Image

Mä olen ollut täällä aina


Pääkaupungin kulttuuriväki saapuu kesäisin Mänttään kuvataideviikkojen sekä museoiden avajaisiin ja viettää siellä päivän. Jälkeensä he jättävät tyhjiä pulloja ja kuolevan kaupungin, jonka keskellä Ivana Helsinki juhlii itseään.
Kuvat Niklas Sandström

Artikkeli on julkaistu Image-lehden numerossa 9 / 2018.

”OUUUUU mamaaaa!”

Mikä on saksankielinen sana tälle hetkelle?

Saksalaisilla on sana kaikkeen. Fernweh tarkoittaa paitsi halua olla jossain muualla myös epämääräistä kaipuuta niitä kohtaan, joita ei ole koskaan tavannut. Mutta mikä on sana sille, kun on uudessa paikassa, joka on täynnä niitä, joita ei ole koskaan tavannut, ja niitä, joita on aina tavannut, ja kaikki paikat ovat täynnä taidetta, jota ei ole koskaan nähnyt, ja viiniä, jota on aina juonut, ja on kesä... kesääääää!... ja mitä vain voi tapahtua ja elämä on rajoittamaton mahdollisuus vai onko, on, ja se kaipaus, se suurin kaipaus, se on omaan monologiin.

”OUUUUU sexy mamaaaa!”

Elävä Suomi on saapunut tapaamaan itseään kuolevaan Suomeen. Pohjois-Pirkanmaalla sijaitsevan Mänttä-Vilppulan kaupungin entisessä rehunjalostamossa Pekilossa vietetään Mäntän 23. kuvataideviikkojen avajaisia viikkoa ennen juhannusta. Kuvataidekriitikko Veikko Halmetojan kuratoimassa Kartasto-näyttelyssä taideteoksia on kaikkialla, seinillä neljässä kerroksessa, katossa, lattialla, ilmassa, nurmikolla, ulkoseinissä, pihalla, vanhoissa siiloissa.

Avajaisissa taide on aina liikaa.

Kutsuvieraat yrittävät Pekilossa oikaista kohti viinitarjoilua ykköskerroksen lattialle rakennetun Aleksi Liimataisen ja Mikko Paakkosen Suomi Finland 5926 -installaation läpi. Monet kompuroivat, heiluvat, horjuvat, nousuhumalainen kaupunkilaisnainen... kesääääää!.... kompastuu taiteeseen, muovilasi on onneksi tyhjä eikä nainen ainakaan tajunnut, jos sattui; seuraavaksi taiteeseen horjahtaa mies, ja viini läikähtää, mutta se on valkoviiniä, kesä... kesäääääää!... kuivaa, kolme vierasta on levittäytynyt yhden seinän eteen selkä taiteeseen päin puhumaan taidekritiikin tasosta, toinen ryhmä nauttii kesästä ja paremmasta kuohuviinistä Mersunsa edessä ulkona, ja se yksi kaupunkilaisnainen, selvästi ammattilainen taideasioissa, se on jäänyt viisaasti seisomaan lähelle viinitarjoilua ja ystäviään, joille kertoa juttuaan, jossa palataan monta kertaa siihen hetkeen, kun naiselle sanottiin:

”OUUUUU mamaaaa!”

Pekilon avajaisten kutsuvieraina on paikallisia ja kaupungeista saapuneita. Heidät erottaa helposti toisistaan. Kaupunkilaisvieraat kunnioittavat Mänttä-Vilppulaa pukeutumalla niin kuin käynnissä olisi kilpailu siitä, kuka näyttää eniten siltä tyypiltä, jonka nimeä kukaan ei muista, mutta se sai 90-luvulla kenkää siitä brittibändistä, jonka nimeä kukaan ei muista. Paikallisilla on yllään kesäinen mekko, juhlava mekko, puku, pikkutakki ainakin, kauluspaita, kiillotetut kengät, koska, no, se nyt vain on kohteliasta.

”OUUUUU sexy mamaaaa!” jatkaa helsinkiläisnainen. Tummaan mekkoon pukeutunut mänttäläisnainen luo häneen salaa hieman kärsivän katseen pyrkiessään tönimättä ohi, aina maailmat eivät kohtaa ja silti jotain sattuu, saksan kieli, löytyykö sanaa?

Kaupunkilaiset ovat olleet välittämättä mänttäläisistä aiemminkin. Pekilo on vain osasyy siihen, miksi Mänttä-Vilppula markkinoi itseään ”taidekaupunkina”. Se toinen syy on Gösta Serlachiuksen taidesäätiö ja sen omistamat Gösta- ja Gustaf-museot Mäntässä.

