Mondo

Lukijan matkatarina: jännittävä ratsastusretki Georgian vuorilla

Lukijan matkatarina: jännittävä ratsastusretki Georgian vuorilla
Elina Mattila sai unelmiensa ratsastusretken, ja vähän enemmänkin.
Julkaistu: 28.11.2021

Reissasin Viime kesänä Georgiassa, ja matka vei minut Mestiaan, Kaukasusvuorten patikointiparatiisiin. Se tunnetaan kylien puolustusta varten rakennetuista vanhoista vartio­torneista, ja vanhana heppatyttönä minua kiehtoivat vuorten lisäksi niiden rinteillä tehtävät ratsastusretket.

Jo Mestiaan pääsy oli operaatio. Syrjäiseen vuoristokylään mennään yleensä joko lentämällä pikkuisella propellikoneella tai hitaasti georgialaisella minibussilla, maršrutkalla.

Reippaana reppureissaajana valitsin vaihto­ehdon C ja liftasin koko matkan. Onneksi Kaukasuksella peukkumatkaaminen on yleistä, ja yksin autoillut venäläinen nainen poimi minut kyytiinsä. Hieman ennen Mestiaa puhjennut rengaskin saatiin vaihdettua pikavauhtia, kun kolme salskeaa georgialaista tuli apuun kuin paraskin rallitiimi. Valitettavasti uusi rengas oli liian pieni, joten saavuimme Mestiaan juhlallisesti noin kahdenkymmenen kilometrin tuntivauhtia madellen.

Mestia oli alppikylämäinen turistikeskus täynnä hotelleja ja leirintäalueita, mutta kaupunki oli myös ihanan kotikutoinen. Bussi­aseman kulmalla tuimailmeinen mies myi lämmintä leipää suoraan uunista. Ilokseni näin monen pikkukaupan mainostavan hevosten vuokrausta.

Ensimmäinen haaste oli löytää ­englantia puhuva retkiopas. Osaan ratsastaa, ja siksi halusin varmistaa, että en joutuisi vain talutettavaksi jonkin kokemattoman turistiryhmän jälkijoukkoon. Ohjelmassa täytyi olla myös laukkaa unelmamaisemissa.

Turisti-infon nainen koetti tuloksetta paria puhelinnumeroa ennen kuin sai yhteyden Davidiin. Hevosmiehen englannintaidot tosin rajoittuivat pariinkymmeneen sanaan.

”On hyvä hevonen. Tosi nopea”, hän kertoi.

Ratsastimme ulos kylästä ja yllätyksekseni samoille poluille, joita patikoijat kulkevat. Edessä avautui epätasainen, leveä hiekkatie.

”Haluat vauhtia?” David kysyi.

Totta kai! Laukkaamaanhan tänne oli tultu!

David antoi minun käydä edeltä. Annoin ratsulleni merkin – ja sitten mentiin. Tamma ampaisi radalle kuin luoti pyssyn suusta.

Yksi jalustin irtosi jalasta. Tarrauduin hevosen ohueen harjaan, mielessä kauhukuvat siitä miten lentäisin pian kaaressa lepikköön. Sain jalkani takaisin jalustimeen, mutta villi meno jatkui. Kaahasimme ohi säikähtäneestä patikointiporukasta. Kuulin Davidin hevosen lähestyvän takaa, ja oma ratsuni kiristi tahtia. Siinä ei auttanut riuska ote ohjista – nyt oltiin kisaamassa, ja maisema vain vilisti silmissä.

Lopulta sain menon hillittyä rauhallisempaan laukkaan. Pidimme evästauon hylätyllä paviljongilla. Alla avautui maisema laaksoon ja Mestiaan, mutta polveni tutisivat yhä.

David näytti videon kilpailusta, jossa nuoret miehet ratsastivat ilman satulaa. Kaikki hänen hevosensa olivat kilparatsuja, ja ori, jolla hän ratsasti nytkin, oli kylän mestari. Minun ratsuni oli sen emä, ansiokas kilpailija kai sekin.

”Georgian hevonen, pieni ja vahva ja tosi nopea”, David selitti ylpeänä.

Pyysin hiukan nolona voisimmeko palata Mestiaan kävelyvauhtia. Niin paljon kuin retki minua jälkeenpäin naurattikin, olen vastai­suudessa varovaisempi, etten vahingossa päädy georgialaisen kilpahevosen satulaan.

Tapahtuiko sinulle reissussa jotain erityistä ja tarinan arvoista? Kirjoita siitä noin A4-arkin mittainen juttu ja lähetä teksti osoitteeseen ­mondo@a-lehdet.fi. Julkaistusta jutusta maksetaan pieni palkkio.

Kommentoi »