Apu

Maailmanmestari Nico Rosberg ymmärsi jo nuorena isä-Keken merkityksen: "Arvostan isääni"



Maailmanmestari Nico Rosberg ymmärsi jo nuorena isä-Keken merkityksen: "Arvostan isääni"

Apu-lehti tapasi 18-vuotiaan tulevan maailmanmestarin Nico Rosbergin Lapissa, jossa Nico avasi mm. suhdettaan isä-Kekeen ja tulevaisuuden hahmotelmiaan.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Kari Kaipainen

Nico Rosberg kallistaa päänsä takakenoon ja loilottaa.

Kyllä se ihan joikaamisesta käy. Hän on kertomassa tarinaa, jossa parastaikaa ollaan kodassa ja lappilainen näyttää vierahille miten susia karkotetaan nuotiotulilla istuksien.

– Lähdimme yhtenä iltapäivänä moottorikelkkamatkalle. Ajelimme järven jäällä ja aurinko paahtoi täysillä. Pysähdyimme kotaan (kota tulee suomeksi), istuimme tulisijan äärellä, paistoimme makkaroita, nauroimme paljon, ja kun tuli yö, ajoimme takaisin halki pimeyden kelkkojen valot päällä. Ei mitään, ei ketään, ei missään – se oli ihmeellistä!

Ja edellisenä yönä he kävelivät kyliltä kotiin revontulten loimotuksessa.

– Koko taivas leimahteli ja tanssi vaaleanvihreänä. Fantastista!

Fantastic, amazing, great, ihmeellistä, kummallista, hienoa, mahtavaa ovat ne sanat, joilla Nico kuvailee kokemuksiaan Suomesta.

– Tämä on ensimmäinen kerta, kun olen pidempään, pari viikkoa isän kotimaassa, kunnon lomalla ja tutustumismatkalla. Tietenkin olen käynyt täällä isoäitiä tapaamassa, mutta ne ovat olleet päivän parin pyrähdyksiä, Nico touhuaa.

– Olen todella onnellinen tästä matkasta! Tykkään kauheasti, täällä voi rentoutua, on hiljaista ja rauhaisaa. En keksi parempaa paikkaa kerätä voimia, toipua ja valmistautua tulevaan kauteen.

Nicon paratiisi on Lapissa, Levin kupeella ja tarinan me tarkoittaa Nicon vanhempia, Keke ja Sina Rosbergiä sekä nuoren miehen saksalaista tyttöystävää Viviania.

Nicoa alkaa naurattaa.

– Tämä on isälle aivan uusi tilanne: perhe on tullut oleskelemaan hänen kotimaassaan, ja isä on ollut aika erilainen kuin missään muualla.

– Hän on tosi onnellinen. Voi kommunikoida täysillä, käyttää omaa kieltään. Ihmiset ovat luonteeltaan ja mentaliteetiltaan hänelle tuttuja. Hän on täällä kaltaistensa parissa, ymmärtää heitä puolesta sanasta.

– Hassua, välillä tuntuu, ettei isä olisi saanut puhua kyllikseen 20 vuoteen, sillä hän on puhunut täällä niin paljon – koko ajan! Niin siitä huolimatta, että isän saksa, meidän kotikielemme, on loistavaa.

Kekellä on siis ollut isännän rooli, jossa kuuluu esitellä maan parhaat puolet?

– Ilman muuta, hän haluaa ehdottomasti näyttää meille kaikki hyvät asiat. Enkä usko, että se on laisinkaan vaikeaa täällä! Luulen, että nämä viikot täällä ovat hänelle kamalan tärkeitä. Ettei olisi tulossa peräti patrioottiseksi!

Poika, 18, puhuu isästään, 55, mukavan hellästi, täysin vailla vastaavia lähisuhteita usein värittäviä nälvimisen sävyjä.

Kaikki unelman eteen

Huhtikuun puolivälissä käynnistyvät Formula 3 Euro-sarjan kilpailut Saksan Hockenheimissa ja sinne ne myös puolta vuotta myöhemmin päättyvät. Rosberg junior ajaa sarjaa toista vuotta, Team Rosbergissä ja Opelin tallissa. Testit jatkuvat maaliskuun lopulla Valenciassa.

