Apu

Maarit Tyrkön jäähyväiset presidentille

Maarit Tyrkön jäähyväiset presidentille

Urho Kekkosen viimeisinä virkavuosina hänen lähin apunsa oli toimittaja Maarit Tyrkkö. Kirjuri, uskottu, rakastettu, työtoveri, lopulta hoivaaja äidin roolissa. Lähes 40 vuotta Tyrkkö vaikeni. Ei enää. Tyrkön järisyttävä kirja kertoo lähes kaiken.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Timo Pyykkö, Maarit Huovinen ja Lehtikuva
Mainos

Happi jää vähiin, kun vierailijaryhmä museo-oppaineen poistuu presidentti Urho Kekkosen Tamminiemen-työhuoneesta. Ovi suljetaan Maarit Tyrkön kuvauksen ajaksi.

Paikka on hänelle perituttu. Erkkeripöydän äärellä hän istui kymmeniä tunteja nauhoittamassa presidentin muisteluksia, haki papereita, kirjeitä, nimikirjoituksia. Tallensi presidentin usutuksesta ikkunalaudalle verhon taakse piilotetulla nauhurilla hallitustunnustelutkin salaa vuonna 1976.

Tyrkkö asettuu kuvattavaksi presidentin työpöydän ja työtuolin taakse, siinä hänet ikuistettiin kerran UKK:n solmiota oikomassa. Tyrkön silmät hulahtavat kyyneliin ja hän sanoo rauhallisesti, että tuoli on tyhjä ja toinen poissa.

Otos päämiehen kravattia sormeilevasta toimittajasta päätyi kanneksi Tyrkön kirjoittamaan, hänen ja presidentin yhteisistä vuosista 1976–1981 kertovaan 600-sivuiseen teokseen Presidentti ja toimittaja (WSOY). Pari vuotta sitten ilmestynyt Tyttö ja nauhuri kertoi nuoren journalistin kehitystarinan, johon Kekkonen saapuu ETYK-vuonna 1975.

Uusi kirja ei ole poliittista historiaa, vaan  kertomus nuoren tytön rakkaudesta ja vanhan valtiaan luopumisen tuskasta. 

Se on hämmästyttävä ja surullinen kuvaus ylipitkäksi venyneestä velvollisuudesta, vanhenemisesta, väsymisestä, stressistä, yksinäisyydestä, peleistä ja peloista.

Henkisestä ja fyysisestä alamäestä, joka päätyy eristyksen vuosiin Tamminiemessä.

Urho Kaleva Kekkosen loppusuoraa edeltävien vuosien hyvän tuulen tuojaksi, arjen pyörittäjäksi ja muistelmien kirjaajaksi löytyy ja värvätään presidenttiä 47 vuotta nuorempi Maarit Tyrkkö, tarmokas ja väsymätön partiotyttö: aina valmiina.  

Hänen lähes 40 vuotta myöhemmin ilmestyvä kirjansa kuvaa kellonaikoja myöten dokumentoitua presidentin intiimiä arkea ja vapaa-aikaa.

Joka sivulta huokuu rakkaus, arvostus ja huoli. Kirjauksia voi pitää myös noloina – varsinkin presidentin käyttämiä hellittelynimiä, kuten rakastettu, kullanmuru, kaivattu, rakas tyttö, soma napero, Pihlajanmarja, kuten rakkaudentunnustuksia tulvivissa presidentin kirjeissä luki. Tai julmina, turhan paljastavina, kuten tietoja presidentin uni- ja ruokavaikeuksista, sydämen ja suolen toiminnasta, kivuista ja kiukuista. Silti ne ymmärtää tosiksi ja senhetkisiksi.

UKK:n raportoinneissa hiihdetyt kilometrit ja kalansaaliit vaihtuvat hiljalleen verenpainelukemiin ja oman painon tarkkailuun.

Järkyttäväksi dokumentointi käy, kun edetään presidentin poissaolokohtauksiin ja niiden hänessä aiheuttamaan hätääntymiseen.

”Hyvä pito”, totesi Kekkonen Laukassa lumettomalla ladulla huhtikuussa 1976, keulassa Rikhard Sotamaa, perässähiihtäjänä Maarit Tyrkkö. Parhaina vuosina kilometrejä kertyi yli tuhat. Presidentin liikunnanhimo 

ja rakkaus aurinkoon säilyivät loppuun asti.

