Maailma on hirvittävän tyly paikka lihaville ihmisille, mutta muuttuuko mikään, jos kiistelemme termeistä?

The Atlanticin englanninkielisen jutun voit lukea tästä linkistä. Artikkeli on alun perin julkaistu 3. kesäkuuta 2024.

Kieli muuttuu ja kehittyy jatkuvasti, mutta varma merkki isosta muutoksesta on se, kun uutistoimisto Associated Pressin ylläpitämä journalistien tyyliraamattu AP Stylebook tekee asiasta virallista. Ozempic ja muut vastaavat laihdutuslääkkeet ovat viime aikoina saaneet runsaasti mediahuomiota, ja niinpä kielioppaan päätoimittaja ilmoitti huhtikuussa, että termitietuetta ”liikalihavuus, liikalihava, ylipainoinen” on muokattu. Päivitetyssä tietueessa kehotetaan noudattamaan ”huolellisuutta ja tarkkuutta” kuvaillessa ”ihmisiä, jotka ovat liikalihavia, joilla on korkeampi paino tai jotka suosivat termiä ’lihava’”. Sanan ’liikalihava’ käyttöä määritteenä tulee ”mahdollisuuksien mukaan” välttää.

Toisin sanoen uusi ohjeistus noudattaa niin sanottua ”ihminen ensin -ilmaisutapaa” (”people-first language”), jossa henkilöä kuvaavat adjektiivit korvataan relatiivilauseella, joka tulee virkkeessä vasta henkilön jälkeen. Taustalla on ajatus, jonka mukaan jos sairautta tai vammaa kuvaava sana ilmaistaan lauseessa ensin, se on sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti kaiken lähtökohta. Jos taas järjestys käännetään päälaelleen, lauseen keskiöön nouseekin henkilö, kaikkine ominaisuuksineen. Tämän ilmaisutavan kannattajien mukaan syntaksin muutos ei ole vain symbolinen ele: Obesity Action Coalition -edunvalvontajärjestön tiedotteen mukaan ihminen ensin -ilmaisutapa voi ”ehkäistä ennakkoluuloja ja syrjintää”. Muutokset kielessä muokkaavat ihmisten asenteita.

Asennemuutokselle olisi todellakin tarvetta. Maailma on hirvittävän tyly paikka lihaville ihmisille – tiedän sen omakohtaisesti, sillä olin aikoinaan itsekin sellainen. Mutta olen muutenkin tietoinen asiasta: syrjintä, ennakkoluulot ja silkka julmuus ovat selkeästi havaittavissa, jos niihin kiinnittää vähänkään huomiota. Jos ihmisessä on edes hitunen säädyllisyyttä, hän ei halua yhteiskuntaa, jossa lihavuus, liikalihavuus tai korkea painoindeksi, tai miksi sitä haluaakaan kutsua, antaa muille oikeuden nöyryyttää ja halveksua toista ihmistä. Jos siis ihminen ensin -ilmaisutavan käyttö voi aidosti muokata ihmisten asenteita tai jos se todella tekee maailmasta edes vähän hyväksyvämmän paikan, olen sen puolella.

En kuitenkaan ole lainkaan vakuuttunut siitä, että syvälle juurtunut vihamielisyys hälvenee tippaakaan kielellisen sanelupolitiikan myötä. Vaikka ilmaisutavan kannattajat varmasti tarkoittavat hyvää, ajatus siitä, että ihmiset eivät kykene tunnistamaan toisen ihmisen ystävällisyyttä ja myötätuntoa ilman yhteiskuntatieteilijöiden opastusta, haiskahtaa jossain määrin alentuvaiselta. ’Liikalihavan’, ’lihavan’ ja ’liikalihavuuden kanssa kamppailevan ihmisen’ lisäksi on olemassa lukuisia muita tapoja ilmaista sama asia, ja nämä muut tavat – ihmisen ensin tai viimeiseksi asettavien tapojen sijaan – kertovat, mitä mieltä kirjoittaja tai puhuja on lihavuudesta.