Tammikuussa hän ajoi Williamsin F1-autoa, kun talli etsi uutta testikuskia. Paikan sai Nicoa viisi vuotta vanhempi brasilialainen Antonio Pizzonia, Williamsin toissavuotinen testikuski ja Jaguar-tallin viime kauden kakkoskuski.

– Pettynyt en ole. Williams ajaa tänä vuonna maailmanmestaruudesta ja ymmärrän, että heidän on nyt viisaampi ottaa joku, jolla on kokemusta. He tekivät selväksi, että minä en testeissä epäonnistunut. Pidämme yhteyttä ja kauden lopulla asioita katsotaan uudelleen, Nico selittää tyynesti.

– Tiedän tehneeni hyvää työtä, valmistautuneeni kunnolla ja pärjänneeni. Jos on tehnyt kaikkensa, pettymys on vähäisempi. Ei tarvitse kysellä itseltään, entä jos ja jos. Tulee tyyni ja rento olo: se mitä sitten tapahtuu, ei ole itsestä kiinni.

Juniori virnistää aseista riisuvasti kerubitukkaansa haroen.

– Olisitpa nähnyt miten raadoin jouluntienoon! Se oli silkkaa rääkkiä, kidutusta, kärsimystä – ja vapaaehtoista sellaista! Treenasin kahdeksan tuntia päivässä, ja tulos näkyi testiajoissa: niskalihaksetkin kestivät piinan enkä väsynyt. Vähempikin olisi riittänyt, mutta halusin tehdä kaikkeni.

Nico selostaa miten kouluaikoinakin paha olo kaihersi, jollei ollut antanut kaikkea sataprosenttisesti. Itsensä jymäyttäminen ei silloinkaan onnistunut. Rauha tulee vasta siitä, että tekee kaikkensa.

Sama pätee suurimman unelman tavoittelussa.

– Haave siitä, että pääsisin F1:sen rattiin, on väkevä. Olen tuntenut sen jo kauan, ja uskon siihen tosissani. Välillä ajattelen, että mitä tahansa voi tapahtua, ehkä en pääsekään sinne, mitä sitten jos en onnistu? Se on kauhistuttava ajatus. En työnnä sitä pois mielestäni, vaan alan paiskoa töitä entistäkin enemmän. Silti olen tyytyväinen, että suoritin kouluni kunnialla loppuun ja olen vielä näin nuori – mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja löytyy pakon edessä muitakin.

– Pyrin tekemään tosissani kaikkeni unelmani eteen. Teen joka osa-alueella maksimin, Nico sanoo kuin mantrana.

– On selvää, että tulen taistelemaan menestyäkseni elämässä, ansaitakseni oman elantoni.

Tapa puhua on yhtä jämerä kuin sanojen sisältö. Miten määrittelisit menestyksen?

– Hmmm, ajattelin ensin vastata, että raha mittaa menestyksen, mutta enpä tiedä. Menestys on varmaankin sitä, että tekee sitä mitä rakastaa ja saavuttaa siinä päämääränsä, saa unelmansa kiinni. Menestys tuo rahaa, mutta menestys ei ole yhtä kuin raha!

– Sisäisen täyttymyksen tunne, onnistuminen siinä mitä palavasti rakastaa, on taatusti palkitsevampaa kuin raha, hän mutisee.

Saunan pukuhuone-filosofinen istunto päättyy pohdintaan siitä, että unelman hännästä kiinni saamiseen eivät riitä raataminen eivätkä lahjat, onnellakin on näppinsä keitoksessa.

– Uskon, että huipulle pääsemisessä ei auta pelkkä lahjakkuus ja se millainen olet – viimeisen tönäisyn antaa tuuri. Mäihä koostuu niin monesta asiasta: olet oikeassa paikassa, oikeat ihmiset tukenasi oikeaan aikaan. Tiettyyn pisteeseen asti voi itse auttaa itseään, loppu on onnenkantamoista.

– Monet sanovat, etteivät maailman parhaat kuskit aja F1:siä, vaan kärkijoukon onnekkaimmat. Moni ei pääse edes näyttämään F1-rattiin mitä hänellä olisi annettavanaan, kun ei ole onnea.

Vasemmalla hiirenpapana

Nico taputtelee välillä reisiään. Lihaksia kolottaa, sillä elämän toinen yritys mutkamäessä kaivoi esiin aiemmin tunnistamattomia muskeleita.

