No niin hyvät katsojat, nyt minulla on ilo kertoa teille Illodin-suuvedestä. Sitä tarvitaan aina, kun suu on jotenkin tunkkasen tuntunen. Sitä käytetään näin… grllrllrlll… Ja suu on laakista raikas!”

Eikä Kinnusen repertuaari rajoittunut pelkästään televisioon. 1970-luvun puolivälissä hänestä tuli Apu-lehden tuotehenkilöitymä lupsakan posteljoonin roolissa.

Menestyksestä huolimatta voisi silti kuvitella, ettei heittäytyminen mainosmaailmaan ollut Kinnuselle kaikkein helpoin päätös.

Taistolaisuuden kulta-aikaa

1960-luvun lopulla koko suomalainen yhteiskunta politisoitui ja etenkin taidealan ihmiset omaksuivat korostetun vasemmistolaisen roolin. Monet kulttuurikentän nuorista merkkihenkilöistä, etunenässä säveltäjä Kaj Chydenius, näyttelijä Kristiina Halkola ja ohjaaja Kaisa Korhonen, kuuluivat Neuvostoliittoa avoimesti – ja monesti kritiikittömästi – ihailleisiin taistolaisiin.

Samoissa porukoissa sukkuloi myös Kinnunen. Esimerkiksi 1970-luvun lopulla hän vaikutti KOM-teatterissa, joka lukeutui Suomessa poliittisen laululiikkeen merkittävimpiin nimiin yhdessä Agit Propin kanssa.

Näissä piireissä mainontaan ja kulutukseen suhtauduttiin ehdottoman kielteisesti.

Kun puhelimitse tavoitetulta Kinnuselta kysyy asiasta, hän ei lähde kieltämäänkään, etteivätkö kollegat olisi mainosurasta silloin tällöin huomautelleet.

– Tulihan niitä kommentteja, mutta en ottanut niitä sillä tavalla huomioon. Se oli ihan mun ikioma juttu. Lisäksi se oli hyvin pienen piirin jäynää. Yleensä ne olivat ne persaukisimmat kateelliset, jotka huutelivat.

Kinnunen ei itse löydä ristiriitaa näyttelijän ammattinsa ja mainosmiehen työnsä väliltä.

– Ei minkäänlaista!

– En ole koskaan ollut mikään tiukkapipo. Mutta yleinen ilmapiiri oli silloin sellainen, että mainonta oli halpahintaista ja ala-arvoista. Lehdistö ja tutkivat journalistit ruokkivat tätä ideaa tajuamatta, että lehdet elivät itsekin mainoksista. Se oli oikeastaan aika hauskaa. Eikä suuri yleisö sellaisesta koskaan välittänyt.

Eikä Kinnunen toisaalta ollut ainoa mainoksissa esiintynyt näyttelijä. 1970-luvulla muun muassa Vesa-Matti Loiri, Esko Salminen, Maija-Liisa Peuhu ja Pentti Siimes antoivat kasvonsa erilaisille tuotteille. Heidän lisäkseen televisiomainokset työllistivät valtavan määrän muuta elokuvaväkeä.

Elokuvapoliittinen kädenvääntö ja talouden laskukausi leimasivat koko 1970-luvun kotimaista elokuvakenttää, ja ensi-iltojen määrä laski vuosikymmenen aikana alimmilleen sitten mykkäelokuvien kauden. Tästä syystä mainoselokuvista muodostui entistä merkittävämpi tulonlähde kotimaisille filmistudioille.

Niihin myös satsattiin, Kinnunen kertoo.

– Mainoksia tehtiin hirveän huolellisesti ja tarkasti. Melkein sanoisin, että huolellisemmin kuin pitkiä elokuvia, tai taidetta muutoinkin. Taidetta roiskittiin, mainoksia väännettiin hyvinkin tarkasti.

Ei mainosfilmien tekeminen Kinnuselle silti minkäänasteinen intohimon kohde ollut. Mutta tärkeä taloudellinen tukipilari niistä kylläkin muodostui.

– Totta kai. Sillä sain leivän pöytään, hän sanoo.

– Duunia se oli siinä missä muutkin työt. Sellaisia päivän pituisia keikkoja, jotka jäivät sitten elämään omaa elämäänsä. Ei mulla ole ollut koskaan mitään sitä vastaan. Ehkä olin vähän edelläkävijä siinä mielessä.

Viimeinen suuri tv-mainoskampanja 1990-luvulla

1980-luvulla kinnunen oli kohonnut yhdeksi kotimaisen elokuva- ja televisioviihteen ykkösnimistä. Mainoksissa häntä nähtiin enää harvemmin. Viimeisen suuren tv-mainoskampanjan vetonaulana hän toimi 1990-luvun lopulla. Tuolloin Kinnunen mainosti useamman vuoden ajan kotimaisia vihanneksia.

Niistä pätkistä eloon on jäänyt Kinnusen mainosten lopussa lausuma kehotus:

”Ja eiku syömään!”

Siihen ja moneen muuhun mainoshokemaansa hän sanoo törmäävänsä edelleen silloin tällöin. Ihmiset tulevat muistuttamaan Kinnusta vanhoista mainospätkistä kadulla tai ruokakaupassa. Tällaisista kohtaamisista hän sanoo olevansa ainoastaan hyvillään.

– Mainos on silloin onnistunut, kun hokema muistetaan, Kinnunen toteaa.

Entä lähtisikö hän vielä tv- mainoskasvoksi? Miksipä ei, jos hinnasta sovitaan, Kinnunen vastaa. Sitten hän naurahtaa.

– Mutta ei taida olla kasvot enää niin mielenkiintoiset.

Juttua varten on haastateltu Helsingin yliopiston poliittisen historian ja mediahistorian tutkija Jukka Korttia.

Julkaistu: 5.10.2019