Lähes koko lääketieteellinen yhteisö on kanssani eri mieltä tästä asiasta. ”Liikalihavuutta koskevien ennakkoluulojen hälventäminen on tärkeää, minkä vuoksi The Obesity Society ja kaikki Obesity Care Continuum -edunvalvontajärjestön jäsenet ovat linjanneet, että niiden julkaisuissa ja ohjelmissa käytetään lähtökohtaisesti ihminen ensin -ilmaisutapaa”, Ted Kyle ja Rebecca Puhl kirjoittivat kommentissaan Obesity-julkaisussa vuonna 2014. Yhdysvaltain lääkärien ammattijärjestö American Medical Association teki saman päätöksen vuonna 2017. Myös Yhdysvaltain terveysvirasto NIH ja Obesity Action Coalition -edunvalvontajärjestö suosittelevat nykyään kyseistä ilmaisutapaa. Sama koskee American Academy of Orthopedic Surgeons -järjestöä, College of Contemporary Health -korkeakoulua sekä Obesity Canada- ja World Obesity Federation -järjestöjä. Heidän esimerkkiään on syytä noudattaa, jos haluaa julkaista tieteellisiä artikkeleita tietyissä julkaisuissa, esiintyä tietyissä konferensseissa tai – tästä keväästä lähtien – tuottaa tekstiä jollekin AP Stylebookia käyttävälle uutistoimistolle.

Ongelmana on se, että on olemassa vain vähän näyttöä siitä, että ihminen ensin -ilmaisutapa todella vähentää ennakkoluuloja, saati sitten poistaa ne kokonaan.

Ensimmäinen kannanotto aiheesta, jonka Obesity Society -yhdistys julkaisi vuonna 2013 ja jonka neljä muuta tahoa allekirjoitti, sisälsi vain kaksi viittausta aiheesta tehtyihin tutkimuksiin. Ensimmäinen niistä oli Ball Staten yliopistossa yli kymmenen vuotta aiemmin tehty tutkimus, jossa psykologian tutkijat pyysivät muutamaa sataa opiskelijaa kuvailemaan hypoteettista vammaista henkilöä ja arvioivat sitten samojen opiskelijoiden asenteita vammaisuutta kohtaan. Tutkijat havaitsivat, että opiskelijat, jotka eivät käyttäneet ihminen ensin -ilmaisutapaa kuvauksissaan, suhtautuivat vammaisuuteen jotakuinkin samalla tavalla kuin ne, jotka käyttivät tällaista kieltä – vaikkakin joissakin kyselyn osissa ensin mainituilla esiintyi merkkejä suuremmista ennakkoluuloista. (Kuten tutkimuksessa todetaan, ”tulokset olivat ristiriitaiset”.) Joka tapauksessa tutkimus ei antanut syytä uskoa, että opiskelijoiden sanavalinnat vaikuttivat heidän näkemyksiinsä, eikä toisin päin (mikä kuulostaisi järkevämmältä). Tästä huolimatta liikalihavuusaktivistit ovat toistuvasti vedonneet tähän tutkimukseen todisteena siitä, että ”ihminen ensin -ilmaisutapa vaikuttaa ihmisten asenteisiin ja käyttäytymisaikomuksiin”, kuten he asian ilmaisevat.

Toinen The Obesity Societyn viittaus, jolla käytäntöä on perusteltu, on vuonna 2012 julkaistu tutkimus, jota johti Puhl. Hän toimii nykyään Connecticutin yliopiston Rudd Center for Food Policy and Health -tutkimuskeskuksen apulaisjohtajana. Puhl tutkimusryhmineen kysyi yli tuhannelta aikuiselta, miltä eri ilmaisut heistä tuntuisivat, jos lääkäri käyttäisi niitä lääkärintarkastuksen aikana. Kymmenen termin joukossa olivat muun muassa ilmaisut ’liikalihava’, ’epäterveellinen paino’, ’korkea painoindeksi’, ’pulska’ ja ’lihava’. Vastaajien mielestä ’epäterveellinen paino’ ja ’korkea painoindeksi’ olivat keskimäärin toivottavampia ja tuntuivat vähemmän leimaavilta kuin useimmat muut vaihtoehdot. ’Liikalihava’- ja ’lihava’-sanat aiheuttivat päinvastaisen reaktion. Mutta yhdeltäkään heistä ei kysytty, oliko heidän mielestään ilmaisujen ’liikalihava ihminen’ ja ’ihminen, joka on liikalihava’ välillä jotain eroa.