– Olen lumilautaillut kahdeksan vuotta, mutta slalom on ihan toista! Mahtavaa, hienoa! Totta kai olen varovainen, harvoin minulla heittää yli. Moottorikelkalla tosin on pitänyt koetella rajoja, katsoa vieläkö pääsee lujempaa – rakastan sitä. Joskus täytyy pidätellä itseään.

Ensin Nico, bensaa suonissaan, todistaa kirkkain silmin, ettei hänelle ole kuuna päivänä onnettomuuksia sattunut. Hetken kakottuaan hän sanoo nolona, että vale, vale, totta kai on sattunut, Lapin-mustelmiakin on kartaksi asti. Muttei koskaan mitään vakavampaa.

Makaronilaatikko. Vasen ja oikea. Hiirenpapana. Siinä tulokkaat Nicon suomen kielen sanastoon, jonka laajuus on nyt 17. Hiirenpapana ei ole Lapin-antia, vaan vanha perhevitsi.

Perhe, omat vanhemmat, vaikuttavat olevan Nicolle luonteva ja hyvin kompleksiton juttu, niin kuin keskieurooppalaisissa, kansainvälisissä joukoissa usein on.

Nytkin isukki tupruttelee luottavaisesti sikaria – sallittu vasta kello kolmen jälkeen, viisarit näyttävät 15.01 – tuvan puolella ja äiti on palannut palavin poskin parin tunnin hiihtolenkiltä. Juniori hoitaa hommansa omin voimin.

Miten tärkeäksi arvelisit uraasi Kekelle?

– Luultavasti se on aika tärkeä. Hän auttaa ja seisoo rinnalla, näyttää miten jonkin asian voi tehdä parhaiten, miten saan tilanteista ja itsestäni eniten irti. Joku voisi sanoa, että hän kirittää minua, mutta minulle siinä ei ole lainkaan negatiivista sävyä. Sillä haluan itse ihan samaa.

– Arvostan isääni. Hänellä on niin paljon tietoa tältä alalta. On niin valtavasti asioita, joita voin häneltä oppia, en edes tajua miten paljon! Bisneksessä olen ihan noviisi hänen rinnallaan.

Nico hykertää, että välillä faija tuntuu luulevan, että jälkikasvulla on enemmän tietoa kuin tällä on – pojan mielestä siis voisikaan olla.

Esimerkkitarinassa palataan lappilaiseen metsään, loman ensimmäiseen päivään. Moottorikelkkoilla kiidetään kapeaa uraa syvässä lumessa, kun Nico yhtäkkiä äkkää, ettei perässä näy ketään. Hän päättää kääntää kelkan, joka tietenkin humahtaa väylän viereen pehmeään lumeen huppeluksiin. Pian paikalle tullut isä ei ollut jutusta ollenkaan onnellinen.

– Isä oletti minun ymmärtävän miten syvä ja upottava lumikinos on. Mutta minulle se oli aivan uusi elementti!

Rosbergit ovat viettäneet monia lomia myös Itävallan Zell am Seessä, mutta se on Nicon mielestä aivan toisenlainen maailma. Siellä on ruuhka, paljon väkeä ja vähän lunta – se on keskieurooppalainen massaturismin paikka. Vapaata tilaa on niukasti, eikä siellä mahdu moottorikelkoilla painelemaan.

Sina ei käy katsomassa poikansa kisoja.

– Äiti ei pitänyt siitä, että aloitin ajamisen. Syynä on pelko, jota hän tuntee sisällään. En usko, että hän ikinä kykenee katsomaan kisojani. Joskus ajattelen, että se on tosisääli, mutta asia on vain pakko hyväksyä. Hänellä on syynsä, ihmiset ovat erilaisia.

– Kun äiti näkee miten onnelliseksi tulen ajamisesta ja että olen menestynytkin, myös hän tulee onnelliseksi, Nico juttelee.

Loman loputtua Nico aloittaa treenit taas tosissaan. Pari tuntia kuntopyörällä polkemista päivässä ja toinen mokoma salilla rehkimistä.

– Äiti on se, joka tulee sanomaan, että seis – pidä edes päivän tauko! Äiti aina vahtii, että lepäisin välillä. Hän kantaa huolta terveydestäni. Usein hän oikeassa, mutta joskus hän hössöttää periäidillisesti. Hän on mahtava äiti, on aina välittänyt minusta suunnattomasti.

