Tämä luonnonmetsä on suomalaisen olympiasankarin suojeluksessa – Maisema kuin suoraan Avatar-elokuvasta
Hannu Siitonen on suomalainen olympiasankari. Vielä suurempi sankari hän on Karjalan luonnon suojelijana. Hänen suurin unelmansa on saada hittielokuvien vanha metsä säilymään tuleville sukupolville.
Tää on aivan kuin korallia, huudahtaa 13-vuotias hämeenlinnalainen Hilla Hietala katsoessaan ikimetsästä paljastuvaa värikästä jäkälämätästä. Läheltä kaikuu lisää havaintoja.
– Täällä on sitä… joulupukin partaa, iloitsee tamperelainen Fito Lopez nähdessään naavakimppuja kasvavan mäntyvanhuksen.
– Niin, onhan tämä sellainen satumetsä, kommentoi oppaamme Hannu Siitonen ja arvelee 12-vuotiaan Fiton bongaaman männyn olevan noin 350 vuoden ikäinen. Se alkoi kasvaa juuri tässä samoihin aikoihin kun Galileo Galilei tutki tähtiä ja Rembrandt maalasi tauluja. Mänty vietti jo viisikymppisiään silloin, kun Johann Sebastian Bach vasta aloitteli säveltäjänuraansa.
Nuorten äänekäs metsäriemu tuntuu tekevän vaikutuksen Siitoseen. Onhan hän itsekin käyskennellyt näissä samoissa metsissä samanikäisestä alkaen.
Olemme syvällä Haarikossa, yhdessä eteläisen Suomen viimeisistä luonnontilaisista metsistä. Alun perin tarkoitus oli samoilla koskemattomilla sydänmailla kolmistaan Hannun ja kuvaajamme Villen kanssa. Suunnitelmat muuttuivat, kun kesälomavieraamme kuulivat, että olisi mahdollisuus päästä katsomaan Metsän tarina -elokuvan kuvauspaikkoja. Euroopan metsäisimmässä maassa perinnemetsästä on tullut nähtävyys.
Karavaanimme kasvoi lopulta kolmen täyden henkilöauton pituiseksi. Ilman autoa tähän erämaahan kun ei oikein ole asiaa. Jopa harvaan asutuksi seuduksi Haarikko on kaukana kaikesta.
– Tämä on täysin ainutlaatuinen alue. Yli tuhat hehtaaria mökittämätöntä seutua, jossa on puroja ja yli 30 lampea. Syrjäisyys tämän on tähän asti pelastanut, sanoo Siitonen.
Haarikko on Siitosen mukaan Etelä-Suomen tärkeimpiä luonnonvaraisia metsäalueita. Jopa toimistotyötä tekevä maallikko huomaa välittömästi eron tavalliseen talousmetsään. Kaikkea on enemmän. Tuoksukin on erilainen, jotenkin terveempi. Kun ihminen jättää metsän hoitamatta, se alkaa selvästi voida paremmin.
Kun istutettu metsä jatkuu muuttumattomana hehtaari hehtaarilta, on ikimetsässä häkellyttävä määrä vaihtelua. Täällä sen huomaa: metsässä kuolema synnyttää elämää. Omia aikojaan kaatuneet puunrungot ovat maatuneet liki näkymättömiin. Silti ne houkuttelevat luokseen uutta elämää. Sammalia, sieniä, kuusamaa, sananjalkaa. Kuin joku velho olisi vedellyt taikapensselillään pitkiä vetoja pitkin metsäkangasta. Tuohon viiva imarteita, tuohon pitkä veto pursuja ja vähän korpikaislaa kaveriksi.
Maisema kuin elokuvassa
Jatkamme metsäautoteitä muutaman kilometrin. Maisema käy yhä viidakkomaisemmaksi.
