Image

”Mä olen kirjoittajana parhaimmillani, kun voin kanavoida henkilökohtaisen kautta jotain yleistä kokemusta”, sanoo tuhosta ja toivosta lauluja tekevä Lyyti

”Mä olen kirjoittajana parhaimmillani, kun voin kanavoida henkilökohtaisen kautta jotain yleistä kokemusta”, sanoo tuhosta ja toivosta lauluja tekevä Lyyti
Lydia Lehtola eli Lyyti tekee musiikkia tekstivetoisesti. Antti Rönkä istui Lyytin kanssa samaan Pohjanmaan-junaan ja selvitti, mitä artisti itse kappaleistaan ajattelee.
Julkaistu: 24.6.2022

”Jos sinne ei tule ketään niin… no sitten ei voi mitään.”

Inter City -juna kiitää jossain Tikkurilan ja Hämeenlinnan välissä kohti pohjoista. Istumme laulaja-lauluntekijä Lyytin (Lydia Lehtola, 27) kanssa ravintolavaunussa. Lyyti katselee ohi vilistävää talousmetsää ja on huolissaan, löytääkö kukaan tänä iltana Seinäjoen kaupunginkirjastoon. Nykyään Lyyti esiintyy nelihenkisen bändin kanssa, mutta tämä keikka on soolona ja kaiken lisäksi kirjastossa. Ja vielä Seinäjoella. Tunnelma ei välttämättä ole ylimmillään. Huhtikuu – kuukausista julmin – on lopuillaan, mutta taivas on vielä teräsharmaa ja ojassa raiteiden vieressä vilahtelee hiekkaisia lumikinoksia.

Lyytillä on ollut kiireinen kevät. Viime vuoden lopulla julkaistua Toiveet ja helyt -albumia on ylistetty suurin piirtein kaikkialla missä sitä on kuunneltu, ja nouseva artisti on saanut soittaa tähänastisen uransa isoimpia keikkoja. On ollut Helsingin Korjaamoa ja Espoon Sellosalia. Kesällä on luvassa muun muassa Provinssi ja Bättre folk. Lehtien keikka-arvosteluista välittyy tyrmistynyt haltioituminen: Helsingin Sanomissa ”skaala tuntui loppuvan kehupäästä kesken” ja Keskisuomalaisessa Lyytin sanottiin olleen ”ekstaattisen hyvä”. Maaliskuun Indie Awards 2022 -tapahtumassa Lyyti palkittiin vuoden artistiksi ja Emma-gaalassa hän oli ehdolla kriitikoiden valinta -kategoriassa. Tänään Seinäjoella, kirjastokeikan jälkeen, alkaa puolestaan vaihtoehtomusiikkiin keskittyvä Femmagaala, jossa Lyyti on ehdolla kahteen palkintoon.

Kuulun niihin moniin, jotka Lyyti hurmasi toisella albumillaan. Kappaleissa huojutaan onnen ja pimeyden rajalla, niissä rakastutaan mutta aloitetaan samalla luopumisharjoitus, murehditaan sulavaa ikiroutaa mutta juostaan omin säännöin umpihankeen. Sana ”indie” on muuttunut epämääräiseksi – tai on varmaan aina ollut sitä – mutta Lyytin musiikkia voi hyvin kutsua indiepopiksi. Hän on artistina kotoisin samoilta kujilta kuin vaikkapa Litku Klemetti, Antti Autio, Yona, Arppa tai Vesta. Lyyti erottuu kuitenkin omaleimaisella laulutyylillään ja muita poppareita kirjallisemmilla sanoituksillaan.

Nimenomaan toivon ja epätoivon rajankäynti on Lyytin kappaleissa kiehtovinta. Tai no, kaikkein kiehtovinta on tietysti se, että Lyytin musiikki on yksinkertaisesti hyvää musiikkia. Erityistä siinä on kuitenkin herkkyys ja vilpittömyys, jolla tekstit ja äänimaisema tavoittavat tämän ajan tunnetilat. Lauluissa soi epävarmuus, tunne siitä, ettei ole ihan selvää, onko kaikki hyvin vai hajoamassa kokonaan. Nykyään joka toinen alle 30-vuotias on ”sukupolvensa ääni”, mutta Lyytin kohdalla tätä kiusallista sanaparia voi käyttää ilman, että se kuulostaa kiusalliselta. Siitäkin haluaisin jutella, mutta en tiedä ehdimmekö, juna etenee hermostuttavan nopeasti, puhelimen muistiinpanot ovat täynnä kysymyksiä ja kahvikin alkaa tässä loppua…

”Toi Femmagaala jännittää niin kuin koulun kevätjuhla”, Lyyti sanoo. ”Että saako stipendin vai ei… Mulla on aina ollut sellainen voittamisen halu. Toisaalta se ei enää nykyään ole niin pakkomielteistä. Eniten ilahduttaa, jos ihmiset kokee mun biisit merkityksellisinä tai tulee kiittämään keikan jälkeen.”