Ensin Maarit Tyrkkö oli paikalla Suomen Kuvalehden toimittajana, sitten presidentin muistelmien ja muiden kirjojen tekijänä. Töitä tehtiin presidentin vapaa-aikana, hiihtoretkillä, kalareissuilla, kavereiden kokoontumisessa. 

Monesti oltiin Kalle Kaiharin luona Lavajärvellä, useimmiten viikonloppuina Rikhard Sotamaan vieraana Laukaassa. Tavallisesti paikalla olivat vain isäntäpariskunta, Kekkonen ja Tyrkkö, joskus adjutantti.

Nopeasti Tyrkkö oivalsi, että jos hän vie toimittajan intohimonsa Kekkosen vapaa-aikaan, ja ryhtyisi raportoimaan esimerkiksi presidentin vanhenemisesta, hän lentäisi arjesta ulos.

Rinnakkain kulki kaksi projektia: presidentin muistelmat ja tämän Tyrkölle esittämä pyyntö: ”Tee minusta kirja ihmisenä.” On virallisempaa ja yksityisempää materiaalia. Presidentti lähetti Tyrkölle kirjeitään, puheitaan, papereitaan.

Kun Tyrkkö oli pitkillä työmatkoilla tai Kekkonen omilla vierailuillaan, Tyrkkö jätti presidentille päiväkirjavihkon valmiine päiväyksineen – kiltisti sinne kirjautuivat tapahtumat ja mietteet. Tyrkkö piti omaa päiväkirjaa. Presidentti saattoi soittaa kymmenenkin kertaa päivässä, ja Tyrkkö tallensi kaiken puhelinpäiväkirjoihin.

Viimeisen kerran Maarit Tyrkkö tapasi Urho Kekkosen 27.11.1981. Presidentti ei tunnista häntä. He kättelevät kuin vieraat ihmiset. Kiitos, Tyrkkö saa sanotuksi.

Seuraavana päivänä hän meni naimisiin Pentti Huovisen kanssa. Huovinen oli Otavan tietokirjajohtaja, leski ja kolmen lapsen isä, 17 vuotta uutta vaimoaan vanhempi. Liitto päättyi 86-vuotiaan Huovisen kuolemaan toukokuussa 2016. 

Lokakuun alussa 1981 Urho Kekkosella oli turvallista saunaseuraa, lääketieteen professorit Erkki Kivalo ja Pentti Halonen. Mauno Koivisto hoiti jo presidentin tehtäviä. Hyvinä päivinä Kekkonen pääsi turvamiesten kanssa Seurasaareen, silloinkin hän koki olevansa vanki, koska hänestä pidettiin kiinni.

Avioiduttuaan Maarit Tyrkkö ryhtyi tietokirjailijaksi, teoksia on noin 60. Kotilieden lääketieteellisenä avustajana hän viihtyi 14 vuotta.

– Me emme koskaan puhuneet menneisyydestäni kotona. Pentti Huovinen oli tietenkin tietoinen taustastani. Itse en halunnut siitä julkisesti puhua, eikä hän halunnut sitä sivuta – ehkä suojellakseen minua. Siitä tuli meille aihe, jota ei käsitelty.

– Minulle nuo vuodet UK:n rinnalla (Tyrkkö sanoo aina UK tai presidentti) olivat oma aarre, salaisuus, jonka säilytin itselläni. En ottanut sitä riskiä, että joku olisi suhtautunut siihen vähättelevästi, enkä myöskään halunnut vesittää sitä jutustelemalla, Maarit Tyrkkö sanoo.

Miten tarkkaan seurasit Urho Kekkosen elämää vuosina 1981–1986? Presidenttihän kuoli 31.8.1986.

– Seurasin taustalla, kommentoimatta, puuttumatta. Tunsin Tamminiemen turvamiehiä ja presidentin hoitajia. Joskus ajattelin, että voisin kysyä heiltä. 