Nico laukoo helliä tunnustuksia niin kuin joku muu urheilijanuorukainen kierrosaikoja.

Ylpeä ja ujo suomalainen

Vivian on 18-vuotias kuten Nicokin, ensikertalainen Suomen-kävijä ja salamana Nicon isän maahan hurahtanut. Hänellä on samanlaiset ruskeat nappisilmät kuin Sinalla, vaalea runsas tukka, sutjakka varsi ja kohteliaat tavat.

Hänellä on Lapin-eväinä paksu pinkka koulukirjoja mukanaan. Ylioppilaskirjoitusten kirjallinen osuus on ohitse, tenttejä on vielä jäljellä. Tuleva opintosuunta jossain kansainvälisessä yliopistossa on päätettynä. Isä on matkustavainen liikemies, joten meneminen ja kännykkäriippuvuus ovat kuulemma tuttu juttu.

– Hän on ensimmäinen vakavasti otettava tyttöystäväni, yhdessä olemme olleet viime kesästä. Olemme kyenneet viettämään yllättävän paljon aikaa yhdessä, vaikka kumpikin tekee omia asioitaan. Hän tietää paljon elämästä, joka sisältää matkustamista ja nopeita muutoksia. Hän tajuaa, että osa minua on kilpa-ajamista ja hyväksyy sen, mikä on great, Nico määrittelee harkiten.

Nico pyörittelee tyttöystävä-asiaa kuin kämmenellä polttelevaa perunaa. Tekisi mieli laverrella enemmän, koska aihe on rakas. Mutta järki sanoo toisin, ja se neuvoo, ettei kahden noin nuoren asioita kannata kehitellä eikä levitellä liian laveasti.

– Innoissani juttelisin varmaan aivan liikaa, koska en vielä ymmärrä enkä näe mistä on kyse. Julkisuus on muutenkin juttu, jota olen viime aikoina miettinyt paljon. Sen vain tiedän, että itseni on vaikea arvostaa saksalaisia julkkiksia, jotka esittelevät elämästään kaiken, Nico miettii.

Lapin aamussa hän nousi varhain katsomaan miten Melbournessa yksi perituttu saksalainen soitatti kauden aluksi maansa kansallishymniä F1-podiumin korkeimmalla pallilla: Michael Schumacher.

– Olen aivan pistoksissani jo kuukautta ennen kuin F1-kausi alkaa. Grand prix -kisoja on hieno seurata. Monet sanoivat ensimmäisistä kisoista, että tylsää, tylsää. Minusta oli suurenmoista katsoa miten hienoa työtä Ferrari oli tehnyt. Millään en usko, että he olisivat noin ylivoimaisia koko kauden. Totuus on varmasti toinen.

– Ei, en ajattele F1-kisoja katsoessani, että minun kuuluisi olla siellä ajamassa. Ajattelen, että voi, kun jonain päivänä saisin olla siinä maailmassa, Nico sanoo.

Tämän kauden hän ajaa Opel-tiimissä saksalaisella lisenssillä, kaksoiskansalaisuuden haltija kun on.

– Nyt on näin, myöhemmin voin valita toisin. Mutta tämä ei muuta mitään sisälläni. Olen edelleen yhtä suomalainen kuin ennenkin. Ja ylpeä siitä.

Sitten hän muistaa minun tivanneen edellisessä tapaamisessa, mikä hänessä on suomalaista. Silloin hän vastasi, että hulluus, hyvä hulluus. Nyt hän haluaa lisätä: ujous. Hän sanoo olevansa kummalla tavalla ujo, vaikkei sitä ihan heti huomaakaan.

Kyllä sen huomaa. Se näkyy silmissä varovaisena katseena, viattomuutena, uteliaisuutena ja aika koskettavana haluna luottaa ihmisiin. Sillä tavalla suomalaisen ujon tunnustelevasti.

Teksti Raila Kinnunen, kuvat Kari Kaipainen

Apu-lehti on seurannut Nico Rosbergin uraa läheltä jo varhaisessa vaiheessa. Voit lukea toimittaja Raila Kinnusen muistoja Nicon lapsuuden ja uran varrelta torstaina ilmestyvästä Avusta.

Julkaistu: 28.11.2016