Madame, osa 1 – Terttu

Aamu oli ollut niin kiireinen, ettei Terttu ollut ehtinyt syödä mitään, juoda vain kupillisen kahvia, joten nyt hän on nälkään kuolemaisillaan. Onneksi Alexanderplatsin lounaalla voi tilata alkuruuan, pääruuan ja jälkiruuan.

Kyytipojaksi Terttu tilaa kaksitoista senttiä italialaista Verdicchiota. Sellainen ei ole tapana jokaisella lounaalla, mutta tänään Terttu hemmottelee itseään. Onhan hänen syntymäpäivänsä.Tarjoilijan hymy ulottuu korviin saakka. Terttu hymyilee takaisin ja tarttuu sitten puhelimeensa.

Joku on soittanut hänelle tuntemattomasta numerosta kuusi kertaa.

Kuusi kertaa! Olisi nyt laittanut tekstiviestin, niin tietäisi, millaisella asialla hän minua tavoittelee, Terttu puhisee mielessään.

Jos joku olisi sanonut kuusi vuotta aiemmin, kun Arto, Tertun aviomies, menehtyi sairauskohtaukseen, että jonakin päivänä Terttu Kaisla istuisi ravintola- lounaalla Helsingin keskustassa ja hoitelisi siinä sivussa bisneksiään, Terttu olisi ensimmäisenä purskahtanut epäuskoiseen nauruun.

Se perheelleen omistautunut, varovainen äiti-ihminen ei olisi kuuna kullan valkeana pystynyt vastaamaan kolmesta vuokra-asunnosta ja asuntojen jatkuvasti vaihtuvista asiakkaista kuten Madameksi kutsuttu Terttu.

– Ja viininä meillä on Fabio Marchionnin Verdicchio di Matelica Colle Stefanon viinitilalta Matelican kylästä Marchen alueelta, 420 metrin korkeudella merenpinnasta. Tila on sertifioitu luomutila ja heillä on tuotannossa vain kaksi viiniä, rosee ja tämä valkoviini, tarjoilija sanoo ja kaataa lasiin tilkan maisteltavaksi.

Terttu nostaa lasin huulilleen. Viini on kylmää ja tuntuu kiipeävän suoraan Tertun peruukin alle.

– Kiitos, kaada vaan. Oikein hyvää on, hän sanoo.

Leskeksi jääminen oli kauheinta mitä Tertulle oli koskaan tapahtunut, eikä hänellä ole edelleenkään selvää mielikuvaa siitä, kuinka hän ylipäätään kykeni hoitamaan kaiken sen, mitä kuolema jäljelle jääneeltä vaatii.

Koko ensimmäisen yksinäisen vuoden Terttu oli kuin pakastimessa, syväjäädytettynä vailla kykyä toimia.

Mutta sitten tuli uusi kesä ja kesäkuun kuudentena Terttu törmäsi puistossa koiraansa ulkoiluttavaan Minniin. Koiran riehakkuus sai Tertun pysähtymään, se vilpitön ilo, joka huokui tuon pienen eläimen jokaisesta eleestä, liikkeestä ja ilmeestä.

Terttu istahti puistonpenkille ja jäi seuraamaan kaksikon leikkejä. Kun pallo sitten lensi hänen eteensä ja koira säntäsi sitä hakemaan, alkoi ystävyys, joka muutti kaiken.

Tai ellei kaikkea, ainakin Terttu Kaislan elämän.

Ensi alkuun Terttu oli Viljon hoitotätinä silloin kun Minni ei kerta kaikkiaan löytänyt ketään muuta australianterrierinsä seuraksi, mutta pian Terttu sai hoitaa Viljoa viikottain ja vähitellen hän tutustui paremmin myös punttisalilla työskentelevään, eläväiseen Minniin.

Kun Minni ja Terttu sitten vajaan vuoden koeajan jälkeen ystävystyivät, Terttu sai vakituisen paikan Viljon ja Minnin elämässä. Voi sanoa, että koiran mummona oleminen kiskoi Terttu Kaislan takaisin elämään. Eikä hän nyt hoitelisi bisneksiään helsinkiläisessä ravintolassa, ellei Minni olisi avannut suutaan.

– Siis onko sulla aina vaan valtava parivuode, vaikka nukut enimmäkseen yksin? Ja miehes työhuone on kokonaan koskematta ja mitä ne on ne vaatehuoneessa roikkuvat puvut? Ei kuule, Tertsu, tämmönen peli ei vetele. Eihän sun nyt oikeesti kannata ylläpitää jotakin avioliittomuseota loppuelämääs. Sulla on tulevaisuus kiinni näissä neliöissä, täähän on kun hotelli ilman vieraita. Nyt myyt tän ja ostat muutaman pienemmän ja pistät ne vuokralle. Ja sitten voit tehdä mitä sä ikinä haluat.