Lopulta vuonna 2018 julkaistussa artikkelissa Pennsylvanian yliopiston Center for Weight and Eating Disorders -keskuksen tutkimusryhmä esitti tämän kysymyksen kyselyssä, johon osallistui 97 lihavuusleikkaukseen hakeutunutta potilasta. Vastaajilta kysyttiin, kuinka paljon he pitivät seitsemästä eri ”liikalihavuuteen liittyvästä termistä”, joista osa asetti ihmisen keskiöön (kuten ’henkilö, joka on liikalihava’ ja ’henkilö, jolla on ylimääräistä rasvaa’) ja osa ei (’liikalihava henkilö’, ’lihava henkilö’). Näistä ensin mainitut arvioitiin kaiken kaikkiaan miellyttävämmiksi.

Mutta edes Pennsylvanian yliopiston tutkimus ei tarjonnut suoraviivaista vastausta kysymykseen. Ensinnäkään kaikista ihmisen keskiöön nostavista ilmaisutavoista ei pidetty: potilaat esimerkiksi pitivät sanasta ’painava’ enemmän kuin ilmaisusta ’henkilö, jolla on ylimääräistä rasvaa’. Lisäksi kun osallistujia pyydettiin valitsemaan ’liikalihavan henkilön’ ja ’henkilön, joka on liikalihava’ välillä, ryhmän miehet eivät valinneet ihminen ensin ilmaisutapaa vaan pitivät perinteistä sanamuotoa parempana. Vuonna 2020 julkaistussa katsauksessa Puhl havaitsi, että kehonpainoon liittyvää termistöä koskevat mieltymykset vaihtelivat paitsi sukupuolen, myös rodun tai etnisyyden, iän ja kehon koon mukaan. ”Ihmiset suosivat yleensä neutraalimpaa sanastoa, kuten ’korkeampi paino’”, hän kertoi minulle äskettäin, mutta jotkut mustat amerikkalaiset pitävät sanasta ’paksu’, kun taas painonpudotusleirille osallistuvat nuoret suosivat sanoja ’pulska’ ja ’pluskokoinen’ (mutta ei ’kurvikas’). Aloittelevat terveydenhuollon ammattilaiset luonnollisesti suosivat ilmaisua ’epäterveellinen paino’. Puhlin mukaan sana ’ylipainoinen’ pärjäsi vertailussa melko hyvin, kun taas ’lihava’ ja ’liikalihava’ eivät.

Mutta vieläkään ei tiedetä, onko ’ihminen, joka on liikalihava’ kenenkään mielestä parempi tapa ilmaista asia vai ei: Puhlin analyysin 33 tutkimuksesta tasan yksi, Pennsylvanian yliopiston teettämä kysely, sisälsi myös ihminen ensin -ilmaisutavan. Mitä tulee siihen, onko sanan ’liikalihava’ käyttö adjektiivina aidosti vahingollista ja ehkäiseekö ihminen ensin -lauserakenne haittoja, Puhl myöntää, että todisteet ovat hatarat. On olemassa ihmisten mieltymyksiä arvioivia tutkimuksia sekä muutama tutkimus (kuten tämä päihteiden väärinkäyttöä koskeva tutkimus), joiden mukaan ihmiset reagoivat hieman eri tavoin erityyppisellä kielellä kirjoitettuihin teksteihin. Siinä kaikki.

On vaikeaa edes kuvitella, kuinka voisimme uskottavasti todistaa, että nimenomaan ’liikalihava’-sanan käyttö adjektiivina on vahingollista. Kuinka voimme eritellä kielen vaikutukset sosiaalisiin olosuhteisiin? Tilannetta mutkistaa myös se, että monien lihavuusaktivistien mielestä sana ’liikalihavuus’ on leimaava sanamuodosta riippumatta.

Jos tietty ihmisryhmä määritellään sairaaksi painoindeksin perusteella, sillä ei oikeastaan ole väliä, miten lauseet on muotoiltu, huomauttaa Tigress Osborn, National Association to Advance Fat Acceptance (NAAFA) -järjestön toiminnanjohtaja.

”Liikalihavuuden näkeminen sairautena on jo itsessään epäinhimillistävää”, hän sanoo. Olipa se sitten adjektiivi tai substantiivi, ’liikalihavuus’ sanana patologisoi lihavuutta.

Osa lääkäreistä on samaa mieltä. Vuonna 2017 kliinisten endokrinologien yhdistys American Association of Clinical Endocrinologists sekä American College of Endocrinology julkaisivat lausunnon, jossa kuvailtiin ”häpeää ja hämmennystä, joka liittyy termin ’liikalihavuus’ vaihtelevaan käyttöön ja sen lukuisiin merkityksiin”. Lausunnossa ehdotettiin uutta, vaihtoehtoista ilmaisua: ”rasvapitoisuuteen perustuva krooninen sairaus”.

