Miten päädyit kirjoittamaan monologimuotoisen romaanin juuri häpeästä?

Kun lähdin kirjoittamaan, en ollut päättänyt muotoa. Alitajunta on työvälineenä miljoona kertaa tietoisuutta parempi. Tietoisuuteen liittyy aina kysymys siitä, millainen haluaa olla. Siksi siihen liittyy tietynlainen poseeraus. Halusin purkaa kirjasta aiheen vuoksi kaiken tuon. Häpeä syntyy ennen muistia. Puolivuotiailta vauvoilta todetaan häpeää, joten halusin kirjoittaa kielellä asiasta, joka on ennen kieltä ja muistia. Sen kaman täytyy olla jotenkin ruumiillista. Sen täytyy huijata sekä omaa että lukijan älyä. Koska en luo miljöitä tai juonenkuljetusta, se pitää tehdä kielen rytmillä, jumituksella, harhautuksella ja teemavaihteluilla.

Kirjasi miljöö on oikeastaan ei-miljöö, ja romaani koostuu päähenkilön sisäisestä puheesta. Mikä sai sinut kirjoittamaan tällaisen romaanin?

Kun luen kirjaa, jossa kerrotaan huoneista, tulee usein mieleen jokin olemassaoleva huone. Sitten alan sijoittaa tapahtumia sinne, puolifiktiiviseen tilaan. Siitä halusin eroon. Jos ihminen on pahassa häpeätilassa tai depressiossa, se on enemmän siinä sisäisessä tilassaan kuin konkreettisessa.

Ruokkiiko nyky-yhteiskunta aiempaa enemmän häpeää?

Sanotaan, että mitä hierarkkisempi ja patriarkaalisempi yhteisö, sitä enemmän häpeää. Siinä mielessä mennään parempaan päin. Mutta auktoriteettityhjiössä on keksitty, miten häpeällä tehdään rahaa. Se näkyy tosi-tv:ssä ja ulkonäkökeskeisyydessä. Naamakulttuurissa odotukset ovat vaikeammin luettavissa ja laajemmat. Paineet onnistua ovat suuremmat kaikilla saroilla, eivät vain ulkonäköön liittyen.

Onko häpeä hyvä tai huono asia?

Se on ihan luonnollinen asia. Koska häpeä syntyy niin aikaisin, väitän, että sen syvällisyyttä on vaikea ymmärtää. Puhutaan huonosta itsetunnosta, syyllisyydestä ja vihasta, mutta näiden kaikkien takana voikin olla häpeä. Huonoa häpeää on se, mistä puhutaan alistettujen häpeänä. Se, että ihminen saattaa reagoida todella voimakkaasti häpeämällä asiaan, jota muut eivät edes huomaa. Hyvän häpeä on tiedostettua häpeää. Valoisa puoli häpeässä on, että se liittyy aina yhteyden haluun. Jos ihminen häpeää, se haluaa olla hyväksytty toisten silmissä. Häpeilemätön ei.

Kaikkien menetysten äiti tapahtuu näyttämöllä ja tuntuu ajoittain puhekielisyytensä vuoksi teatterimaiselta. Olet koulutukseltasi dramaturgi. Oletko ajatellut teoksen sovittamista lavalle?

Aihe voisi olla kiinnostava. Häpeä liittyy paljon katseeseen, konkreettiseen tai sisäistettyyn. Tuo tematiikka stagella tuo siihen lisäkierroksen, koska siellä on väistämättä katsomisen ja katsotuksi tulemisen ilmapiiri. Yksi tavoitteni proosamuodossa oli se, että saisin heräteltyä lukijassa häpeää. Lukeminen on yksityisempää ja intiimimpää kuin teatteri, joten siinä myös menetetään silloin paljon.

Häilyikö romaanin ja teatterin raja kirjaa kirjoittaessasi?

En näe sitä niin. Itselle tekijänä se on eri kuvio. Nyt kun kirjoitin ensimmäistä kertaa puhekielellä romaania, ymmärrän vaikeuden päästä kiinni siihen puheeseen, koska puhekielisyys on niin totaalista. Mutta kun luin Ulrich Plenzdorfin Nuoren W:n uudet kärsimykset, tuli vapauden tunne, että vittu, mitä tahansa voi tehdä.

Muuten lähestymistapasi on kuitenkin poikkitaiteellinen?

Olen kirjailija ja dramaturgi. Se on pääpihvini. Lisäksi on vuonna 2013 perustettu,  tarvittaessa aktivoituva kirjallisuusperformanssiryhmä nimeltä SKAM, jossa on viisi eri alojen taiteilijaa. Ja proosabändini Ihmissyöjän ystävien kanssa tehdään proosakirjallisuudesta musiikkia, viimeisimpänä nyt tästä uudesta kirjastani. Valitsen sieltä pätkiä lyriikoiksi, mennään bändikämpälle ja sävelletään ne ja tehdään livelevy vuosittain. Se ei ole duuniduunia, vaan häröilyä undergroundissa. Se antaa tosi paljon kirjoittamiselle, sillä pelkään, että jämähdän. Yritän tehdä kirjoitusduunit niin, että aloittaessani tavallaan unohdan kaiken, minkä olen löytänyt.

