Image

Maggie Nelson ei glorifioi päättyneestä rakkaudesta syntyvää kärsimystä mutta kieltäytyy kyynistymästä


Maggie Nelsonin Sinelmissä sininen on sekä suru että rakkaus, kirjoittaa Marjo Niemi.
Kuvat Anja Reponen

Artikkeli on julkaistu Image-lehden numerossa 6/2019.

Rakastuminen on psykoosiin verrattava tila, sanoi kerran eräs psykoanalyytikko minulle. Kommentin epäromanttisuus väsytti, mutta en voinut väittää vastaankaan: rakastumisen tila on niin sekava, että ei voi kuin hämmästellä, miten siitä on saatu aikaiseksi eheitä kirjallisia teoksia. Sama pätee rakkauden menettämiseen.

Tämä on tietoa: sinikuume alkoi kun tapasin sinut. Haluan sinun tietävän, etten enää syytä siitä sinua.

Rakastumisen ja menettämisen tilat ovat kumpikin läsnä Maggie Nelsonin Sinelmissä, joka on fragmentaarisuudessaan uskollinen todellisuudelle. Ihailin Nelsonin muodon hallintaa jo Argonauteissa, jonka senkin Kaijamari Sivill viime vuonna hienosti suomensi.

Argonauttien muoto eli ja muuttui, koska siitä kirjan tematiikassa oli kysymys. Sinelmiä taas koostuu numeroiduista lyhyistä fragmenteista, jotka saapuvat vaikeista oloista: Nelson on jätetty ja ikävästä sairas. Hyvä ystävä joutuu onnettomuuteen. Neliraajahalvaantuu. Voimia on vähän. Nelsonilla on kuitenkin jäljellä pakkomielteinen rakkautensa siniseen väriin, ja siitä hän kirjoittaa sydän tuusana. Sininen saa lohdutuksen, uskonnon, ystävän, rakastajan ja lääkkeen roolin.

Miksi sinisestä? Sitä kysytään minulta usein. En koskaan osaa vastata. Ei ihminen pääse valitsemaan, mitä tai ketä rakastaa, haluan sanoa. Ei sitä voi valita.

Rakkaus väriin on hyvä esimerkki siitä, ettei viehtymystä johonkin tai johonkuhun voi valita eikä täysin ymmärtää. Kun ajattelen joitakin entisiä rakastettujani, minun on vaikea enää saada kiinni siitä, mikä heissä lumosi.

Psykologisesti ajateltuna minun ilmeisesti tarvitsi sorkkia jotakin traumaani. Mikä raadollinen kuva itsestä tökkimässä puolitiedottomassa tilassa omaa avohaavaa! Eritoten verrattuna siihen, miten huumaavalta ja juhlavalta kaikki silloin tuntui ja kuinka rikki sitä meni, kun niin sanottu suhde päättyi.

Nelsonin mielestä kliininen psykologia tekee rakkaudesta patologista, harhaa tai biologisesti selitettävää.

Puhun siitä, miten nämä muotoilut tyhjentävät rakkauden kaikesta sinisestä ja jättävät ruman värittömän kalan sätkimään leikkuulaudalle keittiöön.

Maggie Nelson säilyttää pystypäin romantiikkansa silloinkin kun sattuu. Hän pysyy lojaalina myös menneisyyden itselleen. Itse en voi väittää pysyneeni: olen purkanut rakastumisiani niin armottomasti, etten pääse enää itseäni piiloon rakkauden nykyään repaleisen pressun alle. Enkä tiedä, onko mikään sen selvempää, mutta inhottavan valoisaa on.

Siksi Nelson onkin niin ihana. Henkisesti rampanakin hän synnyttää syvyyttä ja merkityksiä surun latteuteen ja yhdistää ruumiillisuutta ja filosofiaa rauhoittavan varmasti.

Ylväs Sinelmiä raivaa lukijalle tilaa ja oikeutta surra sekä rakastaa. Nelson ei glorifioi kärsimystä mutta kieltäytyy kyynistymästä. Hän vastustaa rakkauden merkityksettömäksi muuttumista silloinkin, kun toinen osapuoli on paljastunut valehtelijaksi ja herää kysymys, onko tätä ollut edes mahdollista tuntea.

Sininen kietoutuu ja rinnastuu kirjassa rakkauteen monin tavoin. Sininen on sekä suru että rakkaus. Sininen on ikävä ja viimeinen lautta menetetyn luo. Sininen on farmakon: lääke ja myrkky. Lopulta Nelson alkaa suostua rakkaudesta luopumisen ajatukseen, nähdä sen mahdollisena.

Minä en kuitenkaan vielä tiedä, miten rakkaus erotetaan rakastajasta aiheuttamatta jonkinmoista verilöylyä.

Viimeistellessään kirjaa Nelson tarkastelee vuosia keräilemiään sinisiä esineitä, ajatuksia ja havaintoja. Hän oli ajatellut keräilyn johtavan ensyklopediamaisen valtavaan aineistoon, mutta kokoelma vaikuttaakin aneemiselta.

Arvelin koonneeni niin paljon sinistä, vaikkakin jätettä, että siitä rakentaisi vuoren. Mutta nyt minusta näyttää, että minulla on jaloissani läjä ohuita sinisiä kalvoja, jotka ovat jääneet levälleen näyttämölle, esitys on ollut ja mennyt kauan sitten, lavasteet on purettu.

Ja minä tiedän miksi niin on, ja haluaisin sanoa kaikille, jotka Nelsonin havainnon jakavat: Koska suurin osa siitä, mitä on, on sinussa. Vuori on sinussa.

Julkaistu: 3.7.2019