Image

Lukasin evankeliumi | Lukas Moodysson



Lukasin evankeliumi | Lukas Moodysson

Pornoa, oksennusta, virtsaa, väkivaltaa. Lukas Moodyssonin uusi elokuva Ett hål i mitt hjärta on ammatillinen itsemurha. Se on Moodyssonin uran nollapiste, joko kaiken loppu tai uusi alku.
Teksti Pekka Vänttinen
Kuvat Charles McDonald

Image tapasi Moodyssonin Rotterdamin elokuvajuhlilla. Lempeän ironisen kansankodin kasvatin sijaan haastatteluun ilmaantui synkeä pipopää, joka haluaa tehdä tilit selviksi jumalansa kanssa.

Keski-ikäinen äijänköriläs runkkaa nakkimakkaralla parikymppistä tyttöä suuhun ja tukehduttaa tätä samalla sämpylöillä. Molemmat ovat perskännissä ja yltä päältä ruuan tähteissä. Tytön tuuperruttua mies avaa housunsa ja kusee viinilasiin. Juotavaa, tässä tulee.

Liki alaston tyttö astelee pieneen olohuoneeseen ja asettuu sohvalle. Mitä me nyt teemme? Ponihäntäinen moguli ryhtyy asettelemaan kuvakulmia ja levittää kädellään tytön suuta – näytä että todella haluat sitä, tahdot tätä! Viereisellä bodauspenkillä istuva kaljupäätyyppi kakoo ja työntelee sormia kurkkuunsa. Viimein se onnistuu. Hän ryntää tytön luo ja oksentaa tämän kasvoille ja avonaiseen suuhun.

Kuva pimenee. Kankaalla alkavat vieriä lopputekstit. Jopa kaiken nähneet festivaaliammattilaiset ja splattereidensa turruttamat opiskelijat ovat tyrmistyneitä.

Rotterdamilaisen teatterin etuosaan, sopivasti varjoon, on asetettu mikrofoni. Sitä kohti astuu lyhyehkö mies maihinnousutakissa, lenkkareissa ja farkuissa. Syvälle päähän vedetyssä mustassa pipossa lukee Marilyn Manson. Eikä se ole sattumaa. Se on statement.

Sillä hän ei ole enää se Lukas Moodysson, jonka opimme tuntemaan. Se Fucking Åmålin ja Kimpassa -elokuvien ironinen, mutta lämpimän turvallinen kansankodin kuvaaja. Ei edes se ruotsalaisen maailmanparannuksen läpitunkeman Lilja 4-everin tekijä. Ei, hän on nykyään leffamaailman ikioma AntiChrist Superstar.

Moodyssonin uutuus, Ett hål i mitt hjärta on sitcomia ja tositeeveetä suoraan helvetistä. Muutamia lämpimiä ja hauskoja tuokioita seuraavat ähräämissessiot tai niiden valmistelu kaksin tai kolmin. Väkivalta- ja ruokafetissejä. Negana kuvattuja itkuisia monologeja ja verisiä leikkauskuvia klitoriksen silpomisesta.

Moodysson tarttuu mikrofoniin, odottaa hetken, ikään kuin etsien jotain, ja sanoo sitten ”hei”, niin kuin ruotsalaiset tekevät. Ääni on rauhallinen, lämminkin, mutta kaikesta näkee, että hän olisi mieluummin missä muualla tahansa. Karisma tulee kuitenkin läpi, kuten aina ihmisestä, jonka sisällä jotain palaa.

Pieni naurahdus.

”Tällä kertaa olen todella tainnut onnistua tekemään elokuvan, jota suurin osa yleisöstä inhoaa. Mutta sen tekeminen oli helppoa ja hauskaa. Kuvauspäiviä oli vain seitsemäntoista. Tunsin ensimmäisen kerran olevani jotenkin turvassa ja omillani. Tämä elokuva sikisi suuresta vihasta, mutta lopulta se ehkä kertoo rakkaudesta…”, jutustelee Moodysson, yhtä paljon mikille kuin yleisölle. Ja sitten hän lopettaa.

