Image

Luokkaretkellä



Luokkaretkellä

Kolumni | Anu Partanen palasi kouluun ja mietti, olisiko parempi koulu tarjonnut eväät erilaiseen elämään.
Teksti Anu Partanen

Suomessa vierailu on mukavaa. Voi esimerkiksi käydä katsomassa, millaista maailmalla kehutussa ja Suomessa parjatussa peruskoulussa nykyisin on. Palasin pariksi päiväksi yläasteelle. 

Vanha kouluni ei ole koskaan ollut mikään malliesimerkki. Kun kävin koulua parikymmentä vuotta sitten, monet oppilaista tulivat ongelmaperheistä. Muistan tunneilta haistattelua, rötöstelyä ja sekoilua. Koulukaverit asuivat välillä lastenkodeissa, ja opettajat olivat muistikuvieni mukaan huonoja.

Viime vuosina olen miettinyt kouluaikojani paljon. Olisiko elämä ollut toisenlaista, jos koulu olisi ollut parempi? Olisinko ryhtynyt insinööriksi, jos matematiikan opettaja olisi selittänyt asiat ymmärrettävästi? Olisinko jo julkaissut romaanin, jos äidinkielen tunnilla olisi kirjoitettu näytelmiä?

Viime vuosien hehkutuksesta olen päätellyt nykyopettajien olevan supersankareita, vähintään jostakin Kuolleiden runoilijoiden seuran ja Famen välistä. Yleisen päivittelyn perusteella olen olettanut oppilaiden olevan hirviöitä. Varauduin siis kadehtimaan ja pelkäämään nykynuoria.

Moni asia koulussa oli toisin. Ylä- ja ala-aste oli yhdistetty, ja koulu on yksi Espoon isoimmista. Oppilaista kolmasosa ei puhu suomea äidinkielenään, luokissa oli videotykkejä, ja tytöillä oli reppujen sijaan käsilaukut. Moni asia oli samoin. Ruokalan näkkäri ja janssoninkiusaus maistuivat yhä hyviltä, koulun oppilailla on yhä sekalaisia taustoja, tilat ovat yhä avarat, ja psykologi, kuraattori ja terveydenhoitaja selvittelevät yhä oppilaiden vaikeuksia.

Seuraamani opetus tuntui tutulta. Kirjoja selailtiin, opettajaa kuunneltiin, välillä viitattiin. Tuoleilla kiikuttiin, usein hälistiin ja joskus myös haistateltiin. Ysiluokan kemian kaavoista en ymmärtänyt mitään, eivätkä ”ope mä en tajua mitään” –huudoista päätellen ymmärtäneet oppilaatkaan. Yllättäen tosin hydroksyyli- ja karboksyyliryhmän reaktion vaiheet muistettiin, kun opettaja vähän nyhti. Välitunneilla vellovat oppilaat vaikuttivat aivan samanlaisilta kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Onko peruskoulun hehkutus siis aivan ylimitoitettua? Ei. 

Kun vierailin tokaluokkalaisten tunnilla, oppilaat kyselivät innokkaasti Amerikassa asumisestani, matkoistani ja puhumistani kielistä. En voinut uskoa, että kahdeksanvuotiailla saattoi olla niin selvä käsitys maailman monimuotoisuudesta. Monet suomalaiset aikuiset ymmärtävät asiaa paljon huonommin. Sekä ala- että yläkoulussa vain vuoden tai pari Suomessa asuneet oppilaat puhuivat suomea erinomaisesti. Heidän kielitaitonsa – ja koulun opetuksen tehokkuus – hämmästyttivät.

Yläkoulun välitunneilla vaaleat tytöt farkuissa ja t-paidoissa kyhnäsivät huntuihin ja pitkiin hameisiin pukeutuneiden tyttöjen kyljessä. Sydäntäni kivisti ajatellessani, miten erilainen oma maailmankuvani olisi ollut jo kauan sitten, jos koulussani olisi aikanaan ollut oppilaita eri kulttuureista.

Koulun oppilaille oli myös tarjolla pökerryttävästi tukea: Kieli- ja kulttuuriluokkaa, erityisopettajaa, kouluavustajaa ja eriytettyjä ryhmiä. Starttiluokkaa, oppilashuoltotiimiä, iltapäivä- ja läksykerhoa. Minun aikanani koulussa oli apuluokka, jota kävivät luuserit (niin me muut heistä ajattelimme). 

Ja kyllä, opettajat tuntuivat fiksuilta. 

Jos olisin itse vanhempi, haluaisin varmaan lähettää lapseni niin sanottuun hyvään kouluun. Olisin huolissani työrauhasta ja kiusaamisesta. Mutta kun istuin vanhassa koulussani, tajusin, että opin siellä aikanaan kaikenlaista mölinästä huolimatta. Erilaista elämää eläneet koulukaverini käyvät mielessäni liki päivittäin, matikanopettaja harvemmin. Jos kouluni olisi ollut harmonisempi, olisin varmasti eri ihminen. Mutta parempi ihminen? Tuskin. Hyvä koulu ei aina ole ongelmaton koulu. ■

 Anu Partanen on Brooklynissa asuva toimittaja, joka piti koulussa kovasti luokkatoveristaan Esko Eerikäisestä. 

203 Lokakuu | 2013

Julkaistu: 7.10.2013