Vuonna 2015 Gösta-museon näyttelyyn Kaukainen kosketusTouching from a Distance tilattiin Mänttä-teemaisia valokuvataideteoksia. Elina Brotheruksen omakuvissa Mänttää – tai ihan sama, jotain geneeristä maaseutua kuitenkin – jopa näkyi hieman Brotheruksen itsensä takaa, sillä jos Mäntästä löytyy jotain kuvattavaa – ja oli löydyttävä, koska tilattiin – se on tämä minun katse, se on täällä Mäntässä.

Vuonna 2016 helsinkiläistaiteilija Vilunki 3000 loi kuvataideviikkoja varten Mäntän keskustan tyhjään liiketilaan pop-up-kaupan, installaation nimeltä Pub Hallukarvinen ja Divari Gulliverin matkat.

Pupi! Ja divari! Maaseututalvioiden märkä kaupunkiolohuone! Mäntässä ei ole yhtään divaria ja pubejakin noin kaksi.

Ja kutsuvaltahan pub näytti, kun sen ohi avajaispäivänä käveli. Nuoria, nauravia ihmisiä, olutta, musiikkia. Rento meininki, sanoisin. Tuonne menen vielä itsekin, kun työvuoro Metsä-Tissuelta loppuu, päivän vessapaperit on paketissa, ja sitten ostan kännissä vinyylilevyn!

Seuraavina viikkoina mänttäläiset kävelivät toiveikkaina Hallukarviseen kokeilemaan ovea. Ei auennut ovi, paikka oli valoton ja tyhjä, satunnaisesti auki, ja silloinkin vain taiteena, tähän se saksankielinen sana.

Morgan Kane oli norjalaiskirjailija Louis Mastersonin luoma sisäänpäin kääntynyt western-psykopaatti, joten Mäntän ainoan yökerhon nimi oli taannoin Morgan Kane.

Vuonna 2016 Morgan Kane avautui tauon jälkeen mänttäläisille samana päivänä, kun vietettiin kuvataideviikkojen avajaisia. Kulttuurivieraat pääsivät sisään hyvissä ajoin, mutta paikkakuntalaiset joutuivat bourdieulaisen vittuilun hengessä odottamaan puoleen yöhön, että ovet avautuisivat heillekin.

Mänttäläisnuoret olivat hyvissä ajoin Morgan Kanen edessä, joivat pohjia ja katselivat ikkunoista sisään omaan yökerhoonsa, jossa helsinkiläiset... istuivat... jaarittelivat... tää on selkeesti rakenteellinen ongelma... istuivat... jaarittelivat... sekin on muuten varmaan rakenteellinen ongelma... siellähän on melkein tyhjää... mitä vittua... JOKU JUO SIELLÄ KAHVIA.

Kun ovet viimein avautuivat, Morgan Kane täyttyi kotikaupungissaan ulkopuolisiksi ajetuista mänttäläisistä, ja tunnelma oli latautunut...... mää ohitan nyt sut tässä baaritiskillä etkä sää miesneiti uskalla sanoa vittu mitään... meepäs homodrinkkitilaukses kanssa vittuun siitä jonoa tukkimasta... ”Aperol Spritz”?! Vittuvittuvitunvittu! Mikä vittu on ”Aperol Spritz”, se ääni kun mää syljen sun naamalle?... kun yhdet olivat loukkaantuneita siitä, että toiset eivät edes tajunneet niiden olevan loukkaantuneita, varmaan rakenteellinen ongelma.

Tänä vuonna kuvataideviikkojen ohjelmaan kuului heinäkuussa yökerhoon kytkeytyvässä Pub Kolossa järjestetty feministinen kiroiluiltama, jossa Rosa Meriläinen ja Saara Särmä – tohtori Saara vitun Särmä! – opettivat mänttäläisiä kiroilemaan.

Vittuvittuvitunvittu! Opettavaisia vitun feministejä. Missä menee alentumisen ja turpaanvedon välinen viiva, onko sun vittuus piirretty? Me osataan jo kiroilla täällä, työnnä kyrpä perseesees vitun lesbo, ja nyt te viette meiltä senkin ja kerrotte, että me tehdään tämäkin väärin.

Onko kaikelle tälle saksankielistä sanaa?

Mänttä-Vilppula syntyi 2009, kun Mäntän kaupunki ja Vilppulan kunta yhdistettiin liki sadan vuoden erilläänolon jälkeen takaisin toisiinsa. Mänttä-Vilppula tuijotteli omaa nimeään vajaat kymmenen vuotta ja tuli lopulta siihen tulokseen, että hmmm.