Lyyti kertoo olleensa kouluaikoinaan ”kympin tyttö”. Hän aikataulutti harjoittelun kurinalaisesti ja yritti olla ”mahdollisimman fiksu”. Joka päivä piti soittaa tietty aika pianoa ja kirjoittaa tietty aika päiväkirjaa, muuten päivä meni hukkaan.

”Vaatimukset ei tulleet mistään ulkopuolelta, mä loin ne itse. Ehkä se asenne tuli tyttökirjoista, joita luin pienenä, varsinkin L.M. Montgomeryn Runotyttö-kirjoista. Niissä ne tytöt oli aina niin tomeria, ja niillä oli suuret suunnitelmat.”

Lyyti vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Joensuussa. Siellä hän aloitti klassisen pianon tunnit konservatoriossa, kävi musiikkiluokkaa ja kiinnostui lukemisesta ja kirjoittamisesta.

”Mun vanhemmilla ei ollut mitään juuria Joensuuhun, ne vain päätti muuttaa sinne. Musta tuntui, että me oltiin aika erilainen perhe siellä. Mun isä on esimerkiksi suomenruotsalainen, ja sehän oli Joensuussa ihan epätodellista. Mulla ei vieläkään ole kovin vahvaa itäsuomalaista identiteettiä. Murre ei tartu, jos menen käymään Joensuussa.”

Suku asui ympäri Suomea, joten lomilla ajettiin pitkiä matkoja. Automatkoilla kuunneltiin c-kasetilta Kaj Chydeniuksen sävellyksiä. Nuo hetket Lyyti muistaa ensimmäisenä musiikillisena heräämisenä, ja varsinkin Aulikki Oksasen sanoitukset tekivät vaikutuksen. Oksasesta tuli heti lapsuuden sanoittajaesikuva:

”Niissä sanoituksissa oli jotain sellaista voimaa, joka puhutteli mua. Tekstivetoinen musiikki on aina tehnyt vaikutuksen, vaikka en silloin lapsena välttämättä edes ymmärtänyt, mitä sanoitukset tarkoitti tai mistä niissä oli kyse.”

Lyytin kappaleissa voi yhä kuulla kaikuja chydeniaanisesta soinnutuksesta, samoin kuin Aulikki Oksasen aatteellisuudesta ja teksteistä huokuvasta sanomisen tarpeesta. Debyyttilevyn pieni hitti Olen matkalla kaatamaan patsaita on kuin tämän vuosikymmenen tulkinta kappaleesta Kenen joukoissa seisot?

Aluksi säveltäminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Lyyti oli aina kirjoittanut tekstiä, mutta melodiaan ja sointuihin tarttuminen ei klassisen musiikin taustalla tuntunut luontevalta. Ensin piti opiskella pop&jazz -teoriaa ja tutustua kevyen musiikin harmonioihin. Kurinalaisuus ja kenties jopa jonkinlainen huijarisyndrooma heijastuivat siis harjoittelun lisäksi myös säveltämiseen. Lyyti ei myöskään kokenut olevansa hyvä laulaja:

”Olin musiikkiluokalla, ja siellä oli tietysti tosi taitavia laulajia”, Lyyti sanoo. ”Yläasteella laulamista alettiin kuitenkin pitää jotenkin nolona. Se antoi mulle tilaa, ja silloin laulamisesta tuli mun juttu. Koin koulussa ulkopuolisuutta ja kiusaamistakin, mutta olen aina ollut päättäväinen ja tehnyt juttuja, joilla voi haastaa itseään.”

