Rippikoululeirillä ajettiin ulos riivaajia öisin. En mennyt mukaan. Olin jo nuorena epäillyt kaikkia ismejä. Rippikoulun kokemukset vahvistivat sitä.

Lapsuudenkodistani Kokkolassa olen perinyt kauneuden tajun. Isäni oli taitava huonekalupuuseppä. Olin itse surkea koulun käsitöissä, mutta olen aina ihaillut käsillä tekemistä. Nyt olen vuosia kunnostanut satavuotiasta taloani ja tehnyt itse niin paljon kuin pystyn. Mikä nautinto ­onkaan, kun saa jotakin valmiiksi ja voi ihailla omien kättensä töitä.

Vaikka vanhempani eivät olleet käyneet kouluja, heillä oli kasvatusoptimismia. He kannustivat minua opiskelemaan, koska halusivat lapselleen helpomman elämän kuin heillä itsellään oli ollut. Olin utelias ja tiedonhaluinen. Ensimmäisenä suvus­tani lähdin opiskelemaan ja valmistuin Tampereen yliopistosta.

Jo pikkulikkana innostuin hevosista ja elin nuorena ravitallien ja -ratojen katveessa. Loin lantaa ja huolehdin hevosista. Muiden viettäessä teinielämää seisoin pilkkihaalareissa raviradan takakaarteessa ja kuuntelin finnhitsejä. Radoilla tapasin ihmisiä eri yhteiskuntaluokista, vankilakundeista liikemiehiin. Opin paljon elämästä hevosmiesten korkeakoulussa.

Sodat käynyt isäni sanoi, että hänen ulkomaanreissunsa on tehty. Minusta tuli reppureissaaja. Kiersin maailmaa Amazonilta Andeille ja Harlemiin. Söin marsua ja sammakonreisiä. Betonilattialla nukkuessa saattoi tuijottaa rottaa silmästä silmään. Matkailu avartaa!

Kai se on kodin ja nuoruuden seikkailujen perua, että olen aina arvostanut riskinottoa, mutta en uhkarohkeutta. Olen aina halunnut ymmärtää erilaisia ihmisiä ja tapoja. Kun intensiivisenä ihmisenä innostun jostakin, se on menoa, syvälle ja kauas. Olen oppinut ymmärtämään, mitä filosofi Sokrates tarkoitti kirjoittamalla: Viisas on se, joka tietää, mitä ei tiedä.

Nuorena toimittajana tajusin, että Suomessakin elää rinnan monta kulttuuria. Länsirannikon kasvattina hakeuduin itään, kesätoimittajaksi Pogostan Sanomiin Ilomantsiin. Lehden päätoimittaja Hilkka Kuusela ryhtyi innokkaasti opastajaksi. Hän opetti minulle ortodoksien ristinmerkin, jossa siunataan pää, sydän ja ­kätten työt. Ihmisen kolmiyhteys.

En koskaan haaveillut tv-toimittajan työstä, minustahan piti tulla kirjailija. Parasta työssäni on ollut se, että olen saanut tavata monenlaisia, itseäni fiksumpia ihmisiä. Nopeatempoisessa, stressaavassa työssä olen yrittänyt muistaa dalai-laman ajatuksen: Joskus elämä on on kuin valtameri. Pinnalla meri myrskyää, mutta syvyydessa vallitsee rauha.

Kun sain ihanat lapseni, työ siirtyi kakkoskategoriaan. Opin, että yksinhuoltajan arjessa on pakko priorisoida. Ihminen, ­joka halusi tulla Ernest Hemingwayksi, päätyi tekemään makaronilaatikkoa.

Lapset ovat paras lahja, jonka olen saanut. Olen saanut toimia heidän matkaoppaanaan ja näyttää monta elämän ihmettä: kivet, kannot ja linnunpesät. Toivottavasti olen osannut välittää myös sen tärkeimmän: elämän tarkoitus on elää.