Valtioneuvosto on nimennyt Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden teemoiksi yhteisyyden ja luovuuden. Meillä on 24 kuukautta aikaa koristautua yhteen sointuvin karnevaalivärein.

Niinpä tartuin kirjastossa Anne Lindholm-Kärjen Unet tienä luovuuteen -teokseen. Kirjoittaja ilmoittaa olevansa Uniohjaaja® ja auttavansa lukijaa löytämään sisäisen unitaiteilijansa. Hienoa. Olen aina tarvinnut kaiken tarjotun ohjauksen.

Teos on luovuuden apoteoosi. Vetovoiman laki toteuttaa unelmat, jos niihin uskoo tulisesti. Kirjoittaja todistaa luovuuden kaikkivoipaisuuden kertomalla, miten hankalassa tilanteessa maailmankaikkeus järjesti pääsyn taidenäyttelyyn.

Kristillisestä Jumalasta on jäljellä uutta luova unikirjoitus: ”Uni on kuin miekka, joka tunkeutuu illuusioiden ja harhakäsitysten läpi, jotta näemme itsemme sinä upeana jumalallisena olentona, joka sisimmässämme olemme.”

Markkinoille tulvivaa kouristusoptimistista self help -kirjallisuutta on luonnehdittu maallistuneeksi mikstuuraksi perisynnin pitkään varjoon ja loitsulaulannaksi myöhäiskapitalistisen elinkeinorakennemyllerryksen aiheuttamaa kauhua ja epäuskoa vastaan. Valtiomme yhtyy hätähuutoon. Mitä hallitsemattomampi on materiaalinen kohtalomme, sitä suurempia odotamme hengeltä. Unitaiteilijan luovuudeninto katkoo kulttuuriset juuret ja pyyhkii pois järjelliset kognitiiviset erottelut. Jää vain uni, vajoaminen yhä syvempään luovuuteen.

Maassa raikuva luovuusmessu hämmentää kirjailijaa, koska ammatillinen taiteilijapuhe luovuudesta on muuttumassa mahdottomaksi.

Uniohjaajan® yhteisöttömien kosmisten luovuusvärähtelyjen läpi voin nähdä ne sadat ihmiset, joiden olen vuosien varrella kuullut kiusaantuneina puhuvan luovasta työstä: kirjailijat, kääntäjät, kuvataiteilijat, muusikot, kirjoittamisen opiskelijat ja taidealojen hankejonglöörit kansantaloutemme marginaaleista. He pyrkivät elämään luovuudellaan, mutta monen elanto olisi turvatumpi, jos he harjoittelisivat ravitsemaan itseään yhteyttämällä.

Taiteilija käyttää vuosikymmeniä ottaakseen haltuun jonkin tradition ja tuodakseen siihen oman pienen panoksensa. Puhe perinteestä – luovuuden edellytyksestä – kuitenkin karkottaa pitkästyneen yleisön. Luomistyön psyykkisistä vaikuttimista taas ei kehtaa puhua, koska ne ovat niin kaukana jumalallisesta, työn ilon lisäksi täynnä huomionhimoa, kaunamotiiveja ja järjissään selviämistä.

Jäljelle jää puhe yleisinhimillisistä aiheista ja ajankohtaisista ongelmista. Kaikki muut puhuvat luovuudesta, me julkisuudesta ja ihmissuhteista, annamme köyhäilyvinkkejä, pohdimme kriisejämme ja kirjamarkkinoiden ongelmia.

Talouslaman vitutuksenvärisessä kaamoksessa törmäilee häkellyttävää kulttuurista luovuudentahtoa sädehtivä kansa ja syytää ilmoille hölynpölyä, raivopamfletteja, rationaalista kritiikkiä, vitsejä, empaattista tsemppausta ja sysikyynistä voitonpyyntiä lohturuokaresepteillä. Kohtaan päivittäin tekstejä, tekoja ja ihmisiä, jotka mullistavat kuvaani tästä maasta. Suomi on kiinnostavampi kuin koskaan, mutten ymmärrä, miten valtioneuvosto aikoo ohjata rönsyilevän luovuuden itsenäisyysjuhlavuoden Yhdessä-teeman alle.

Yllättäen Uniohjaajan® opas toimi. Luettuani sen näin unen, jossa löysin verkosta tuntemattoman työttömän nerokkaita blogikirjoituksia. Oivallukset seurasivat toisiaan. Heräsin ja kirjoitin tokkuraisen univiisauden työpäiväkirjaani. Aamulla luin merkinnän.

”Elämän tarkoitus työttömän mukaan: kihnata, kahnata ja kuhnata.”

Riku Korhonen on turkulainen kirjailija, joka yrittää suhtautua ihmisen luovuuteen uteliaalla epäilyllä.