– Täällä on hyvin erikoinen pienilmasto. Metsän keskelle syntyy reheviä laaksoja, kun iso määrä eri lajeja saa rauhassa elää valtavien kallioiden ja lukuisien lähdelampien välissä. Tällainen ilmasto vastaavasti synnyttää lisää ainutlaatuista elämää, selittää Siitonen ja osoittaa ihan tavallisen tervettä puuta, jonka kyljessä kasvaa runsaasti sammalta. Kukaan meistä ei ole moista nähnyt koskaan ennen.
– Ihan kuin siitä Avatarista, tunnelmoi Hilla viitatessaan James Cameronin visuaalisesti näyttävään hittielokuvaan, joka kertoo luonnon suojelemisesta ja monipuolisuuden merkityksestä.
Myös Siitosen puheessa toistuu huoli lajien määrän vähenemisestä. Suomessa metsä nähdään puina, ei ymmärretä aluskasvillisuuden roolia elämän kiertokulussa. Siitosen mukaan biodiversiteetin – elonkirjon – palautumien vaatii isoja, yhtenäisiä luontoalueita. Yksittäiset suojelukaistaleet eivät kykene kasvattamaan monipuolista kasvi- ja eläinkuntaa ympärilleen.
– Ihminen on tuhonnut niin valtavan paljon luontoa, että monimuotoisuus on katoamassa. Ilman sitä ihmiselle käy huonosti. Se on hullua, koska luonto osaa kyllä iskeä takaisin. Me emme tajua, ettei luonnolla ole kiire, mutta sieltä se isku tulee, Siitonen murehtii.
Ikimetsän keittäminen selluksi pilaa maineen
Urheilun ystävät muistavat Hannu Siitosen Montrealin olympialaisten hopeasta, Euroopan mestaruudesta ja keihään Suomen ennätyksestä. Me paikalliset olemme aina tienneet, että urheilumenestystä merkittävästi tärkeämpää Hannulle on luonto, sen suojeleminen ja kuviin taltioiminen.
Siitosen kyvyt ja kuvat saivat vuosikymmen sitten myös eturivin elokuvantekijät innostumaan. Siitosen ja Mikko Pölläsen kuvamateriaaliin perustuva Metsän tarina oli elokuvateattereissa valtava hitti. Elokuva on edelleen Suomen kaikkien aikojen kolmanneksi katsotuin dokumentti. Katsotuin on sen jatko-osa Järven tarina, Sitäkin kuvattiin juuri täällä Haarikossa. Siitonen on puhunut paikan luontoarvojen puolesta jo vuosikymmeniä, mutta juuri hittileffat saivat alueen ihmiset kiinnostumaan paikasta.
Yli tuhannen hehtaarin kokoinen metsä ei tietäne, että se ulottuu Savonlinnan, Parikkalan, Ruokolahden ja Imatran alueelle. Tuskin se arvaa sitäkään, että sen omistavat pääosin suuret metsäyhtiöt kuten UPM ja Stora Enso.
Metsäyhtiöiden liikeideana on ensin kasvattaa metsää ja valmistaa sitten siitä tuottoisia asioita kuten kartonkia ja selluloosaa. Hannu Siitosen ideana on suojella metsä tuleville sukupolville.
Intressiristiriidasta huolimatta Siitoselta löytyy paljon kehuja metsäjäteille. Vaikka Haarikko on iso ja vanha erämaa-alue, on se metsäteollisuuden maailmassa pieni pläntti. Siitosen mukaan yhtiöt ymmärtävät nykyään ”jo varsin hyvin” myös metsän luontoarvoja.
– Yhtiöt ovat tehneet investointirauhan, eli tätä Haarikon aluetta ei nyt olla hakkaamassa tai kaavoittamassa mökkimaaksi. Se on hyvä asia, sanoo Siitonen ja antaa kiitosta myös Suomen valtiolle siitä, että se on suojellut alueella huomattavia määriä omistamaansa metsää.
Siitosen mukaan valtion ja metsäjättien mielen muuttumisen taustalla on suuren yleisön mielipiteen muuttuminen. Yhä useampi suomalainen haluaa suojella viimeiset ikimetsät. Kuukkelimetsien keittäminen selluksi on yhtiöille iso pr-riski.