Mänttä-Vilppulan valtionosuudet vähenevät, säästöjä pitäisi löytää kolme miljoonaa, väkiluku laskee, kun edes mänttäläisnuoria ei voi pakottaa lisääntymään, joten Mänttä-Vilppulassa ratkotaan niitä ongelmia, joita voidaan, ja siksi kaupungin virallinen nimi halutaan vaihtaa.

Eräs nimivaihtoehdoista on ”Mänttä”, mutta se ei niin hyvin kerro, että mennään eteenpäin, vaikka ei mentäisikään. Toinen nimivaihtoehto on ”Taidekaupunki”, koska ”Vessapaperikaupungista” puuttuu se jokin, mistä palaverissa käytettiin ilmaisua ”se jokin”.

Mänttä on taidekaupunki, koska Gustav Adolf Serlachius perusti 1868 Mäntänkosken rantaan puuhiomon, josta syntyi Mänttä, ja Gustav Serlachiuksen veljenpoika Gösta Serlachius nosti Serlachiuksen metsäteollisuuden huipulle, katseli sieltä Mänttää ja päätti alkaa taidemesenaatiksi saadakseen jotain muuta katseltavaa. Gösta Serlachiuksen suuri haave oli omaa nimeä kantava museo Mäntässä. Se ei hänen elinaikanaan toteutunut, mutta Gösta Serlachiuksen luoman Serlachiuksen taidesäätiön tehtäväksi määriteltiin museon perustaminen, ja Joenniemen kartanoon rakennettiin Gösta Serlachiuksen taidekokoelmaa esittelevä Gösta-museo, ihmisistä ja elämästä vapaa talo vähän sivussa kaikesta, silloin tällöin kiinnikin, kunnes 2000-luvun alussa taidesäätiö heräsi ymmärtämään kulttuurilla olevan muitakin kuin kulttuurillisia arvoja, osti Metsä-Serlalta Serlachiuksen vanhan pääkonttorin, Valkoisen talon, muutti sen Gustaf Serlachiuksen mukaan nimetyksi Gustaf-museoksi ja palkkasi barcelonalaisen arkkitehtitoimiston rakentamaan Gösta-museon viereen jättimäisen puisen paviljongin, joka on se nykytaiteen museo, josta blogistit kirjoittavat Serlachius-museoiden sponsoroimina, että mitä me tehdään Guggenheimilla, kun meillä on Mäntän metsässä Gösta.

Samana päivänä kuvataideviikkojen kanssa avautuvat Mäntässä myös Gösta- ja Gustaf-museoiden kesänäyttelyt, ja kun kutsuvieraat liikkuvat Göstasta Gustafin kautta kävellen, taidekaupunkipyörillä, autoillaan ja bussikuljetuksilla Pekiloon, muistuttaa Mänttä hetken väärien helsinkiläisten Hankoa.

Gösta-museossa on tänä vuonna esillä Sampsa Virkajärven kaksi koskettavaa videota kuolemasta, ajasta ja muistista mutta myös salillinen Koen Vanmechelenin höyheniä tai jotain, jolla varmasti on omat arvonsa, kovasti kyllä kiinnostaisi, kovasti, kas, viiniä tarjoillaankin heti ala-aulassa, jäädään tähän, täällä on paljon tuttuja joilta voi kysyä, että ai säkin olet täällä.

Ilman taidekokemusta Göstasta ei sentään joudu poistumaan, sillä Koen Vanmechelin taidetta löytyy myös Göstan nurmikoilta. Siellä on kanoja ja kukkoja, jotka ovatkin Mänttä-Vilppulasta melkein hävinneet, kun ei niitäkään pysty pitämään täällä onnellisina.

Siipikarjahäkkien katoilla on valaistuja kylttejä, joissa on sellaisia iskulauseita kuin ”We are the other”, ja varmuuden vuoksi suomeksi ”Me olemme se toinen”, jotta mänttäläiset ymmärtäisivät olevansa niitä toisia, ja kyllä ne ymmärtävät, hyvin ymmärtävät, mutta... miten sen sanoisi... vähän väärällä tavalla... sisällissodan merkittävä rintamalinja kulki aikoinaan Vilppulan läpi, ja nyt on sellainen tunne, että taas oli sota, me ei vain huomattu siitä muuta kuin häviö, ja nyt tänne on tuotu vitun kalliita kanoja häkkeihin, joiden katoilla ihminen ylpeilee ajatuksellaan siitä, että kana on toinen.

