Pohjois-Saimaan jylhä järvialue Luonteri on kuin Lapista – Lähdimme soutaen erämaahan

Artikkelin kuunneltava versio on tehty tekoälyn avulla. Anna palautetta audiosta sähköpostilla apu360@a-lehdet.fi tai tekstin lopussa olevalla lomakkeella.

On syvimmän kesän aika. Korkeapaine on jämähtänyt Pohjois-Euroopan ylle ja vanginnut lämpimän ilman alueelle useiksi päiviksi.

Luvassa on trooppisia öitä, jolloin lämpötila ei laske alle 20 asteen, ja tyyniä, vienosti kimmeltäviä järvenselkiä, jotka hohtavat sinisempinä kuin nuoruuden unelmat.

Mikäpä olisi otollisempi aika lähteä järviretkelle suurjärven saaristoon, joka kuuluu varmasti maailman puhtaimpiin ja kauneimpiin.

Luonteri. Jo nimessä on jotain kiehtovaa, jylhän alkukantaista.

Vuosia aikaisemmin olin erään luontolehden sivuilla nähnyt yhden kuvan tuosta erämaisesta järvestä: korkealta mäeltä otetussa kuvassa näkyi jyrkkiä kallioseinämiä, vaaramaisia metsien peittämiä mäkiä ja karuja kallioluotoja, jotka toivat mieleen lähinnä Inarijärven.

Luonteri on pinta-alaltaan 108 neliökilometrin laajuinen järvialue, joka sijaitsee Saimaan pohjoisosassa Mikkelin ja Juvan kunnissa.

Luonterilla on pituutta 28 kilometriä ja leveyttä 20 kilometriä.

Järven syvin kohta on 70 metriä, ja tähän altaaseen mahtuu vettä kahden kuutiokilometrin verran. Kuutiokilometri on siis tuhat kertaa tuhat kertaa tuhat eli miljardi litraa.

Melkoisia makean veden varastoja ovat nämä Suomen järvet.

Luonterissa on 579 saarta, ja ne ovat toinen toistaan kauniimpia ja monimuotoisempia. Erityisen kiehtova on järven eteläosan keskellä Aittalahdenselällä sijaitseva parinkymmenen pienen saaren ja luodon ketju, ja sinne lähdemme soutamaan veljeni kanssa.

Retkemme alkaa Mikkelin Anttolasta, jonka hautausmaalta käymme etsimässä isoisoäitimme haudan. Sukujuurten vuoksi tällä seudulla on erityinen henkinen merkitys meille, vaikka emme ole koskaan asuneet täällä.

Laskemme veneen vesille Pitkäjärventien varresta järven länsipuolelta. Tätä tietä kun jatkaa eteenpäin, päätyy Neitvuoren juurelle. Sieltä aukeavat huikaisevat näkymät, jotka aikoinaan saivat minut kiinnostumaan Luonterista.

Soutu sujuu leppoisasti, mutta sää on sen verran hikinen, että jo kilometrin päässä ensimmäisellä saarella käymme uimassa. Saimaan raikas vesi hyväilee ihoa, ja taas jaksaa.

Puikkelehdimme kapeiden ja ruovikkoisten, juuri ja juuri veneen mentävien salmien läpi, kunnes saavumme Aittalahdenselän rantaan. Siellä parin kilometrin päässä häämöttävät kutsuvasti saaret, jonne rantaudumme ja pystytämme teltan.

Tuskin maltan nukkua. Kesäyö kutsuu kuvaamaan. Kuukin mollottaa jo hivenen hämärtyvällä myöhäiskesän taivaalla.

Seuraavana aamuna jatkamme matkaa seuraillen pikkuluotojen ketjua. Erään kalliojyrkänteen kohdalla kuulemme kimeää ääntelyä. Virtaviivaisen näköinen lintu lennähtää männyn latvustoon.

Otan kamerani ja teleobjektiivini esiin, ja pääsen määrittämän lajin: ampuhaukkojen poikue on lähtenyt liikkeelle.

Ampuhaukka on suunnilleen rastaan kokoinen, hoikka jalohaukka. Sen pyrstö on melko lyhyt, ja se lentää erittäin vikkelästi.

Ampuhaukkakoiras on päältä siniharmaa ja vatsapuolelta kellertävä. Jalohaukkojen tapaan sillä on naamassa mustat viirut. Naaras on yläpuolelta tummanruskea, ja sen rinta on oranssin kellertävä pitkittäisviiruin.

Nuoret ampuhaukat muistuttavat ulkoasultaan naaraita. Meidän näkemämme yksilöt ovat selvästikin tämän kesän poikasia, jotka harjoittelevat itsenäistä elämää kotisaaristossaan emolintujen opastuksella.

Ampuhaukka syö pääasiassa pikkulintuja sekä pieniä kahlaajia, mutta järvialueilla se saalistaa myös sudenkorentoja.

Emme halua tämän enempää häiritä lintuja, vaan muutaman pikaisen kuvasarjan jälkeen jatkamme matkaa.

Yhden yön retkemme päättyy illansuussa samaan paikkaan, mistä lähdimme liikkeelle. Luonteri ehtii tehdä minuun niin suuren vaikutuksen, että seikkailunnälkäni vain kasvaa.

Nyt olen taas nähnyt etäämmällä kiehtovia kalliovuoria, joihin aion tehdä lähempää tuttavuutta tulevilla retkillä.