– Kiinnosti, kaipasiko presidentti koskaan minua, mainitsiko nimeäni. Sitten totesin, että se on juuri se kysymys, jota ei pidä esittää. Jos vastattaisiin, että kyllä, hän kaipasi sinua, rupeaisin itkemään ja tulisi tosi huono omatunto, että päästin irti, kuten lääkärit neuvoivat. Jos taas kerrottaisiin, että hän oli aivan muissa maailmoissa, eikä kertaakaan maininnut sinua, loukkaantuisin syvästi. En kysynyt.

Onko tämä kirja jäähyväiset presidentille, lopullinen irtipäästäminen viiden vuoden kirjoitusurakan jälkeen?

– Kirjoittaessani luulin, että hyvästelen presidentin ja näen hänet viimeisen kerran nyt. Mutta ei, hänhän on piru vie herännyt henkiin! Ja sen lisäksi olen itsekin herännyt henkiin, kaikki entiset tunteet ja ajatukset tunkevat mieleen. Enkä tiedä mitä asian kanssa teen! Materiaalia on yhä valtavasti purkamatta ja käsittelemättä, niille täytyy tietysti tehdä jotain.

– Aivoissani käy hirvittävä myllerrys. Mutta nyt tuntuu ehdottomasti, että pitäisi alkaa tavata omanikäisiään ihmisiä. Olen aina viettänyt aikaa itseäni huomattavasti vanhempien kanssa!

Urho Kekkosen työtuoli on tyhjä. Maarit Tyrkkö tutussa paikassa, lupauksensa presidentille täyttäneenä.

Pari sataa viimeistä sivua Tyrkön kirjasta ovat trilleriä, spiraalissa kiepuntaa, jonka lopputuleman tietää.

Anita Hallama, presidentin pitkäaikainen rakastajatar, kertoo kirjassaan vuonna 2001 todistaneensa presidentin muistikatkosta ensimmäisen kerran vuonna 1972, presidentin turvamies Reino Harala puhuu vuodesta 1973.

Tyrkön kirjassa ensimmäinen outo väsymyskohtaus raportoituu maaliskuulle 1976 kovan hiihtoretken jälkeen Laukaassa. 

Asia painaa presidenttiä, hän pohtii vielä myöhemmin puhelimessa: ”Olen kuulemma juonut silmälasikotelosta. Tällä menolla saan hullun paperit.”

Poissaolokohtaukset, muistikatkokset, unissa kävelyt tihenevät. Presidentti ei aina tiedä, missä on, miksi ja miten joutui tänne. Mysteerit johtavat UKK:n hätääntymiseen. Presidentin puheissa alkaa toistua ajatus siitä, että hänen täytyy varmaan luopua vallasta.

 – Uskoin loppuun asti, että hän selviää virastaan sillä tavalla, että hän pääsee Orimattilaan kirjoittamaan ja minä menen sinne hänelle apuriksi muistelmatöissä. Paras aika syrjään siirtymiselle olisi presidentin mielestä ollut syksy 1977, jolloin hän tunsi olevansa kansainvälisestikin huipulla. Hän arveli, että siitä eteenpäin on jäljellä vain vartiointi ja huomiointi siitä, osaako hän luopua oikealla hetkellä. Oli aika julmaa, ettei hän voinut jättää virkaansa ennen vuoden 1978 vaaleja, Maarit Tyrkkö sanoo.

– Häntä alkoivat rasittaa valtiovierailut, rankat itsenäisyyspäivät ja edustamiset. Neuvostoliitto kävi vieraammaksi, kun kaikki vanhat olivat jo poissa, Aleksei Kosyginkin, josta UK piti. Suoria lähetyksiä hän rupesi pelkäämään.

Presidentin sairautta, joka vahvistui aivoverenkierron häiriöiksi, hoiti kolme kilpailevaa lääkäriä: Pentti Halonen, Erkki Kivalo ja Rikhard Sotamaa, kaikki presidentin ystäviä, läheisimpänä Sotamaa. Lääkäreiden mukaan kyse ei ollut Alzheimerista, vaikka loppuvaiheet ovat samantyyppisiä.

Metsämansikoita Kultarannassa kesällä 1980. Maarit Tyrkkö pohtii kirjassaan, miltä tuntuu olla samalla vapaa ja varattu. Etärakkaus on mukavaa, voi rakastaa paljon tai vain ihan pikkuisen. UKK kirjoittaa: ”Sinä olet ainoa, jota rakastan. Sinulle kiitollinen hulluudestasi ja sinusta kiitollinen arjessani ja pyhäpäivissäni.”