Osbornin kaltaiset aktivistit suosivat kuitenkin perinteistä ’lihava’-sanaa. Osborn kertoo, kuinka hän osallistui opiskeluaikanaan monimuotoisuusaiheiseen symposiumiin ja tapasi NAAFA:n jäsenen, joka ei häpeillyt sanan käyttöä. ”Hän oli ensimmäinen tosielämässä tapaamani henkilö, joka käytti sanaa ’lihava’ adjektiivina eikä loukkauksena”, Osborn kertoo. Hän lisää, että juuri näin sanaan liittyvää stigmaa voidaan purkaa: sanaa käytetään aivan tavallisessa yhteydessä, kuvailemaan tavallista ihmisen olotilaa. ”Jos sanaa ei saa edes sanoa, siihen liittyvä stigma ei häviä mihinkään.”

Kun kysyin Puhlilta ja Osbornilta, miten tähän kaikkeen pitäisi heidän mielestään suhtautua, kumpikin tarjosi neuvoja, jotka perustuvat terveeseen järkeen ja peruskohteliaisuuteen. He korostivat asiayhteyttä: lääkärin käyttämä kieli potilaskohtaamisessa on erilaista kuin toimittajan käyttämä kieli liikalihavuustilastoja käsittelevässä artikkelissa, mikä taas eroaa siitä, kuinka me puhumme aiheesta ystävien ja perheenjäsenten kanssa. Jos kohtaamasi henkilö selkeästi toivoo tiettyjen sanojen käyttöä, kunnioita hänen toivettaan. Jos osoitat sanasi suuremmalle ihmisryhmälle, käytä erilaisia ilmaisutapoja. Jos pyrit olemaan kunnioittava ja myötätuntoinen, se välittyy varmasti kuulijoille.

Aiheeseen perehtyneenä toimittajana kirjoitan melko usein liikalihavista ihmisistä, joten ärsyynnyin, kun eräs tunnettu liikalihavuustutkija moitti minua hiljattain siitä, että käytin sanaa ’liikalihava’ tavallisena adjektiivina. ”Liittyisit sinäkin niihin, jotka välittävät tästä asiasta”, hän kirjoitti.

Mutta ajatus siitä, että sanajärjestys kertoo ihmisen moraalisista prioriteeteistä, ei yksinkertaisesti sovi yhteen sen kanssa, miten ihmiset oikeasti puhuvat ja kirjoittavat. Näin väittäminen aiheuttaa parhaimmillaankin kielellistä kömpelyyttä ja pahimmillaan väkinäisiä lauserakenteita. On totta, ettei syöpää sairastavaa ihmistä kutsuta ’syöpäiseksi’, koska sanaa käytetään yleensä muunlaisessa yhteydessä. On kuitenkin olemassa muita täysin hyväksyttäviä terveyteen liittyviä adjektiiveja, jotka ovat yleisesti käytössä: ’astmaattinen’, ’aneeminen’, ’immuunipuutteinen’, ’likinäköinen’. Ja, jos minulta kysytään, ’liikalihava’.

Kielenkäyttö perustuu enemmistön valtaan. Sanan merkitys muuttuu, kun riittävän moni ihminen alkaa käyttää sitä uudella, erilaisella tavalla. Ymmärrän myös sen, että yritys muuttaa ylhäältä käsin tapaa, jolla puhumme lihavuudesta, kumpuaa toivosta ja myötätunnosta ihmisiä kohtaan. Mutta sitä en ymmärrä, mitä hyötyä on korvata tuiki tavalliset adjektiivit erikoisilla ilmaisuilla, jotka vain pistävät silmään.

Jos tällaiset näkemykset saavat kannatusta, se kertoo siitä, että meillä ei ole riittävästi tehokkaita keinoja torjua ennakkoluuloja, minkä vuoksi hyvää tarkoittavat ihmiset takertuvat kaikkeen, mikä näyttää edes jossain määrin lupaavalta. Mutta julkinen keskustelu ei ole oikea paikka suostutella ihmisiä uskomaan näkemykseen, jonka tueksi ei ole esitetty juurikaan näyttöä. Loppujen lopuksi sillä ei ole erityisemmin väliä, käytämmekö ilmaisua ’ihminen, joka on liikalihava’. Sillä sen sijaan on väliä, haluammeko toimia kielipoliiseina ja sitä kautta valvoa kielellä ilmaistuja ajatuksia.

©2024 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.