Puheenaiheet
Apu

Maarit Tastula Toimittaja. 50 vuotta, Tampere.

Maarit Tastula Toimittaja. 50 vuotta, Tampere.

Olennaisinta elämässä on rapsuttelun taito.
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Olin iltatähti, ja sain lapsuudessani yllin kyllin hyväksyntää. Kotona ei kauheasti sanottu, mihin suuntaan pitää mennä. Olen itse saanut kulkea outoja teitä ja etsiä reittini. Uskon, että ainoa tie perille on kulkea emämunausten kautta, mutta määrätietoisesti.

Kasvoin Simo Salmisen rotestilauluhengessä. Huumorin ilmapiiri kasvatti suhteellisuudentajua. Äitini sanoi, että ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Huumori antoi kyvyn nauraa tiukoissakin tilanteissa.

Hevosmiesten korkeakoulu oli länsirannikon suuri opettaja. Ravihommissa valmensin elämän laitapuolelle ajautuneita hevosia. Tajusin, että luottamuksen voi rikkoa nopeasti, mutta uudelleen rakentaminen on hidasta, tuskaista työtä.

Ravireissuilla tutustuin Suomeen. Niissä tapahtumissa liikkui ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista. Kuulin kummallisia elämäntarinoita ja näin kohtalon kolhimia ihmisiä. Se opetti myös tyttölapselle, että miehiä on moneksi.

Kaukomailla reissatessani opin, että ihmiset ovat erivärisiä, asuvat oudoissa paikoissa ja syövät marsuja ja rottia. Silti, kun vähän raaputtaa pinnasta, paljastuu hyvin saman oloinen ihminen kuin itse olen, samat perustoiveet ja unelmat joka ikisellä.

Minusta piti tulla Ernest Hemingway tai eläinlääkäri, mutta päädyin vahingossa televisioon. Lopullista päämäärää ei siis pidä lyödä lukkoon, koska sattuma voi heitellä. Pitää tarttua tilaisuuteen.

Vuosikausia näin televisiossa vain virheeni. En kehdannut mennä ostamaan maitopurkkia R-kioskilta, ettei koko maailma näe häpeääni. Oli suuri oivallus, etten oikeasti olekaan maailman keskipiste. Ihmiset voivat olla myös hyväntahtoisia ja nähdä onnistumisia enemmän kuin virheitä.

Yksityisyys on kauhean arvokasta. Mitä julkisemmaksi yhteiskunta tulee, sitä suurempaa ylellisyyttä tulee yksityisyydestä. Minua hämmentää, kun kyselyissä nuoret sanovat haluavansa julkkikseksi. Kun julkisuudessa on ollut, voi kysyä: Niin, entä sitten?

Olennaisinta ihmisen elämässä on rapsuttelun taito – kyky rapsuttaa ja tulla rapsutetuksi. Se pätee yhtä lailla kakkosnelosella alistettuun hevoseen kuin pieneen lapseen. Silitys ja kosketus rauhoittavat ja innostavat. Kun dementia vie vanhalta ihmiseltä järjen ja muistin, viimeiseksi jää kosketus. Siinä on jotain liikuttavaa.

Eräs ortodoksipappi selitti minulle ristinmerkin. Siinä siunataan pään, sydämen ja kätten työ, ihmisen pyhä kolmiyhteys. Kulttuurimme on pääkeskeinen, älyllisiä välähdyksiä arvostetaan mahdottomasti, mutta rapsuttelun kulttuuri muistuttaa, että ihminen on paljon enemmän.

Lasteni myötä olen tajunnut, miten vahvasti ihminen on laumaeläin. Me tarvitsemme toisiamme. En ihmettele, että kouluampumiset liittyvät usein yksinäiseen, erakoituneeseen ihmiseen.

Lapsilleni haluan opettaa, että pelin henkeen kuuluu, että välillä mennään kuraan polvilleen, mutta sieltä noustaan ylös, siistitään polvet ja jatketaan matkaa.

Kaikkiin kysymyksiin ei ole vastausta eikä suurimpiin murheisiin lohdutusta. Elämä on paljon sietämisen taidetta.

teksti Jorma lehtola

kuva Anna Huovinen

Julkaistu: 23.11.2012