Terttu oli tunnustanut, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä mitä hän halusi. Hänen halunsa kun olivat olleet säilöttyinä aivan liian pitkään.

Arto ja Terttu olivat hankkineet asuntonsa kahdeksankymmentäluvulla ja asuneet siinä yli kolmekymmentä vuotta. Ostaessaan he kuvittelivat huoneiden täyttyvän lasten äänistä, mutta kun niin ei sinnikkäästä yrittämisestä huolimatta tapahtunut, he alkoivat panostaa Arton uraan. Terttu tuki Artoa varauksetta, ja Arto eteni niin pitkälle kuin se kaupungin taloushallinnossa työskentelevälle virkamiehelle on ylipäätään mahdollista. Terttu toimi kouluterveydenhoitajana, kunnes jäi varhennetulle eläkkeelle.

Asunnon ja alueen arvo oli noina vuosikymmeninä noussut niin, että myyntituloilla Terttu saattoi hankkia itselleen mukavan, parvekkeellisen kaksion Minnin viereisestä talosta sekä ensimmäisen sijoitusasuntonsa. Säästöönkin jäi vielä jonkinlainen pesämuna.

Minni auttoi kaikessa, lajitteli Tertun kanssa kiertoon menevät, kaatopaikalle menevät ja säästettävät esineet, astiat, taulut, tekstiilit ja huonekalut.

– No nythän sulla on mahdollisuus selvittää, mikä sua kiinnostaa, Minni sanoi kun loppusiivous vanhassa kodissa oli tehty ja uuden kodin keittiön pöydällä hehkui pionikimppu.

Se osui ja upposi. Nykyään Terttu on jo varsin hyvin selvillä siitä mistä hän pitää, mitä hän haluaa ja mikä tuottaa hänelle iloa.

Työ on yksi suurimmista ilon aiheista. Terttu pitää hotellia, jonka huoneet sijaitsevat eri puolilla kaupunkia. Hän aloitti Airbnb-toiminnan Minnin kannustamana reilut neljä vuotta sitten, ja nyt hänellä on kolme eritasoista asuntoa, Pihlajamäki, Kallio ja Bulevardi ja niissä kaikissa jatkuvasti asiakkaita.

Bulevardia vuokraavat haluavat laatua ja ovat valmiit maksamaan siitä. Kalliossa käy paljon ulkomaalaisia vieraita ja muutamia vakiasiakkaita, jotka tulevat Helsinkiin muualta Suomesta töittensä vuoksi aina muutamaksi viikoksi kerrallaan. Pihlajamäessä majoittuvat ne, jotka etsivät edullista majoitusvaihtoehtoa perhelomalle, kaveriporukalle tai koiran kanssa matkustamiseen.

Tänä vuonna Pihlajamäki on aiheuttanut Tertulle paljon päänsärkyä, kun Tertun omistaman asunnon viereen muutti kolmelapsinen Silpisten perhe. Ei kun härkää sarvista, Terttu ajattelee, siemaisee hieman viiniä ja naputtaa jälleen kerran ystävällisen sähköpostin Verna Silpiselle,

Hei Verna, kiitos viestistäsi! Yritin soitella sinulle, mutta en onnistunut saamaan kiinni, joten siksi tämä viesti. Olen todella pahoillani menetetyistä yöunista, mutta selviteltyäni asiaa sekä asuntoni toisella puolella asuvan Irmelin että asuntoni ylä- että alapuolella asuvien naapureiden kanssa olen vakuuttunut siitä, että meteli, jonka kerroit herättäneen koko perheenne lienee tässä tapauksessa normaalia elämää; vettä lasketaan, vessaa vedetään, televisio avataan, ikkuna suljetaan jne. Kukaan muu koko rapussa ei ole valittanut enää aikoihin mistään asuntooni liittyvästä, ainoastaan sinä ja miehesi. Voisiko kyse olla varmasti raskaaseen lapsiperheaikaan liittyvästä ääniherkkyydestä? Asumismuotona kerrostalo ei kaikille sovi, sillä ympärillä ihmiset elelevät ja ääniä kuuluu ja saakin kuulua. Toivotan koko perheellesi parempia unia ja elämisen rauhaa koko taloon, parhain terveisin Terttu Kaisla.