Auttoiko Venäjän hyökkäys kiinnostumaan metsistä?
Siitosen elämänmittainen haave on saada Haarikosta kansallispuisto. Etelä-Karjala on Suomen ainoa maakunta, jossa sellaista ei ole. Viime vuonna suomalaisissa kansallispuistoissa vierailtiin yli neljä miljoonaa kertaa, enemmän kuin koskaan ennen. Kohteista suosituin on Pallas-Yllästunturin kansallispuisto, siellä kävi miltei 700 000 kävijää. Toiseksi eniten kävijöitä oli Urho Kekkosen kansallispuistossa ja kolmanneksi eniten Nuuksion kansallispuistossa.
Kansallispuistot suojelevat luontoa, mutta tarjoavat myös työtä. Metsähallituksen selvityksen mukaan kansallispuistokävijät jättivät viime vuonna alueen kuntiin rahaa 275 miljoonaa euroa. Työllistävä vaikutus oli yli 2 000 henkilötyövuotta.
Ei ole siis ihme, että Venäjän hyökkäyssodasta taloudellisesti rajusti kärsivän Itä-Suomen päättäjät ovat alkaneet kiinnostua tästä syrjäisestä metsäalueesta. Etelä-Karjalan liitto sai kasaan alkukesästä rahoituksen, jonka voimin selvitetään, olisiko Haarikolla ja sen lähialueilla edellytyksiä kansallispuistoksi. Esiselvitys on valmis syksyyn mennessä.
Yritetty on toki ennenkin. Haarikon ystävät -niminen ympäristöjärjestöjen konsortio ehdotti asiaa viimeksi vuonna 2019 ympäristöministeriölle, mutta hanke torpattiin. Perustelu oli, että osa alueen metsistä ei ole riittävän luonnontilaisia, minkä lisäksi siellä on liian vähän valtion maita. Siitonen myöntää auliisti, että alueella on myös vanhaa talousmetsää.
– Puoli vuosisataa, ja se olisi taas ihan luonnontilainen, Siitonen sanoo.
Kiinnostus Haarikkoa kohtaan on kasvanut myös Hiitolanjoen voimaloiden purkamisen ansiosta. Jasper Pääkkösen tunnetuksi tekemässä ja Etelä-Karjalan virkistysaluesäätiön vetämässä hankkeessa joki ennallistetaan. Siitä odotetaan merkittävää matkailukohdetta, jonne myös läheisen Laatokan lohen toivotaan nousevan. Hiitolanjoki saa vetensä juuri Haarikon lammista, eli ne ovat yhtä ja samaa luontoaluetta.
Hannu Siitonen on tehnyt valokuvillaan tunnetuksi etenkin erämaalintu kuukkelia. Haarikko on eteläisin paikka Suomessa, jossa sielulintu vielä asuu. Siitonen intoutuu ynnäämään alueen muitakin lentäjiä.
– Linnustoltaankin tämä on aivan poikkeava paikka maailmassa. On kalasääskiä, kaakkureita, monia eri pöllöjä. Jopa metsätiaisia. Ne ovat kadonneet talousmetsistä täysin, Siitonen sanoo.
Jostakin kaukaa kuuluu Karjalan käen kukunta. Muuten on hämmästyttävän hiljaista. Kesäaamuisin ei kuulemma ole. Viereisen metsälammen lahti on nimittäin paikallisten kuikkien kohtaamispaikka.
– Kuikat käyvät aamutuimaan moikkaamassa toisinaan ja lähtevät sitten omille teilleen – kunnes sama soittoporukka seuraavana aamuna palaa tänne. Niitä voi olla samaan aikaan toistakymmentä yksilöä, sanoo Siitonen väistäessään majavan kuoppaa. Iso, hiljainen mies jatkaa pohdintaansa, ehkä enemmän metsän väelle kuin toimittajalle.
– Miksi tätä ei voitaisi jättää rauhaan. Miksi me ihmiset ei vaan voida elää sopusoinnussa luonnon kanssa?