Istumme seuraavana aamuna kaksin rotterdamilaisen salin lavalla. Lukas Moodysson, 36, silmäilee tyhjää katsomoa. Miehen elekieli on kuin jälki-istuntoon komennetun koltiaisen. Manson-pipo pysyy päässä ja maihari päällä. Reppu putoaa lattialle. Muu festivaaliväki on edellisillan juhlinut, mutta ei hän. Silti väsyttää. Yö on kulunut lukiessa Heiner Mülleriä, muutama vuosi sitten kuollutta saksalaista näytelmäkirjailijaa, kaikkien synkistelijöiden isähahmoa. Moodysson on periaatteessa ystävällinen, mutta hieman etäinen: hän sietää, tämänkin. Lyhyitä katsekontakteja seuraavat pitkät hiljaisuudet.

Välillä puhe taas ryöpsähtää. Hän innostuu hetkessä ja silloin sävy on lämpimän itseironinen. Hän on kääntänyt selkänsä massoille, ja nyt hänen on elettävä sen kanssa. Niin kuin on myös levittäjien. Ett hål i mitt hjärta on markkinoinnille kuin vuoren siirtämistä.

”Aloittaessani elokuvantekijänä halusin uskoa dialogiin suuren yleisön kanssa ja sopeutua ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Nyt olen tajunnut, ettei se onnistu. Nyt uskon vain vastakkainasetteluun. Rauhan tekeminen ei olisi minulle hyväksi ihmisenä eikä taiteilijana.”

Mikä Lukas Moodyssoniin on oikein mennyt?

Moodyssonin tie on kulkenut kohti absoluuttista moraliteettia. Hyvää sparrausta matkalla kohti tätä päämäärää on tarjonnut ruotsalainen yhteiskunta.

Helmikuu 1999. Guldbagge-palkintogaalaan Tukholman oopperaan saapunut väki on parhaimmissaan, tv-lähetys on suora, katsojia toista miljoonaa. Lukas Moodysson on illan tähti, Fucking Åmål sai Ruotsin Jussit Moodyssonin ohjauksesta ja käsikirjoituksesta. Lisäksi elokuvan molemmat nuoret päätähdet saavat pystin parhaasta naispääosasta.

Prinssi päättää seota. Moodysson seisoo lavalla päässään nallenkorvilla koristettu hiuspanta ja ilmoittaa, että ooppera on sopimaton paikka gaalalle, sillä elokuva on oopperaa demokraattisempi taidemuoto. Että lihaa ei saa syödä. Että autolla ei saa ajaa liian lujaa, sillä muuten ihmisiä kuolee. Että verot ovat hyvä asia. Että lapsille pitää olla kiltti.

Ja paljon muuta, ja pitkään. Yleisöstä alkaa kuulua buuauksia. Roolinsa jo tuhonneena Moodysson näyttää huutajille keskisormea, molemmilla käsillä.

Muutamassa minuutissa Moodysson onnistuu tekemään itsestään Ruotsin uuden pahan pojan – puhumalla kansakunnalle sen omista ihanteista. Katumusta hän ei tapahtumasta ole osoittanut. Kanta on pysynyt. Kun lavalle pääsee ja puheoikeus annetaan, niin silloin on velvollisuus sanoa jotain muutakin kuin kiitos.

Lukaksesta piti tulla kirjailija. Smålantilaisen pienviljelijä–insinööriperheen pojan esikoisrunokokoelma ilmestyi tämän ollessa vielä alaikäinen. 23-vuotiaana Moodysson oli kirjoittanut kolmen runokirjan lisäksi myös romaanin Vitt blod.

Opinnot, niin kirjalliset kuin muutkin, jäivät kesken, mutta niitä ei luonnonlahjakkuus tarvinnut. Nuori mies näyttäytyi psalminsa lukeneena ja Morrisseynsa (suuri idoli) kuunnelleena romantikkona: en natt där solen är / den lyser in i mig / jag lyser in i dig / jag blir ett ljus i dig / du blir ett ljus i mig (Natt). Moodyssonia kohdeltiin mediassa kuin rocktähteä.

Sitten, yhtäkkiä, runoilija tyrehtyi. Moodysson ilmoitti kyllästyneensä itseensä käpertymiseen ja suuntaavansa kohti ulkomaailmaa. Lopullinen opiskelupaikka löytyi Tukholmasta, Dramatiska Institutetin elokuvapuolelta.