Oikeaan suuntaan johdatti myös tutustuminen singer & songwriter -tyyliin, jossa tärkeää ei ole tekninen revittely vaan laulujen sisältö ja tekstien tulkinta omilla ehdoilla. Lyytillä on kieltämättä persoonallinen ääni. Muistan hetken keväällä 2020, jolloin kuulin häntä ensimmäistä kertaa. Joku oli jakanut Instagramiin videon keikalta, jolla Lyyti esitti yksin kappaletta Tehdään tänään jotain hauskaa. Laulutyylissä, biisin tekstivetoisuudessa ja kepeän huolimattomassa soitossa oli jotain musikaalimaista, mutta samalla hyvin vilpitöntä ja omalaatuista.

”Sitä on paljon kommentoitu sitä mun laulua”, Lyyti sanoo. ”On sanottu että se on ’konstikasta’ tai epävireistä. Mutta en mä tiedä, onko mun laulutapa oikeasti niin outo. Ehkä se vain erottuu semmoisesta perus radiosoundista vähän… sitä ei ole tuotettu niin paljon. Ja se voi liittyyä myös mun tyyliin kirjoittaa lauluja, siihen että sanoja on paljon ja melodia hypähtelee… Mutta se on mua, ja se kuuluu tähän musiikkiin.”

Punatiilinen linna kohoaa tiskialtaan värisen järven rannalla. ”Nästa: Tavastehus”, kuuluu ravintolavaunun kaiuttimista. Intoudun puhumaan pikkukaupungeista ja tunteesta, ettei ole kotoisin oikein mistään. Samoin kuin Lyytin vanhemmat keksivät muuttaa Joensuuhun, omani keksivät muuttaa Päijät-Hämeeseen. Ja samoin kuin Lyyti, koin lapsena ulkopuolisuutta, kunnes muutin kaupunkiin opiskelemaan. Siellä yksinäisyys oli hahmottomampaa mutta yhtä ilmiselvää. Tuntui, että aina putosi jonnekin kahden todellisuuden väliseen tyhjyyteen. Tunnistaako Lyyti, mitä tarkoitan?

”Joo… Joensuu oli kaukana kaikesta, ison maailman uhista mutta myös mahdollisuuksista. Olin siellä vähän ulkopuolinen, ja kun muutin Helsinkiin, otin paineita, että pitää osallistua kaikkeen nyt, kun siihen on mahdollisuus. Kun kaikki oli yhtäkkiä lähellä, alkoi tuntua, että pitäisi tietää enemmän kulttuurista ja kaikesta. Joensuussa oli tavallaan ollut myös helpottavaa, ettei kukaan tehnyt samanlaista musiikkia kuin mä.”

Lyyti muutti Helsinkiin vuonna 2016. Hän opiskeli yliopistossa kirjallisuutta ja teki kandin Joose Keskitalon sanoituksista. Samoihin aikoihin hän mieltyi Sirkka Turkan, Mirkka Rekolan, Tua Forströmin ja Eeva Kilven kaltaisiin runoilijoihin ja kiinnostui lavarunoudesta. Lyyti kävi usein spoken word -illoissa esittämässä omia tekstejään:

”Runoilloissa tajusin, että täällä tehdään nyt jotain mikä kiinnostaa mua tosi paljon. Mun biisien rönsyilevyys johtuu varmaan tästä lavarunoustaustasta. Esimerkiksi Olen matkalla kaatamaan patsaita oli alunperin runo, jota esitin lausumalla. Sävellys tuli vasta myöhemmin.”

Lyyti on edelleen opiskelija, mutta artistinuran ja keikkatahdin kasvaessa opintopisteiden keräily on jäänyt vähemmälle. Toiveet ja helyt -albumin menestys tuli kuulemma yllätyksenä:

”Mä ajattelin, että ei se varmaan herätä enempää huomiota kuin toi ensimmäinenkään. Olin suunnitellut, että pitäisin vähän taukoa musiikista, mutta kun tää juttu on kasvanut, se on lisännyt omaakin intoa. Ja bändikin on fiiliksissä tästä. Meillä on tosi kivaa tällä hetkellä.”

Yhtyeen basisti Samuli Arrela ja kosketinsoittaja Tiia Schwartz olivat Lyytille tuttuja jo Joensuun ajoilta. Rumpali Lassi Ylönen ja toinen kosketinsoittaja Antti Vuorenmaa löytyivät Helsingin musiikkipiireistä. ”Kaikkeen osallistuminen” ilmeisesti kannatti, sillä Helsinkiin muutettuaan Lyyti sai bändin lisäksi myös kontaktin levy-yhtiöön. Vastausta ensimmäisiin demoihin piti kuitenkin odottaa pitkään, ja kun vastaus viimein tuli, se oli kielteinen. Sanottiin, että biisit eivät olleet valmiita. Käänne tapahtui vasta, kun kotimaisen indie-skenen kärkihahmo Risto Ylihärsilä kiinnostui Lyytin kappaleista ja halusi mukaan kehittämään niitä.

