Professori Janne Saarikivi kuvailee pakkoruotsikeskustelua pisteliään osuvasti: 

”Ensin joku sanoo, että ’minä ainakaan en ole koskaan ruotsin kieltä tarvinnut, kerran yritin puhua ruotsia Tukholmassa ja minulle vastattiin englanniksi, joten ruotsin kieli on tarpeetonta’. Siihen vastaa joku kansankynttilä, että ’kyllä minä ainakin olen tarvinnut ruotsin kieltä paljon, käyn pohjoismaisessa kirjastotätien kokouksessa ja siellä on mukava jutella kaikkien kanssa ruotsia’.” 

Keskustelu turhauttaa kielitieteilijää. Saarikivi itse samaan aikaan puhuu kattavan kielitaidon puolesta ja muistuttaa, ettei kaikkien tarvitse osata samoja asioita. Hän ottaa esimerkiksi kielitaitokäsitteen monimutkaisuudesta pizzataksiyrittäjät.

”He puhuvat 15 sijamuodon suomea siten, että eivät käytä oikeastaan yhtään sijamuotoa. Ja he tulevat täysin ymmärretyksi. ’Mikä pizza sinulla? Tuliko oregano, valkosipuli?’ Kommunikaatio sujuu mahtavasti. He ovat työssä Suomessa, toimivat yhteiskunnassa, heillä on paljon kontakteja suomalaisiin, he maksavat veroja. On paradoksaalista, että meidän kielikäsityksemme mukaan nämä ihmiset eivät osaa suomea.”

Toisaalta taas kielitaito tarkoittaa paljon muutakin kuin sitä, että osaa tilata kahvia tai vaihtaa kuulumisia vieraalla kielellä. Puhutun kielitaidon yliarvostus on Saarikiven mielestä pikkuporvallista.

”Esimerkiksi mulla on hyvä venäjä ja kielihistoriallisia opintoja venäjästä. Näistä syistä osaan koko lailla täydellisesti lukea puolaa tai ukrainaa, vaikka en osaa sanoa sanaakaan ukrainaksi. Lukeminen on kiva taito. Nyt on uutisissa paljonkin Ukrainasta, ja aika usein katson jostain nettisivuilta, että mitä Ukrainassa puhutaan.”

Saarikivi suosittaa myös Uuden testamentin lukemista kreikaksi.

”Sitten ymmärrät ihan eri tavalla, miten silloin on ollut ihan eri maailma ja miten me olemme sen maailman jälkeläisiä. Ja asettaahan se ihan uuteen valoon sen, mitä kuulet vaikka Päivi Räsäsen sanovan Raamatusta.”

Hän teilaa sekä pakkoruotsin pragmaattisen vastustamisen että tradition vuoksi puolustamisen. 

”Pragmaattinen näkökulma voisi olla, että kaikkihan osaa jo englantia. Tai jos englantia opiskellaan, jotta saisimme fyrkkaa, eikö koulu sitten voisi opettaa kiinaa, hindiä, bahasa indonesiaa, swahilia, filipinoa? Traditionalisteilta tai diversiteettiajattelijoilta taas voi kysyä, miksi juuri ruotsi. Suomihan on historiallisesti aika sattumanvarainen kokonaisuus maakuntia Hangosta Utsjoelle tai Eckeröstä Ilomantsiin. Onko kaikkialla ruotsin kieli se perustelluin kieli? Vai pitäisikö jossain opiskella saamea, norjaa, venäjää?”

Mitä sitten pitäisi tehdä? Saarikivi ehdottaa, että päiväkodeissa ja alakouluissa – jolloin on tutkitusti otollisin ikä oppia kieliä – siirryttäisiin kielikylpymetodiin, jossa oppilaille opetettaisiin taitoja eri kielillä sen sijaan, että silloin tällöin omistettaisiin muutama tunti vieraan kielen kielioppisäännöille.

Eikä se tapahtuisi englanniksi, jos Janne Saarikiveltä kysytään. Yliopistolla painostetaan tekemään tutkimusta englanniksi, televisiossa miltei kaikki ulkomaiset ohjelmat ovat englanninkielisiä.  

”Tätä pidetään kansainvälisyytenä eikä nähdä, että se on ylikansallisuutta. Se ei ole kansojen vapaa kommunikaatiotilanne vaan hyvin hierarkkinen tilanne. Yhdellä kielellä tuotetut asiat, yhden kielen käsitteet ja yhden kielen puhujat dominoivat maailman sosiaalisia verkostoja.” ■

Janne Saarikivi on suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Helsingin yliopistossa. Hänet muistetaan myös Ultra Bran sanoittajana.