Göstasta kutsuvieraat siirtyvät Mäntän keskustaan Gustaf-museoon, Serlachiuksen vanhaan pääkonttoriin.

Tänne Valkoiseen taloon paperitehtaan johto kutsui 70-luvulla puhutteluun opettajia, joiden tehtaan johto koki levittävän vaarallisia ajatuksia peruskoulusta ja kommunismista ylipäätään. Paperinjalostus ja koululaitos ovat toki erillisiä asiakoreja, mutta toisaalta Mänttää ja Mäntän kouluja ei olisi ollut ilman paperinjalostusta, joten opettajat istuivat Valkoisessa talossa kuuntelemassa vessapaperimiesten uhkailuja.

Nyt Gustaf-museossa... ennen patruunoita teititeltiin, nyt ollaan kuulkaa etunimikavereita kaikki!... on lisää Elina Brotheruksen kuvia Elina Brotheruksesta sekä näyttely Dalin Gaala, joka kertoo siitä, että Dali ja vaimonsa – mamman nimi oli muuten Gala! – tykkäsivät syödä ja juhlia.

Enää Valkoisen talon huoneissa ei uhkailla tai nuhdella, ei edes sitä pariskuntaa, joka nyt lemmiskelee ironisessa kiimassaan Botox-huuliksi muotoillulla sohvalla, vieressä kaksi helsinkiläisrillipäätä nauraa ilottelulle... aika pahaa, aika pahaa... joku kuiskaa kärsimättömänä kaverilleen ”siis eiks tääl Gustafissa oo oikeesti tarjoilua?”, toiselle jokainen hetki on selfien kokoinen, kolmas avaa lannistuneena oman siiderin, ja kas, nyt kiertää Valkoisessa talossa Jaloviina-pullo!, eikä tuo ääni ole lähtöisin Metsä-Tissuen koneista, vaan siitä, kun satoja Serlachiuksia kömpii verenmaku suussa haudoistaan.

”VIINAA! LISÄÄ VIINAA! NYT JUODAAN VIINAA!”

Maalla kukaan ei kuule huutoasi, mutta Rosa Meriläisen ääni kuuluu oikein hyvin, kun hän karjuu puolisolleen janostaan.

Mäntän suuren taidepäivän avajaisvieraat jakautuvat kolmeen kategoriaan: rahvaaseen eli sidosryhmiin, jotka menevät takaisin koteihinsa; eliittiin eli sidosryhmiin, joille katetaan illallinen... sorry, but we are the other... Göstan tiloihin, ja rahvaaseen eliittiin, jolle Mäntän taidepäivän viimeinen pysäkki on entinen Morgan Kane, kylän ainoa yökerho.

Rahvaalle eliitille kliseet eivät ole kliseitä, vaan tavoiteltava syvyyden taso, yökerhossa homodisko vuorottelee melankolisten suomalaisiskelmien kanssa, ja humala on jo puolenyön aikaan sillä tasolla, että oma kehollisuus puskee esiin. Siellä ne tanssivat, iloisessa humalassa, LISÄÄ VIINAA, LISÄÄ VIINAA, siellä on Saara Särmäkin – tohtori Saara vitun Särmä! – tanssimassa ja taiteilijoita ja taidepäättäjiä ja niitä, joiden häpykarvat ovat kasvaneet kasvoille ja niitä, jotka kissalaseillaan hehkuvat erotiikan yksinäisyyttä... puuuuuurrrr mun kehollisuus sanoo, puuuuurrrr se kuule sanoo... ja näinä ihanina hetkinä Mäntässä... Mäntässä!... resignaatio ei ole vaihtoehto, vaan ilo, jouissance, toivo, ruumiillisuus, kehollisuus, mun keho, sun keho, RYTMI, MUN rytmi, mä olen kaunis, rohkea, oma itseni, RYTMI, mä olen Afrikka, Jamaika, kaikki maailman kreolit, Kuala vitun Lumpur, mä olen oma itseni, OMA ITSENI, oma jumalainen itseni.

Myös mänttäläisiä alkaa valua yökerhoon, istuvat omissa seurueissaan, mänttäläispariskunta puhuu vanhemmistaan, Tampereesta, Mäntästä, kavereistaan, koska humalainen naistoimittaja niistä kyselee, Rosa tanssii, Saara tanssii, kissa tanssii, häpykarva tanssii, LISÄÄ VIINAA, nyt tulee jätkiäkin sisälle, mänttäläisäijjiä, katsovat tanssilattialle, naureskelevat, otetaaks rommikolat, otetaan.