”Olin tosi otettu kun Risto kiinnostui, Risto on mun esikuvia laulunkirjoittajana. Silloin levy-yhtiössäkin ehkä tajuttiin, että tuon täytyy olla hyvä, jos Risto on mukana.”

Albumit Meitä ei ole kutsuttu (2020) ja Toiveet ja helyt (2021) on julkaissut jyväskyläläinen, vuonna 2015 perustettu Luova Records, joka on kustantanut myös esimerkiksi Litku Klemetin musiikkia. Risto Ylihärsilä oli lopulta tuottamassa kolmea debyyttilevyn kappaletta.

Lyytin puheessa kuuluu epävarmuus, huoli omasta riittämättömyydestä. Kun hänelle esimerkiksi kerrottiin ennen kakkoslevyn julkaisukeikkaa, että paikalle on tulossa Helsingin Sanomien kriitikko, Lyyti meni omien sanojensa mukaan ”ihan paniikkiin” ja ajatteli, että ”eihän mulla ole mitään, millä voin vakuuttaa jonkun kriitikon.” Arviosta tuli kuitenkin ylistävä.

Usein itsensä epäileminen onkin vain kääntöpuoli sille, että asioihin suhtautuu määrätietoisesti ja kunnianhimoisesti. Huolten ja epävarmuuden alla hehkuu halu menestyä ja tulla huomatuksi.

Onko Lyytillä jotain tiettyä unelmaa artistina? Että pitäisi myydä vaikka Tavastia loppuun tai jotain?

”Mulla ei ole mitään tollasia konkreettisia unelmia”, Lyyti sanoo ja naurahtaa. ”Tällä hetkellä suurin unelma on ehkä se, että löytäisin artistina tiettyä rauhaa. Että saavuttaisin tason, jolla ei tarvitse enää todistella kellekään mitään tai olla pelkkä ’lupaava artisti’. Mutta en tiedä, missä se taso sitten on… Ihailen sellaisia artisteja kuin Fiona Apple. Sillä on kymmenien vuosien ura, mutta se on julkaissut vain vähän levyjä, ja sen jutut on aina tosi harkittuja. Sellaiseen moodiin mä haluaisin päästä.”

Lyytistä kuulostaa huvittavalta, että häntä kutsutaan edelleen ”uudeksi” tai ”lupaavaksi” artistiksi. Suuremman yleisön tietoon hän on tietysti noussut vasta hiljattain, mutta artistin näkökulmasta matka on ollut piinallisen pitkä: ”Mä olen ikuisuuden istunut näissä junissa ja jännittänyt, tuleeko keikoille ketään.”

Nästa: Tammerfors. Haen liian monennen kupin kahvia. Sillä välin Lyyti on etsinyt puhelimestaan uuden kappaleensa sanat. Laulun nimi on Ennätyshelteet, ja kun tämä juttu julkaistaan, kappale on jo julkaistu. Tekstissä vilahtelee dystooppisia kuvia, asvaltin pinta on tulessa eikä mikään enää kasva. Tuho on kuitenkin vain taustakangas tekstin puhujan onnelle; laulun minä on ”tehnyt kaikki oikeat virheet”, ”kesyttänyt leijonasta lemmikin”, ja ”kun alkaa ennätyshelteet, sulaa mun sisältäkin ikijää”.

Sanoitus ilmentää hyvin Lyytin laulujen maailmankuvaa. Jokin on tuhoutumassa, mutta ei ihan vielä tai ihan kokonaan. Jotain uhkaavaa häämöttää taustalla, mutta tekstin puhujan ympärillä versoo vielä kauneutta, toivoa ja rakkautta. Asetelma välittyy jo Toiveet ja helyt -albumin kannesta. Siinä Lyyti seisoo purkutyömaan edessä, mutta katsoo itsevarmasti suoraan kameraan, ja kuvan reunoilta kasvaa villiintyviä puita.