Jo ensimmäiset lyhytfilmit saivat kiitosta. Ensimmäinen pitkä, Fucking Åmål (1999), pudotti kriitikot polvilleen. Lipputuloja kertyi Ruotsissa enemmän kuin Titanicille. Itse Ingmar Bergman viestitti saareltaan uuden messiaan saapumisesta.

Menestys, kohu ja oma ehdottomuus tekivät Moodyssonista ruotsalaisen elokuvan erakon. Töitä jatkettiin pienen ystäväpiirin kanssa ja establishmentille näytettiin selkää. Vasemmistohipeistä 70-luvulla lempeästi kertovasta Kimpassa-elokuvasta (2000) tuli kansainvälinen menestys, jonka oikeudet ostettiin Amerikkaan.

Tie Hollywoodiin oli päällystetty. Mutta sitten tapahtui jotain, mikä muutti suunnan.

 

Göteborg kesäkuussa 2001. Kaupunkiin ovat kokoontuneet Euroopan unionin huiput. Rauhanomaiseksi aiottu mielenosoitus karkaa käsistä. Poliisit hevosineen käyvät sotaan naamioitujen mielenosoittajien kanssa. Keskusta muuttuu sirpaleiksi, katukivet viuhuvat ilmassa.

Yksi niistä osuu Lukas Moodyssonin sielunmaisemaan. Varovasti versonut sosiaalidemokraatin taimi saa kolauksen. Kuvitelma ikealla kalustetusta konsensuksesta särähtää rikki.

”En ollut yllättynyt mellakoista. Siitä olin järkyttynyt, että niin vähän kriittisiä ääniä kuului ystäväpiiristäni ja mediasta poliisin rajuja otteita kohtaan. Harva oli kiinnostunut siitä, miksi kiviä heitettiin. Puolustavia puheenvuoroja oikeudesta mellakoida ja vastustaa ei kuulunut”, Moodysson kertoo nyt, tyhjässä elokuvateatterissa.

Göteborgista tuli Moodyssonin uran käännekohta. Mellakat ja suuttumus niiden jälkihoitoa kohtaan sai Moodyssonin tekemään dokumentaristi Stefan Jarlin kanssa elokuvan Terroristerna (2003), jossa haastateltiin vankilaan tuomittuja mellakoitsijoita. Jo pelkkä hankkeeseen ryhtyminen nosti Ruotsissa raivon.

”Varsinkin oikeistolehdistö pyrki naulaamaan meidät. Olimme väkivallan puolustajia. Ja kyllä, väkivalta on joskus oikeutettua. Harvat ihmiset ovat siitä eri mieltä. Useimpien mielestä ei ole väärin puolustaa lapsiaan. Ymmärrän vihaa ja turhautumista Göteborgin tapahtumien takana, mutta en minä niitä puolustanut. Pankin ikkunan rikkominen on sinänsä kaunis teko, mutta se ei ole rakentavaa”, sanoo hän rauhallisesti, kuin itsestään selvyytenä ja katsoo hymyillen kohti. Ymmärräthän?

Yhden haastatellun jälkijättöinen kieltäytyminen olla mukana dokumentissa on luonut sen esittämiselle moraalisen, ei juridisen, esteen. Moodysson ja Jarl ovat halunneet kunnioittaa toivetta eikä elokuvaa ole juuri nähty. Kopioita tosin liikkuu netissä ja kädestä käteen Tukholman anarkistikahviloissa.

Ensin elokuva, jota ei näytetä. Sitten näytelmä, jota ei esitetä.

Viime syksynä ensi-iltansa piti saada Lukas Moodyssonin näytelmä murhatusta ulkoministeristä Anna Lindhistä – tai pikemminkin 23 pakolaisesta, jotka menettivät samana päivänä henkensä lauttamatkalla Turkista Kreikkaan.

Näytelmä poistettiin Tukholman Dramatenin ohjelmistosta, kun huhut sen sisällöstä kiirivät johtoportaaseen. Kuvaavaa on se, että ainoa sittemmin kiinnostusta osoittanut teatteri on pieni, usein etnisiä aiheita käsitellyt Aliasteatern. Mitään varmaa ei kuitenkaan ole sovittu.

Moodyssonin silmissä syttyy ja hän punnitsee sanojaan kauan. Kunnes aloittaa pitkän, rauhallisen monologin.