Alkuvuodesta 1981 tila huononee. Presidentiltä katoaa ajan- ja paikantaju, puhe käy sekavaksi, hän kävelee päin puuta, voi pahoin, nenästä tulee verta – kaiken hän raportoi Tyrkölle. Ystäviä kuolee ympäriltä, Arvo Poika Tuominen, Reidar Särestöniemi ja moni muu.

Hänestä tulee epäluuloinen: onko jotain mitä hänelle ei kerrota, nyt toimitaan selän takana. Huhtikuussa 1981 hän epäilee vallankaappausta, kun pääministeri Mauno Koivisto selvittää oikeuskanslerilta, voiko presidentti kaataa hallituksen jos sillä on eduskunnan luottamus. Vastaus kuuluu: ei voi. Presidentti kokee asian julkisena arvovaltatappiona, hän ymmärtää, ettei hänellä enää ole voimia vastaiskuun. Hän harmittelee, ettei pääministeriksi tullut hänen toivomansa Pirkko Työläjärvi, vaan Koivisto, fundeeraja, joka osoittautuukin päämäärätietoiseksi pelaajaksi.

Kirjassa Tyrkkö käsittelee kaikkea Kekkosen kannalta, mikä tälle olisi parasta – ei laisinkaan Suomen kannalta. Nyt hän sanoo, että Koivisto pelasti Suomen.

Presidentti sanoo tarvitsevansa Tyrkköä enemmän kuin ikinä ennen, ja Tyrkkö lupaa auttaa, lykkiä vaikka pyörätuolissa Seurasaareen.

Lopullinen romahdus tapahtuu kalastusmatkalla Islantiin elokuussa 1981. Jo paljon aikaisempi matka 1977 oli päätynyt onnettomasti, kun presidentti putosi jokeen kostean lounaan jälkeen. Pentti Halonen kannatti vuoden 1981 reissuun lähtöä, ja oli tapansa mukaan kalastamassa matkalla mukana. Muut henkilääkärit vastustivat ehdottomasti.

Kekkonen kokee pahan muistikatkoksen, joutuu paniikkiin ja haluaisi keskeyttää vierailun. Pentti Halonen ei tätä salli. Presidentti soittaa Tyrkölle ja pyytää tätä ottamaan yhteyttä presidentin kansliaan, järjestämään koneen hakemaan – hän on vieraalla maalla vankina ja tavarat hukassa.

– Siellä lannistettiin presidentin mieli ja tahto, koko mies. Häneltä vietiin määräämisvalta ja arvo, Tyrkkö kertoo Erkki Kivalon arvioineen.

Pahinta oli kokemus siitä, että presidenttiä ei totella, hän tuntee olevansa myös Tamminiemessä vankina – turvamiehet eivät enää tottele, eivät tuo autoa ja vie häntä vaikkapa pankkiin. Häneen iskee huoli papereista, testamentista, rahoista, siitä miten hän elää ja missä.

Kivalo pyytää Tyrkköä käymään Tamminiemessä mahdollisimman usein, mieluiten ruoka-aikaan, jotta presidentillekin maistuisi ruoka. Tyrkkö viipyy siellä iltoja ja joskus öitäkin, valvoo presidentin unta makuuhuoneen kynnyksellä nukkuen kuin vahtikoira. Lehdistö päivystää Tamminiemen verkkoaidan takana, Tyrkkö tuodaan paikalle autossa kyyristellen. Kertaalleen pyykkikorissa, josta hän kierähtää kellarin kautta taloon.

Yhtenä sunnuntai-iltana Kekkonen kohottautuu istumaan sängynlaidalle ja kysyy: ”Oletko vielä täällä – halusin, vain tietää, elänkö yhä.”

Presidentti ajaa partaansa kylpyhuoneessa 27.9.1981. Tyrkkö ojentaa pyyheliinaa, ensimmäisen kerran presidentti ei tunnista ystäväänsä, vaan ärähtää, että heittäkää se tuonne lavuaariin, perkele, ettekö tottele minua.

Samalla viikolla Erkki Kivalo saa Tyrkön uskomaan, ettei tämä enää voi tehdä mitään presidentin hyväksi. Lääkäri neuvoi päästämään irti, myös Tyrkön oman terveyden nimissä.