Siksikö kirjasi ovat tyyliltään niin erilaisia? Edellisessä kirjassasi Ihmissyöjän ystävyys oli romaani romaanissa ja Euroopan historiaa.

Joo. Pelkään, että alan istua ja suoltaa juonellista proosaa toimivaksi havaituilla välineillä. Tuntuu, että olisin silloin jonkinlainen manipulaattori. En tietenkään halveksu ihmisiä, jotka tekevät niin, mutta pelkään, että alkaisin ajatella niin, että mä nyt teen vaan näitä jotain duuneja tässä. Kuuden vuoden dramaturgikoulutuksen jälkeen tiedän, miten asiat kuuluisi tehdä. Mielestäni ei ole taiteilijan tehtävä tehdä istuin sellaiseksi, että se on todistetusti mukava istua.

Kuulut Mahdollisen Kirjallisuuden Seuraan ja olet Nuoren Voiman Liiton puheenjohtaja. Millaista on se kirjallinen kulttuuri, jota näiden järjestöjen kautta haluat edistää?

Avointa, keskustelevaa, monipuolista ja ikuista. Että olisi kulttuuri- ja taidekeskustelua, niin julkista kuin taiteiden välistä. Jos sanon suoraan, julkisuudessa käytävä kulttuurikeskustelu on kyllä päässyt vähän ohueksi välillä. Uskon, että yleisöä on. Esimerkiksi runouden ja runoilijoiden näkökulmista on vuotanut aika vähän julkiseen keskusteluun. Runoushan voi hyvin, mutta tuntuu, että runoilijoilla ja runoudessa on paljon sellaista näkemystä ja näkökulmaa, joka ei näy niin hyvin kuin se ansaitsisi. Kirjailijoilla on ollut ennen suurempi asema yhteiskunnallisina keskustelijoina kuin nykyään. Taiteilijalla ei silti tarvitse olla julkista mielipidettä yhtään mistään, taideteoskin on puheenvuoro.

Millainen kirjallinen makusi on?

Varmaan suhteellisen kranttu. Arvostan sinänsä kaikkien työtä ja kirjallisuutta, mutta kyllä sitä aina odottaa sellaista, että voi yllättyä, löytää uusia ajattelutapoja ja näkökulmia ja tulla häirityksi.

Se on mahtavaa taiteessa. Riemu sen äärellä, kun ihmettelee, että mitä ihmettä tässä tapahtuu. Sen ei tarvitse olla temppuilua, juttuja, jotka uudistavat rakennetta tai kirjallisuutta. Mutta se voi olla sitä.

Mikä on viimeksi ollut lukukokemus, josta on herännyt tällainen mitä ihmettä -tunne?

Viimeisin oli varmaan Thomas Bernhardin Häiriö. Sitten luin Markku Paasosen Pienet kalat syövät suuria kaloja, ja kesällä Laura Lindstedtin Oneironin. Yritin lukea sitä aiemmin, mutta siitä ei tullut mitään.

Kun kirjoittaa itse, voi olla vuosi, ettei voi lukea mitään kaunokirjallisuutta. Sitten Eino Santasen uusin runokokoelma Yleisö. Ja Monica Fagerholmin romaaneista kaikista paitsi yhdestä on tullut takaraivon räjäyttäviä kokemuksia.

Liitetäänkö valtavirran ulkopuoliseen taiteeseen turhaan ajatus vaikeudesta?

Taiteen ytimessä on se, että se on tuntematonta. Ettei pysty ennalta mainostamaan, että tämä on komedia tai tässä itkettää.

Se voi olla paljon rentouttavampi ja puhdistavampi kokemus. Kokemukseni nykyajasta on, että kaikilla on helvetinmoinen kiire, kaikkien pitää olla koko ajan saatavilla, ja mihin tahansa menet, koko ajan tulee päälle ääntä tai kuvaa. Siinä vaiheessa ei ole mikään ihme, että luppoajallaan haluaa tempautua toiseen maailmaan keinoilla, jotka jo tuntee. Enkä oikein tiedä, miten ihmisiä saisi rynnistämään  ”vaarallisen” taiteen äärelle. Varmaan vain tekemällä sitä ja jakamalla sitä.

Millaisia kokemuksia sinulla on ”ei-vaarallisesta” taiteesta?

Olen lukenut jännitysromaaneja viimeksi ehkä yläasteella, mutta luin nyt sen Stieg Larssonin Millennium-sarjaa jatkaneen heebon, Lagerkrantzin, yhden kirjan, kun katsoin ne Millennium-leffat kesällä. Mahtava elämys! Ymmärrän ihmisiä, jotka haluavat lukea sellaista. Siinä todella pääsee itsestään eroon. ■