Noniin, se homma hoidettu, Terttu ajattelee ja katsoo valkoisessa housupuvussa ja valkoisissa tennareissa ravintolaan sisään astuvaa naista. Nainen näyttää jotenkin tutulta, mutta Terttu ei saa päähänsä mistä.

– Ja näin, tarjoilija sanoo. – Siinä meillä on valkoista parsaa, uppomuna, marcona-mantelia ja hollandaisekastiketta. Oikein hyvää ruokahalua.

– Kiitos. Kyllä onkin kuule kauhea nälkä, Terttu naurahtaa.

– Siinä tapauksessa olette aivan oikeassa paikassa.

Tuskin tarjoilija on ehtinyt poistua, kun Tertun puhelin alkaa väristä pöydällä lautasen vieressä. Nyt päästään asiaan, Terttu ehtii ajatella ennen kuin vastaa tuntemattomasta numerosta tulevaan puheluun.

– Terttu Kaisla, hän sanoo.

– Hyvää syntymäpäivää, ääni sanoo.

Terttu ei pysty päättelemään edes sitä, onko kyseessä nainen vai mies saati sitten, että tunnistaisi soittajan.

– Ai että kun kiva kun joku muistaa! Terttu nauraa.

– Kukas siellä soittelee?

Mutta vastausta ei kuulu, sillä puhelu on jo katkennut.

– No herranen aika, Terttu henkäisee puoliääneen.

– Olipas se onnittelu.

Hän laskee puhelimen pöydälle ja käy parsojen kimppuun, huomaa käsiensä tärisevän hienoisesti. Puhelusta jäi halju olo. Soittaja oli joku, joka tietää, että tänään on minun syntymäpäiväni, Terttu ajattelee.

Mutta miksi hän ei esitellyt itseään? Ei se mikään onnittelusoitto ollut, sehän oli kiusantekoa! Kuka soittaa tuollaisia puheluita? Miksi soittaa ja onnitella, jos ei halua kertoa kuka on? Ainoa ihminen, joka Tertulle tulee mieleen, on Armas Rantapalo.

Armas Rantapalo on Asunto-Osakeyhtiö Bulevardixin taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja. Mies on tehnyt kaikkensa Tertun lyhytaikaisen vuokraustoiminnan lopettamiseksi. Jatkuvien valitusten, Tertun asiakkaiden häiritsemisen ja suoranaisen uhkailun lisäksi Armas Rantapalo lietsonut taloyhtiön muita osakkeenomistajia vaatimaan Airbnb-tominnan kieltämistä taloyhtiössä, uhannut Terttua kaikella mahdollisella veropetos- tuomiosta asunnon haltuun ottamiseen.

Alussa Terttu oli Armas Rantapalon suhteen koko ajan varuillaan ja ehkä hieman peloissaankin, mutta pikku- hiljaa hänen nahkansa on parkkiintunut. Erityisen tyytyväinen Terttu on siihen, että hän on onnistunut takaamaan asukkaidensa rauhan asennuttamalla äänieristetyn sisäoven asunnon sisäpintojen äänieristysten lisäksi. Armas Rantapalo voi siis aivan rauhassa pimputella ovikelloa, sisälle asuntoon sitä ei kuule.

– Kaikki hyvin? tarjoilija kysyy.

Terttu pakottaa hymyn huulilleen.

– Kaikki hyvin, hän sanoo, vaikka ei hänestä ihan siltä tunnukaan. Tarjoilija ottaa tyhjän parsalautasen pöydältä,

– Aivan ihanat parsat. Kuule, voisin ottaa haukikvenellien kanssa vielä toiset kaksitoista senttiä.

– Selvä, minä tuon.

Terttu tarttuu puhelimeensa ja soittaa Minnille. Yleensä Minni vastaa heti, mutta ei nyt. Terttu antaa katseensa pyyhkiä pöydissä istuvien ihmisiä ja kauniisti sisustettua ravintolasalia ja huomaa ikkunapöydässä istuvan valkoasuisen naisen tuijottavan häntä. Terttu nyökkää tälle tervehdyksen, mutta nainen kääntää katseensa pois.

– Terttu! Minni huutaa puhelimessa.

– Minni, mitä? Terttu kysyy, säikähtää Minnin hätäännystä. – Mitä on tapahtunut? Onko Viljolle käynyt jotakin?

– Mä tulin tänne Bulevardille tuomaan tuoreet kukat ja... Terttu, täällä on kuollut mies.