Mondo

Lukijan matkatarina: Yllätys melontaretkellä Meksikossa


Kaisa Viitamäen melontaseikkailu Meksikossa flamingoja bongaamassa sai jännittävän käänteen. Mondo julkaisee lukijoiden parhaita tositarinoita matkoilta: katso jutun lopusta ohjeet, miten voit kirjoittaa tarinasi lehteen!
Kuvat Martta-Kaisa Virta

Olin istunut kokonaisen päivän meksikolaisissa autonrämissä päästäkseni Jukatanin niemimaan pohjoiskärjessä sijaitsevalle Holboxin saarelle.

Holbox tarkoittaa mayojen kielellä mustaa reikää, mutten ollut eläessäni nähnyt yhtä pastellinsävyistä paikkaa. Valkoinen hiekka heijasti aurinkoa armottomasti kuin lumi, ja turkoosit rantavedet olivat niin matalia, ettei veteen päässyt reisiä syvemmälle, vaikka olisi kävellyt itsensä väsyksiin.

Olin vuosia aiemmin katsonut kuin hypnoosissa The Crimson Wing -luontodokumenttia, jossa seurataan satojen eleganttien flamingojen kokoontumista Tansaniassa.

Myös Holboxin saarta halkovan joen törmiltä saattoi kuulemma löytää flamingoja kuivattelemassa persikansävyisiä sulkiaan. Niinpä päätin ryhtyä lintubongariksi ja vuokrasin kajakin, jonka sisään pujahdin tottuneesti.

Aurinko porotti kohtisuoraan yläpuolellani eikä tuulesta ollut tietoakaan, kun meloin kohti joen suuaukkoa. Pientareella patsasteli lokkeja autuaan tietämättöminä siitä, etten ollut tullut ihastelemaan heitä, vaan pitkäkaulaisia serkkujaan.

Joki leveni pieneksi järveksi, mutta samalla se kävi myös matalammaksi. Lopulta kanoottini jäi jumiin vaaleaan liejuun.

Silloin näin järkytyksekseni edessäni kaksi jättikokoista krokotiilia. Ne lekottelivat muutaman metrin päässä vesirajassa. Kylmät väreet kulkivat pitkin kroppaani, jota nuo pedot silmäilivät kolminkertaisten silmäluomiensa alta. Yksikään meistä ei hievahtanut.

Koulussa ei ollut opetettu, pitääkö krokotiileihin törmätessä esittää kuollutta niin kuin karhun kanssa. Ainut neuvo, joka päässäni kaikui, oli olla pelkäämättä, koska eläimet aistivat sen – ja niin paniikki sisälläni kasvoi. Krokotiilit tuijottivat minua herkeämättä.

Yritin esittää rauhallista ja vääntää pientä hymyä huulilleni samalla, kun kyyneleet pyrkivät ulos silmäkulmistani. Tiesin, että jos haluaisin jatkaa matkaa, minun olisi noustava pois paikoilleen jämähtäneestä kajakistani.

Hengitystä tasaillessani aloin hivuttaa melaa yli laidan. Laskin lavan ääntäkään päästämättä veteen, ja pienet sintit uivat pakoon sen ympäriltä kuin pedon nähtyään. Liskot olivat yhä paikoillaan. Säilytin niihin katsekontaktin, kun seuraavaksi nostin itseni pois kajakista niin hallitusti kuin pystyin.

Olin varma lähestyvästä kivuliaasta kuolemastani. Kirosin seireenimäisiä flamingoja, jotka olivat houkutelleet minut ansaan. Varovaisin liikkein aloin työntää kajakkia takaisin tulosuuntaani. Samalla seurasin syrjäsilmällä, mitä takaoikeallani tapahtuu – ei vieläkään mitään. Kun olin varma, ettei kajakki enää osuisi pohjaan, nousin kyytiin ja aloin meloa niin lujaa kuin hauislihaksistani irtosi.

Aivan liian pitkältä tuntuneen pakomatkan jälkeen saavuin veren maku suussani kohtaan, jossa joki sulautui mereen ja näkymä aukeni kauas Meksikonlahdelle. Vilkaisin viimeisen kerran taakseni. En nähnyt merkkiäkään krokotiileistä, joten tiesin selvinneeni hengissä.

Yhtään flamingoa en tällä kertaa nähnyt, mutta jotain paljon jännittävämpää.

Kirjoittaja Kaisa Viitamäki on monissa eri maissa asunut ja hitaasta matkanteosta nauttiva, kirjoitteleva puutarhuri.

Tapahtuiko sinulle reissussa jotain tarinan arvoista? Kirjoita siitä noin A4-arkin mittainen juttu ja lähetä teksti osoitteeseen mondo@a-lehdet.fi. Julkaistusta jutusta maksetaan pieni palkkio.

Julkaistu: 30.10.2019