Huvittunut hyväksyntä leimaa yleisemminkin mänttäläisten suhdetta taidekaupunkiinsa. Serlachiukset synnyttivät Mäntän ja antoivat kodin ja leivän, paperin ansiosta nukutaan lämmitetyissä asunnoissa, mutta maailma muuttuu, kaikkea tarvitaan hengissä pysymiseen, mitä vain tarvitaan, harva mänttäläinen kertoo itse käyneensä Pekilossa tai museoissa, mutta on sitä mieltä, että ne, jotka tälläsistä tykkää, tykkää varmaan niistä, samana päivänä taideavajaisten kanssa on Mäntän ravit, niissä mä käyn joka vuosi.

Kahdeksan vuotta Pekilon toiminnanjohtajana Mänttään tutustunut Tiina Nyrhinen kertoi avajaispuheessaan ”tuntevansa hiljaista tukea” kaupungilla asioidessaan. Se oli hieno tapa kuvata sitä, että ne jotka tälläsistä tykkää, tykkää varmaan niistä.

Kuuiiku! Kuuikuuu!

Kuikka?

Kuuiku! Kuuikuuu!

Millainen ääni on kuikalla?

Kuuiku! Kuuikuuu!

Sorsalintu ulisee Koskelanlammella yökerhon ja Pekilon välissä, onkohan se kuikka?

Ilman kuikkaa Mäntän keskustassa olisi hiljaista. Osa kaupunkilaisvieraista on poistunut, osa makaa majoituspaikoissaan pelkäämässä 300 kilometrin paluumatkaa Helsinkiin, sivistyksen pariin, ja vannoo, ettei enää koskaan tule Mänttä-Vilppulaan, joku on herännyt ennen lähtöään ihastelemaan kännykkänsä kanssa Suomea, jossa on järvi, metsä, lintu ja farkkukauppa nimeltä Rollari, siitä on pakko ottaa kuva sosiaaliseen mediaan, Rollari.

Mänttäläiset heräilevät siihen, ettei mikään ole muuttunut. Siellä täällä taidevieraiden reiteillä on olut- ja lonkerotölkkejä, niistä saa rahaa, kiitos, ja Emil Vikströmin suunnitteleman G.A. Serlachiuksen monumentin eteen on jätetty tyhjä kuohuviinipullo ikään kuin todella laiskaksi kiitokseksi mukavasta illasta Pohjois-Pirkanmaalla.

Jotain pysyvämpää Helsingistä ja suuresta maailmasta on sentään jäänyt Mäntän keskustaan. Mänttä-Vilppulassa ei vielä myydä Stefan Lindforsin suunnittelemia Plup-vesipulloja, mutta Pirkanmaan taitokeskuksen Mänttä-Vilppulan toimipisteen näyteikkunoissa on taiteilijaksikin itseään kutsuvan Paola Suhosen – Suhosen Paulan! – vaatebrändi Ivana Helsingin 20-vuotisnäyttely.

Pariisi! New York! Tokio! Helsinki! Pirkanmaan taitokeskuksen Mänttä-Vilppulan toimipiste! Taitokeskus on tyhjä ihmisistä ja erottuu Mäntän lukuisista autioituneista liiketiloista vain siinä, että ikkunalle on jäänyt tavaraa, jota kukaan ei halunnut.

Muutakin kuolevaa Mäntässä on kuin Ivana Helsingin mallisto, ja hautaaminen onkin kuihtuvien kuntien turvatuimpia palvelualoja, mitä Mikael Jungner varmaan kommentoisi ilmaisullaan ”markkinatalous ♥”. Mäntän kokoisissa kaupungeissa, etenkään Suomen mykkyysalueilla, ei koskaan myydä pelkkiä kukkia, äitienpäivä meni jo, vaan kukkakaupan yhteydessä toimii myös hautauspalvelu, joiden kaikkien mainoslause voisi olla ”Katso ympärillesi. Miksi elää?”. Mäntässä kukka- ja hautaustoimistoja on kaksi, parinsadan metrin päässä toisistaan.