Tuho ja toivo ovat samaan aikaan totta myös levyn hittibiisin Mihin voi soittaa? jykevissä ensisäkeissä: ”Ikiroutaan maan uumeniin/ on kätketty holvi tuomiopäivän varalle/ sinne on kätketty miljoonan kasvin siemenet/ joista tuhon jälkeen istutetaan uusi paratiisi.”

”Mä olin nähnyt dokkarin siitä Huippuvuorten siemenholvista, ja siinä oli jotain tosi kaunista”, Lyyti kertoo. ”Ja samalla on tosi kuumottavaa, että sellainen holvi on olemassa. Ja että sen nimi on oikeasti Tuomiopäivän holvi.”

Samoihin aikoihin Lyytin muistikirjaan ilmestyi myös kysymys, joka kuului: ”Mihin voi soittaa, kun äiti ei vastaa?” Se yhdistyi kuin vahingossa Tuomiopäivän holvista kertoviin riveihin, ja sanoitus alkoi keriytyä itsestään. Lopullisesta tekstistä äiti jäi kuitenkin pois.

”Mihin voi soittaa oli ihan viimeisiä biisejä, joita tein levylle. Se ei lähtenyt pelkästään mun omista tunnelmista, vaan sanoihin suodattui kaikkea mitä näin ympärilläni. Epävarmuutta, ahdistusta, uupumusta… Mä olen kirjoittajana parhaimmillani, kun voin kanavoida henkilökohtaisen kautta jotain yleistä kokemusta.”

No nyt päästään luontevasti kysymykseen sukupolvikokemuksista ja ”sukupolvensa ääni” -tittelistä. Mitä Lyyti ajattelee niistä?

”Tietysti mä olen otettu, jos sellaiset asiat yhdistetään muhun”, Lyyti sanoo. ”Mutta onhan se aika poissulkevaa ja väkivaltaistakin nostaa joku yksi ääni. Me eletään kuitenkin niin monenlaisissa todellisuuksissa, ja yleensä se ’ääni’ tai ’sukupolvikokemus’ osoitetaan aina siitä omasta todellisuudesta. Veikkaan, että kuitenkin aika pieni prosentti meidän ikäisistä on koskaan kuullutkaan musta.”

Entä maailmantuska? Kuinka paljon Lyyti kokee esimerkiksi ilmastoahdistusta tai huolta muista kriiseistä?

”Mä olen aina elänyt aika paljon oman pään sisällä, ja se on ehkä suojellut mua. En ole halunnut antautua ahdistukselle, koska murehdittavaa olisi niin paljon. Mutta tietysti tulee hetkiä, jolloin mä olen epätoivoinen. Tuho häämöttää kaiken taustalla ja luo tiettyä kiireen tuntua. Että pitää saada asioita aikaan ja jättää oma jälki ennen kuin se on myöhäistä.”

Taustalla häämöttävät uhkakuvat kuuluvat paitsi Lyytin, myös monien muiden 1990-luvulla ja sen jälkeen syntyneiden musiikissa. Tämän sukupolven synnyinvuosina radiossa soivat sellaiset bändit kuin Ultra Bra, Zen Café, Egotrippi, Nylon Beat ja Don Huonot. Vuosituhannen vaihteen hiteissä avaran itsevarmat, tulevaisuuteen kurottavat sointukierrot säestivät toiveikkaita ja humoristisiakin sanoituksia. Uhkakuvista ei kirjoitettu, koska niistä ei tiedetty. Tai niille saattoi hyväntahtoisesti naureskella, kuten Ultra Bra kappaleessaan Kun vaihtuu vuosituhat. Siinä lauletaan ironisesti millennium bugista, 90-luvun lopulla heränneestä huolesta, että tietokoneet sekoavat kun vuosiluvuksi vaihtuu -00: ”Kun vaihtuu vuosituhat/ toteutuu kaikki uhat/ lentokoneet törmäilevät toisiinsa Euroopan ilmatilassa – – aurinko lakkaa toimimasta/ mutta kahdeksan minuutin päästä vasta/ huomaamme auringon sammuneen.”

