Maarit Hurmerinta joutui lapsena viikoiksi eristykseen: ”Se oli karmaiseva kokemus pienelle tytölle, traumaattinenkin”
Maaritin elämä lähti lapsena vaikeasti liikkeelle, kun hän sairasti kuusivuotiaana polion ja joutui pitkäksi aikaa sairaalaan. Se jätti jäljen, josta Maarit ei ole vieläkään täysin toipunut. Mutta muuten elämä on tarjonnut eteen kaikkea mahtavaa.
Teini-iässä inhosin erityisesti kappaletta nimeltä Iltatuulen viesti. Se oli kaikkien vanhempien ihmisten lempilaulu ja soi radiossa jatkuvasti. Minua se ahdisti aivan helvetisti. Luulin, ettei siitä päästäisi koskaan eroon.
Minuun jäi pysyvät jäljet, kun sairastin kuusivuotiaana polion. Jouduin viikoiksi eristykseen. Vanhempiani sain nähdä ainoastaan sairaalassa ikkunan takaa. Se oli kasvattava, mutta vavisuttava ja karmaiseva kokemus pienelle tytölle. Traumaattinenkin.
Viimeksi rakastuin kolmeen lapsenlapseeni. Monesti taivastelen, miten järjettömän hyviä tyyppejä he ovatkaan. Tyttäreni Janna ja hänen Noah-poikansa asuvat kanssamme samassa pihapiirissä. On ihanaa nähdä heitä päivittäin.
Liikutun yleensä kyyneliin kauniista sanoista ja ihmisten huomioonottavista eleistä. Olen huomannut vanhemmiten herkistyneeni. Kaikki tunteet ovat minulle nykyisin suuria, niin itkut kuin naurutkin.
Kateellisena katson tai pikemminkin ihaillen seuraan, kun joku osaa neuloa taitavasti. Olen itse siinä puuhassa ihan nolla. Napin osaan vaihtaa, mutta enpä juuri enempää.
Pelkään kuollakseni lääkärissä käymistä. Pelko juontaa varmastikin lapsuuteeni ja kokemukseen yksinäisessä eristyshuoneessa.
Tulin lyöneeksi erästä henkilöä, koska hän varmaankin ärsytti minua. Kyse on pikkusiskostani. Mätkimme toisiamme lapsuudessamme mennen tullen. Isäni otti meistä jopa sellaisen valokuvan, jossa seison siskoni edessä nyrkit pystyssä. Nykyisin olemme oikein hyvissä väleissä.
Join pääni täyteen joskus 1970-luvun alkupuolella. Otin muutaman konjakin ja oluen, enkä tottumattomana alkoholinkäyttäjänä ymmärtänyt sen olevan minulle aivan liikaa. Sen jälkeen en ole ollut kertaakaan kovassa humalassa. Inhoan sitä fiilistä, kun tunnen menettäväni kontrollin.
Harkitsin avioeroa joskus 1980-luvun lopulla. Suutuin silmittömästi Samille ja ilmoitin ottavani avioeron. Tuskin kyse oli edes mistään kovin isosta asiasta. Olin niin kiihdyksissäni, että tungin matkalaukun täyteen vaatteita, laitoin tyttäreni Jannan auton takapenkille ja lähdin ajamaan. Janna kysyi: ”Äiti, mihin me ollaan menossa.” Hätäännyin ja vastasin, että ollaan menossa ostamaan juustoa. Kauppareissun jälkeen palasimme kotiin.
Sukurasitteeni on temperamenttisuus. Olen juuriltani karjalais-italialainen, joten kuumapäisyys on kohdallani lähes väistämätöntä.
Minun jumalassani mukavinta on armollisuus. Kuulun katoliseen kirkkoon. Usko on antanut lohtua ja tukea. Rukoilin jo pienenä tyttönä iltaisin.
Luulin itsestäni liikoja, kun päätin vuosikymmeniä sitten näyttää lapsilleni, kuinka nuorekas ja notkea äiti heillä on. Kehuskelin, että pystyn tekemään sillan taaksepäin ja ponkaisemaan siitä ylös. Rojahdin tietysti lattialle, ja olin helvetin hämmästynyt, että miten tässä näin kävi.