Siinä on nuorison hyvä kasvaa, kuolemassa kiinni. Ivana Helsingin vaatteiden ja Kukka- ja hautaustoimiston väliin sijoittuu noin 300 metrin pituinen Pysäkki Grillistä Eleven Grilliin kulkeva mänttäläisnuorison pillurallireitti, jota ajetaan mopoilla, autoilla, polkupyörillä edestakaisin, edestakaisin, edestakaisin. Taidekaupungin avajaispäivänä oli hetken jopa hieman haasteellista väistellä reitillä horjuvia helsinkiläisiä... paljon maksaa, jos heitätte meidät meidän Airbnb-taloon?... mutta muina päivinä voi taas luottaa siihen, että kun on Eleven Grillillä, Pysäkki Grillillä ei ole tapahtunut mitään, mitä ei ole aiemmin tapahtunut, mutta seuraavaksi mennään sinne.

Kun pillurallin pituus on 300 metriä ja ympärillä on vain tyhjyys ja kuoleman kutsu, ollaan ihmisyyden ja ikuisen paluun ytimessä, tällaista elämä on, sä teit Sisyfos itsestäs liian suuren numeron.

Aikuisten pillurallin kohtaa Mäntässä arkipäivisin sillä erotuksella, ettei siinä ole edes illuusiota pillusta tai rallista. Se on istuskelua sisätiloissa Alkon ja K-Marketin välissä, kirjastossa, kirjaston edessä, R-kioskeilla, apteekin kulmilla, ei ole kiire mihinkään, jos joku huomenna tulee, se tuli eilenkin ja tulee taas ylihuomenna.

Tämä on se Suomi, jota helsinkiläiset eivät halua pitää asuttuna, sillä Helsingistä katsottuna mänttävilppulalaiset vievät helsinkiläisten rahat. George Orwellin mukaan vasemmistoälykön suurin ongelma työväenluokan jäsenen hahmottamisessa samanarvoiseksi oli se, että työläinen haisi. Nykyään työläisillekin on tarjolla vesijohtovesi, mutta sitä ei huomaa kuvataideviikoilla, jossa vierailla on niin hyvä olla keskenään, että paikalliset pysyvät hajuetäisyyden päässä. Silti nykymaalaisten ymmärtämättömyys omasta roolistaan hieman häiritsee, kun ne eivät tarjoa kadunkulmissa kaupunkilaisille autenttisia maalaispalveluja kuten perattuna järvestä noussutta tuoretta kuhaa ja aitoja mummoja, vaan istuskelevat omissa piireissään niin kuin mitään ei tapahtuisi, vaikka me olemme täällä.

Maalla on niin rumaakin, kolmikerroksiset elementtitalot synnyttävät liki poeettisen surun siitä, miksi jotkut valitsivat tällaisen elämän. Saksalaistaiteilija Katharina Grosse maalasi vuonna 2014 Psycholustro-projektissaan Philadelphian tyhjät tehtaat ja romahtaneet talot piiloon junamatkustajilta, eikö niin voisi tehdä meilläkin, eivätkö nuo kuvataideviikkojen taiteilijat voisi maalata tämän väärän Suomen piiloon vai sitäkö ne tavallaan tekevätkin?

Kyse on hyvästä elämästä, ja sitä Mänttä-Vilppulan pillurallissa ei selvästikään hallita. Siksi kaupunkilaisten täytyy tuoda se tänne mukanaan.

Mäntässä järjestettiin elokuun lopussa viidettä kertaa vuosittainen Food & Art -festivaali. Eräs sen osista oli Wine o’clock Dinner with Pekka Terävä, joka oli viinien mukaan räätälöity kuuden ruokalajin illallinen, eikä Suomessa ”ole koskaan avattu yhden illan aikana näin upeita ja harvinaisia viinejä!”. Illallinen maksoi 617,52 euroa henkilöltä.

Mänttäläiset seurasivat grilliensä ja kioskiensa edessä, kun iloiset helsinkiläisvieraat ajelivat pitkin kaupunkia ruoan perässä iloisilla taidekaupunkipyörillä ruokailemaan, taidetta katsomaan, ruokailemaan lisää. Aiemmin yläluokka juhli katseilta piilossa ja köyhät saivat spekuloida, mitä orgioissa tapahtui, mutta kukaan ei älynnyt pelätä, että hedonismin voisi räätälöidä sellaiseksi, että sieltä tullaan takaisin vaaleansinisillä polkupyörillä.

Kun kaupunkilaiset varaavat pöytää Food & Art -tapahtumaan, mänttäläinen kaatuu pizza sylissään liikennevaloissa, toinen nukahtaa sähköpyörätuoliinsa Pub Kestikeitaan eteen ja kolmas tuhoaa helsinkiläislasten planeettaa autoilemalla Pysäkki Grilliltä Eleven Grillille syömään makkaraperunat kebablihalla.