Nykypopin äänimaisema pikemminkin huojuu ja käpertyy sisäänpäin kuin avartuu tai kurottaa mitään kohti. Leikki on sanoituksista kaukana; 2020-luvulla ollaan tosissaan. Tai jos vitsaillaankin, se tehdään vakavalla ilmeellä ja itseironisesti, niin, ettei huumorin taustalla väijyvä todellisuus unohdu. Lyyti edustaa tätä vakavaa, tiedostavaa sukupolvea. Hän haluaa kuitenkin luoda toivoa, ja kokee, että hänen musiikissaan on paljon myös huumoria ja leikkisyyttä:

”Kyllähän kauneutta voi nähdä ihan kaikessa. En pyri vaikuttamaan musiikilla suoraan tai ajattele, että kirjoitanpa biisin tärkeästä aiheesta ja sitten se muuttaa asioita. Mutta on hienoa, jos mun musiikki vaikuttaa epäsuorasti ja herättää vaikka toivoa. Ihminen, jolla on toivoa, toimii hyvin eri tavalla kuin ihminen, jolla toivoa ei ole.”

Lähestymme jo Pohjanmaan lakeuksia. Sohjoiset pellot avautuvat kauas avoimeen horisonttiin. Maisemaa katsellessa rohkaistun esittämään mahtipontisen kysymyksen: millainen on Lyytin sielunmaisema?

Lyyti miettii hetken. ”Mun biisit on aika sellaisia kohtuuttomia. Haen tunteille isoja vertauskuvia, purkutyömaita ja muita… Paperilla ne voi näyttää tyhmiltäkin, mutta kun sanat yhdistyy musiikkiin, ne kuulostaa oikeilta. Mun lauluissa on lupa tuntea kaikki tunteet, myös sellaiset, jotka ei olisi oikeutettuja tai kohtuullisia.”

Seinäjoella Lyyti kantaa pianolaukun taksiin. ”Kyllähän kauneutta voi nähdä ihan kaikessa”, ajattelen, kun katson autioita, lätäkköisiä katuja ja niiden varsilla jurottavia rakennuksia.

Kaupunginkirjasto Apila on ainakin kaunis. Rakennus on avara ja temppelinvalkoinen, ja sen keskellä avautuu amfiteatterimainen katsomo. Lyyti testailee äänentoistoa alhaalla katsomon edessä. Kosketinsoitin on peitelty liinalla, joka voisi olla Punahilkan tai Hannu ja Kerttu -sadun rekvisiittaa. Ympärillä vallitsee kirjastoille tyypillinen kelluva uneliaisuus, opiskelijat tekevät merkintöjä oransseilla korostustusseilla ja muutama eläkeläinen naputtelee tietokoneita. Ei varsinaisesti tunnu, että täällä on alkamassa keikka.

Lyyti vilkuilee puolityhjää katsomoa huvittuneen epätoivoisena. Muistelen omia kirjailijaesiintymisiäni kirjastojen auditorioissa, haastatteluja viiden tai seitsemän hengen yleisöille.

”Niistä voi silti jäädä merkityksellinen fiilis”, yritän epätoivoisesti. ”Että ne jotka siellä oli, halusi oikeasti olla siellä…”

Kun Lyyti aloittaa Mihin voi soittaa? -kappaleella, katsomon rivit ovat kuitenkin kuin huomaamatta täyttyneet. Aplodien aikana vilkaisen yleisöä ja näen innostuneita, iloisen vaikuttuneita katseita. Ihmiset näyttävät siltä, että ovat osuneet vahingossa johonkin mukavaan paikkaan, ja kirjasto tuntuu oikeastaan aika luontevalta paikalta Lyytin musiikille. Vähän kuin jokin runohyllyyn unohtunut teos olisi pudonnut lattialle ja herännyt eloon.

Lyhyt setti päättyy kappaleeseen Puhalla ja toivo. Se on kuin tehty keikan lopetuskappaleeksi. ”Tää viimeinen laulu kertoo tyypistä, joka selviytyi pommituksista”, Lyyti spiikkaa.

Talvella 1944 Helsingin rautatieasemaa yritettiin pommittaa, mutta isku osui vahingossa Kaisaniemeen ja tuhosi kasvitieteellisen puutarhan. Kaikki kasvit kuolivat, paitsi jättiläislumpeen siemenet, jotka selviytyivät altaan pohjamudassa. Niistä kasvoi aikanaan lumme, josta tuli nähtävyys ja toivon symboli. Keväällä 2022 laulun ensimmäiset säkeet kuulostavat melkein aavemaisilta: ”Kun pommi osui puutarhaan/ kasvihuoneen lasi särkyi/ ja helmikuinen pakkanen teki Kaisaniemestä joukkohaudan – – kun lumpeenkukka aukeaa/ saa puhaltaa ja toivoa.”

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »