Puheenaiheet
Image

Luurangot tarinoivat

Luurangot tarinoivat

Riku Korhonen ei tahtonut tunaroida rakkaudessa, mutta niin siinä kävi ja syynä oli tarinallistaminen.
Teksti Riku Korhonen
Kuvat Reetta Niemensivu
Mainos

Riku Korhonen ei tahtonut tunaroida rakkaudessa, mutta niin siinä kävi ja syynä oli tarinallistaminen.

Eräs ystäväni pui aviohuoliaan kahdeksankymppisen, vuosikymmeniä naimisissa olleen miestutun kanssa. Tämä neuvoi pitkässä liitossa pärjäämistä: ”Sekunniksikaan ei saa laskea kilpeään alas.”

Muistin sotilaallisen neuvon lukiessani lokakuun The Psychoanalytic Review -numeroa, jossa on pari artikkelia älyllistämiseksi kutsutusta psyykkisestä puolustusmekanismista. Ryhtymättä anaalis-retentiiviseen hiustenhalkomiseen älyllistäminen tarkoittaa suunnilleen sitä, että kivuliaat tai hävettävät tunteet sysätään syrjään puhumalla korkealentoisilla käsitteillä ja abstraktioilla.

Älyllistäminen haiskahtaa eilispäivän elitismiltä, Hegeliltä ja työttömiltä tohtoreilta. Tuskan tarinallistaminen on defenssimekanismi tähän päivään, kun jokainen tarinalähtöisistä palvelukonsepteista innostunut itärajan kylämatkailuyrittäjäkin miettii metsänlaidan maitolaiturien teemoittamista ja luo syntymyyttiä savottakahvilalle. Postfordististen tuotantotiimien Suomessa rakkaustarinat lähestyvät tunteisiin vetoavia yritystarinoita, menivätpä yritykset syteen tai saveen.

Isäni sukupolven miesten parisuhdekaappeihin kertyi vielä patriarkaalisia kunnon luurankoja, jotka pitivät turpansa kiinni tuskistaan, korkeintaan kolisivat perjantaisin pahaenteisesti ja aiheuttivat sivuoireina sydänkohtauksia, masennusta ja väkivaltaa.

Oman, peruskoulu-uudistuksen aikoihin syntyneen miespolveni kaapeissakin on jo luurankoja, mutta ne puhuvat, eivätkä vain puhu vaan tuottavat puhetta, tarinoivat tauotta ja käyttävät taitavasti pehmeää retorista suostutteluvaltaa. Erityisesti huomasin sen äskettäin suhdekriisiaallon pyyhkäistyä tuttupiirini yli. Luojan lillukanvarret, ajattelin miehisen tarinatulvan keskellä, tällaisiako äitimme ja puolisomme meistä toivoivat?

Rakastuneen kielellä -teoksessa Roland Barthes kirjoittaa lemmenkipujen aiheuttamasta puheliaisuudesta: Tiedostan itseni pelkkänä koneena joka pitää itse itseään käynnissä, koskaan hiljenemättömänä posetiivina jonka kampea kääntää hoiperteleva, tuntematon soittaja. Kun puheripuli iskee, asioiden loputonta vatvomista ei estä mikään.

Sanotaan, että kumppaneiden pitää puhua. Mutta kun parisuhteen kaltaista kaoottista systeemiä yrittää tulkita, hallita ja ennakoida tarinallistamalla sitä, tekee väistämättä vääryyttä suhteen dynaamisuudelle, herkkyydelle ja moniulotteisuudelle. Kun valitsee kumppanistaan ja itsestään kertovan tarinan, valitsee osittain ne, jotka joutuvat sitä elämään. Houkutus tarinan dramatisoimiseen saattaa kostautua. Mitä persoonallisempi ja kekseliäämpi tarina, sitä vähemmän me-henkeä.

Narratiiviset psykologit ovat tutkineet yhteistä tarinaansa kertovia pariskuntia ja tulleet johtopäätökseen: tarinoiden vetoavuudella on vähän tekemistä parien tyytyväisyyden kanssa. Onnellisen avioliiton logiikka ei välttämättä noudata hyvän tarinan logiikkaa, ja parhaat tarinat kerrotaan kammottavimmista liitoista.

Olen itsekin kokenut tarinallistamisen pettävän lumon. Varsinkin kiihtyneenä tai jostain hirviömäisyydestä syytettynä saatan hädissäni tempaista tarinahatusta iskevän tulkinnan käytöksestäni, toisesta ja suhteen nykytilasta. Huomaan puhuessani improvisoivani, sepittäväni ja sommittelevani. Silti olen hetken kuluttua valmis puolustamaan tarinaani kuin olisin jo kotiutunut siihen.

Hiljaisen ilon, kärsivällisyyden ja jaetun ymmällään olon muuttaminen vetäväksi tarinaksi on mahdotonta. Siksi omien parhaiden tarinoiden epäileminen on eräs suhdehuomaavaisuuden muoto. ■

1  Narratiivisen psykologian tulkintoja parisuhdetarinoista löytyy vaikkapa teoksesta Handbook of Relationship Initiation.

2  Kirjallisuus on jo kauan kertonut henkilöhahmoista, jotka tarinallistavat elämänsä ja rakkautensa. Esimerkkejä ovat vaikkapa Don Quijote tai Emma Bovary. Yleensä hanke vie hulluuteen tai kuolemaan.

3 Sören Kierkegaardin Viettelijän päiväkirjan henkilöhahmo Johannes on ääriesimerkki rakastajasta, jolle rakkaussuhde on vain keino synnyttää esteettinen ja runollinen tarina.

Julkaistu: 29.11.2014