Ruoka jakaa Suomenkin yhä selkeämmin kahtia. Ruoka on talouskysymys, ja kun toimeentuleva Suomi pitää itsensä hengissä kulloisillakin oikeilla tuotteilla... mun nivelet kaipaa muuten just nyt inkiväärishottia... ja ajaa harvinaisten viinien perässä 300 kilometriä Mänttään, muu Suomi tukehtuu omaan rasvaansa. Joillekin se prosessoitu liha ja epäterveellisten tuotantoprosessien tulos on myytävä, ja onneksi sitä vielä ostetaan siellä, mitä kutsutaan ”muuksi Suomeksi”, Orivedellä, Karjaalla, Mäntässä, Kalajoella; siellä, missä ruokatottumukset ovat niin nykymoraalista vieraantuneita, että kaupunkilaisen rosmariiniruukkukin on valinnoissaan enemmän oikeassa kuin rasvaa syövä maalainen.

Tätä on biomoralismi. Kun yhteiskunta ei enää pysty huolehtimaan jäsenistään, se ratkaisee ongelmansa syyllistämällä ihmistä. Ei teidän tilanne ole meidän tai turvaverkkojen hapertumisen syytä, vaan seurausta vääristä valinnoistanne. Ihmisen velvollisuus on elää terveellisesti, positiivisena ja pitää huolta itsestään. Kun tähän vielä sotketaan planeetan tulevaisuus ja köyhimpien mahdollisuuksia syyllistävä ekologisuuden pakote, on B-luokan makkaran imeskelijä C-luokan ihminen, joka ei tuhoa vain itseään ja suomalaista yhteiskuntaa, vaan koko maailman syömällä halvalla huonosti.

Ja kun toiset nautiskelevat harvinaisista viineistä, kuuden ruokalajin menusta, taidekaupunkipyöristä sekä kukkojen ja kanojen ajatuksista, ja toiset nukkuvat pyörätuoleissaan pubin edessä, biomoralismin perustalle kasvaa taas yhdellä tavalla jakautunut Suomi. Sitä jakautumista hyödyntävät muun muassa siniset ja perussuomalaiset tekemällä poliittisen ongelman siitä, että joku söi juuri kasviksen, ja se on täysin ymmärrettävää propagointia silloin, kun yksilön viimeisimpiä mahdollisuuksia vaikuttaa omaan kohtaloonsa on syödä epäterveellisesti ja vittuilla tupakka suussa Jari Ehrnroothille matkalla nelinkertaiseen ohitusleikkaukseen.

Ja silti terve, itsestään huolehtiva ja tulevaisuuteen uskova mahdollisuuksien Suomi ei voi hyvin.

Teknologian piti vapauttaa meidät työn paikkasidonnaisuudesta, mutta meistä ei ollutkaan vapauteen, ja niin me jäimme kuin pillurallia kiertävien mänttäläisten idioottiserkut ylikalliisiin kaupunkikoppeihimme kieriskelemään ja pelkäämään, jäämmekö jostain paitsi.

Ja meillä on kiire, kiire, kiire. 2000-luvun suurimmaksi statussymboliksi nousi kiire, josta rakennettiin some-pyhättöjä omalle haluttavuudelle, kun oikeasti... oikeeeeeaaaasti... haluaisin vain pysähtyä, ajatella, syventyä, tutkia, pohdiskella, kirjoittaa, ihmetellä, takka, sauna, metsä, järvenranta, kirja, linnun viserrys.

Kiirettä me yritämme käsitellä hukkaamalla aikaamme vieläkin enemmän. Me käymme elämäntapavalmennuksissa, muutosvalmennuksissa, ajankäyttövalmennuksissa, valmennusvalmennuksissa, terapiassa ja pariterapiassa löytääksemme jotain, mitä jokailtainen Imovane ei tarjoa, ja ennen lääkkeisiin nukahtamista jaamme toisillemme valaistuneita neuvoja siitä, miten ja mihin aikaan kannattaa vastata sähköposteihin.

Ajan, rahan ja energian hukkaa, helsinkiläisten ongelmia. Ne ratkeaisivat muutolla Mänttä-Vilppulaan, joka on tulevaisuus, ei vain pittoreski vitsi...”Mänttä”!..., jossa ottaa kiireinen selfie taideteoksen edessä. Mänttä-Vilppulassa on se elämä, josta kerromme unelmoivamme: kiireettömyyttä, luontoa, omaa rauhaa, tilaa, aikaa, vaihtoehtoja ja loputtomasti mahdollisuuksia, tuohon tyhjään teollisuushalliin saisi muuten mainiosti tv-studion ja sen viereen MoW-talon, se olisi kaikille oikein, ja jos Mäntässä putoaa, ei koskaan putoa liian korkealta.