– Uskoin Kivaloa. Ainoa ratkaisu oli lähteä ja katkaista kaikki täydellisesti. Aloittaa toinen elämä.

Lääkärit ja Kekkosen suku rajoittavat vierailut minimiin. Presidentti on levoton, aggressiivinenkin, kaikki häiriöt rutiineista pahentavat tilaa. 

Vanha urheilija hakee fyysistä rasitusta kuin narkomaani. Hän ravaa Tamminiemen portaita ylös ja alas kymmeniä kertoja, eikä väsy koskaan.

Nämä asiat selviävät Erkki Kivalon haastattelusta, jonka UKK:n loppuaikojen lääkäri antoi Tyrkölle luvan julkaista vasta vuonna 1991. Se päättää Tyrkön kirjan.

Lokakuun 26. päivä 1981 Urho Kekkonen allekirjoittaa paperin, jolla hän luopuu presidentin virasta. Lääkäreiden mukaan hän tiesi mitä teki.

Maarit Tyrkkö muistelee ajaneensa Tamminiemeen lähes päivittäin, ruokaseuraksi, juttelemaan, pikkuaskareita toimittamaan vielä siinä vaiheessa, kun presidentti jäi sairauslomalle syyskuussa 1981, 81-vuotispäivänsä jälkeen. Pian lääkärit päättivät, että kaikki vierailut on parasta lopettaa.

Rakastitko Urho Kekkosta?

– Rakastin UK:ta. Ja heti pitää ruveta miettimään, mitä rakkaus on. En tietenkään rakastanut häntä niin kuin normaalisti avioliitossa rakastetaan miehen ja naisen välillä. 

– Suhteemme oli toisenlainen. Mutta enhän minä olisi siinä ollut, ellen olisi ollut kiinni niin, että en voi jättää, Maarit Tyrkkö sanoo.

– Ei minusta koskaan tullut presidentin naista, mutta hänen tyttönsä ja ystävänsä kyllä. Naisia tulee ja menee, ystävät ja tytöt pysyvät. Ymmärrän hyvin, että karismaattinen ja komea ihminen, kuten UK, haluaa samantyyppistä seuraa itselleen. Mutta kun ihminen vanhenee – tämän olen ymmärtänyt vasta myöhemmin – hän tarvitsee enemminkin huolenpitoa, auttamista, kuuntelemista.

Kirjassa näkyy jokin seksiä syvempi intiimiys ja lähellä olo. Hellyys, fyysinen rentous, läheisyys, parranajot, varpaankynsien leikkaus, poskien rasvaus, apu pukeutumisessa, laukkujen pakkaamisessa, tarvikkeiden hankinnassa, lahjaostoksissa. Nämä enimmäkseen vapaa-aikoina, ei Tamminiemessä. Siellä oli henkilökuntansa, emännöitsijä ja avustajat, eri roolit.

– Tietenkin valta on seksikästä, kuten Henry Kissinger sanoo. Tuula-Liina Varis on kirjoittanut, että intiimeintä on arki. Se, että ihminen näyttää itsensä arjessa, on aikamoinen luottamus.

Päätoimittajaukot, kustantamoiden johtajat ja lopulta lääkärisedät jallittivat sinut varsin epäjournalistisiin tehtäviin. Tunsitko itsesi hyväksikäytetyksi?

– Ei, en koskaan. Tunnen olevani etuoikeutettu, kun sain olla siinä mukana. Se oli tehtäväni, onneni ja iloni.  Myös presidentti ajatteli samoin. 

– Minusta tuli presidentin kuuntelija, kun Sylvi Kekkonen oli kuollut (2.12.1974), ja Tamminiemestä tuli hiljainen, tyhjempi paikkaa. Hänellä piti olla joku, jolle kertoa asioita.

– Olin sattumalta siinä paikassa oikeaan aikaan. Ja koska olen toimittaja, minulla on tämä paha tapa kirjoittaa kaikki muistiin, tallentaa. Siitä kertyi ainutlaatuinen arkisto, ja syntyi sitten kirja. ●

Teksti Raila Kinnunen, kuvat Timo Pyykkö, Maarit Huovinen ja Lehtikuva

Julkaistu: 9.9.2016