”Miksi elää?” ei ole oikea kysymys. Oikea kysymys on ”Miksi elää muualla kuin Mänttä-Vilppulassa?”.

Siellä on, toistaiseksi, vahva infrastruktuuri, metsää, paljon julkista taidetta, vuori, Mäntänvuori!, Suomen parhaimmistoon kuuluva ravintola Gösta, järviä, Mäntän musiikkijuhlat, turvallisia pyöräteitä kaikkialla, Kosmoksen jälkeen parasta 70-lukulaista ruokaa tarjoava naapurikunta-Keuruun Hotelli Keurusselän ravintola, vapaita parkkipaikkoja, keskieurooppalainen viinitupa vuorella, Suomen ensimmäinen Porsche-taksi, laskentatavasta riippuen 3–5 museota, Mäntän urkuviikot, yökerhossa paukkuu EDM, kuvataideviikot, etnisiä ravintoloita, karaoke, hipeille löytyy Väinölän yhteisö, luterilaisesta kirkosta on lyhyt matka ortodoksiseen, yksi narkomaanikin on (sori, jos et oo, ihan siltä kyllä vaikutit!), pakolaisten vastaanottokeskus ja nuorisoa, joka seisoi eräänä helmikuun yönä pesäpallomailan kanssa keskuksen edessä, herkkukauppa, golf-kenttä, rautatie, Alkon vierestä löytyy Turvapaikka, ”rukoushuone, jonka näkynä on evankeliointi ja lähetys sekä siunata Israelia ja rukoilla sen ennalleenasettamisen puolesta”, rantakahviloita, katukahviloita, ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, miksi Facebook-lakko on inhimillisyydessään merkittävä osa omakuvaa, ja kaiken muun voi tilata postin kautta niin kuin Helsinkiinkin.

Mänttä ei ole kupla, se on Suomi. Se on se Suomi, jossa on varaa elää ja josta on varaa matkustaa pimeimpinä hetkinä pois, kun on myynyt Munkkiniemen 26 neliötä ja hankkinut Mänttä-Vilppulasta 19 700 eurolla 58 neliön rintamamiestalon, 23 000 eurolla 63 neliön parvekkeellisen kaksion, 120 000 eurolla 130 neliön talon tai jos haluaa yhteisöllisyyttä, 900 neliön kivitalo Mäntän keskustassa maksaa 450 000 euroa.

Ja Mänttä-Vilppulassa on tilaa, kaikkialla on tilaa kaikille. Kaupunki myy parhaillaan kiinteistöjään, vanhoja opistoja, kouluja, isoja tiloja, joihin mielikuvitusta käyttämällä saisi mahtumaan Teatterikorkeakoulun, Kuvataideakatemian, Sibelius-Akatemian ja muita taideoppilaitoksia, joiden oppilaat valittavat sekä kulttuurillisista kuplista että koulujen homeilmasta, joita kumpaakaan ei Mäntässä ole tai jos on, niin ollut aina ennenkin, mitä sää pipopää mesoat?

Kun kiire, turhuus ja ahtaus eskaloituvat, on tyhjyys seuraava statussymboli, ja Mänttä-Vilppula on se, mitä tulee KonMarin jälkeen. Mänttä-Vilppulan kannattaisi jo nyt varata sloganikseen Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmän näyttämöohje Tällä välin mitään ei tapahdu, koska kohta sitä janoavat kaikki.

Syntyvyyden lasku taidekaupungissa on viimeisen 30 vuoden aikana ollut prosentuaalisesti Suomen toiseksi suurinta. Jos mikään muu ei onnistu; jos ihmiset eivät ymmärrä omaa parastaan; jos sähköpostien rasittavuus... mä en jaksa sitä, kuinka paljon mua halutaan... onkin tärkeä osa minäkuvan rakentumista, Mänttä voisi alkaa markkinoida itseään paikkana, johon kannattaa tulla kuolemaan. Hitaasti, kiirehtimättä, niin kuin Edward St Aubynin hahmottelema supersankari, Whateverman, toimimattomuuden ja resignaation puolustaja, tai niin kuin laulussa lauletaan:

”Mä olen ollut täällä aina

Mä en voi muistaa mitään muuta

Mä en pelkää enää

Mä olen alkanut kuolla”

Edit: Suomi Finland 5926 -installaation toisen tekijän nimeksi korjattu Mikko Paakkonen.

Julkaistu: 13.10.2018