”On olemassa periaatteita ja nyt oli kyse ihmisten samanarvoisuudesta. Kukaan ei välittänyt samana päivänä Lindhin kanssa kuolleista pakolaisista tai siitä, että Lindh oli tavallaan vastuussa noista kuolemista. Hän oli yksi EU:n ulkoministereistä ja sen politiikan arkkitehdeistä. Hänellä oli valtaa.”

Näytelmän päähenkilö on siivooja, jota kuolemansa jälkeen kohdellaan samoin kuten Lindhiä tosielämässä.

”Näytelmän teksti on oikeastaan suoraa litterointia mediasta. Se käytti valtavia sanoja, kuten myös poliitikot. Göran Persson siteerasi koulutyttöä, joka oli kirjoittanut, että ’Anna oli kuin enkeli, hänellä ei ollut varjoa’. Täysin mieletöntä! Ajattele, jos muista kuolevaisista käytettäisiin tuollaisia sanoja? Pääministeri nousisi ylös ja sanoisi: hän oli enkeli, hän siivosi vessoja…”

Ensimmäisen kerran haastattelun aikana Moodysson pääsee vauhtiin. Hän on elementissään. Nyt puhutaan motiiveista, ei niiden tuloksina syntyneistä elokuvista tai näytelmistä.

”Erään tiedon mukaan murhaaja Mihail Mijailovic olisi joskus sanonut vihanneensa Anna Lindhiä, sillä tämä oli tukenut Naton Belgradin pommituksia. En sano, että viha on syy tappaa, mutta se tuo asiaan poliittisen aspektin, josta Ruotsissa ei ole puhuttu. Motiivit nousevat erilaiseen valoon. Poliittisia murhia on tehty kautta historian.”

Näytelmän hyllyttäminen estää selvästi edelleen Moodyssonia lapioimasta Lindhin hautaa umpeen.

”Meneillään on uusi skandaali, johon kukaan ei halua koskea. Ruotsista karkotettiin kaksi egyptiläistä USA:n salaisen palvelun avulla. Heille annettiin lääkkeitä ja talutettiin koneeseen kahleissa ja huput päässä. Ilmeni, että Egyptissä heitä sitten kidutettiin. Nyt on paljastunut, että yksi niistä, jotka ehdottivat amerikkalaisten tuloa, oli juuri Lindh. Tästä ei puhuta, hänhän on pyhimys.”

Ruotsalaisen keskustelevan yhteiskunnan ilmeinen kyvyttömyys keskustella sinkautti Moodyssonin nykyiselle kiertoradalleen, poliittiseen oppositioon ja taiteelliseen marginaaliin.

Siihen, mikä johti Ett hål i mitt hjärtaan.

Kaksi miestä ja tyttö tekevät ruotsalaislähiön kaksiossa amatööripornoelokuvaa. Vanhempi mies uskoo olevansa alan ammattilainen. Nuorempi taas uskoo omistavansa ison kalun. Tyttö, Tess, vain on. Missä tahansa muualla kuin supermarketissa. Kuten myös neljäs henkilö, asunnon toiseen huoneeseen isänsä pornoilua pakoon linnottautunut poika, Eric. Hän on myöhäisteini gootti, joka on teipannut ikkunansa jätesäkeillä ja kuuntelee pimeässä kuulokkeillaan teollisuusmeteliä. Ja kasvattaa kastematoja.

Ett hål i mitt hjärtan ihmiset ovat vain ihmisiä. Yksinäisyydessään toisiaan etsiviä, menneisyydestään irti rimpuilevia, johonkin parempaan kurottavia. He pelkäävät, toivovat ja etsivät vapahdusta. He ovat rakastettavia. Kaikessa rujoudessaan elokuva on humaani merkkiteos. Se kertoo ihmisenä olemisesta ja markkinaliberalistisesta yhteiskunnasta enemmän kuin vuosi Hollywood-elokuvia.

Elokuvan tekemisen ajan näyttelijät ja muu ryhmä käytännössä asuivat trollhättanilaisessa kaksiossa, söivät aamiaisen yhdessä ja ryhtyivät töihin.

Kaksio on tuttu Moodyssonin edellisestä näytelmäelokuvasta Lilja 4-ever (2002). Se on sama kalsea trollhättanilainen huoneisto, jonne Ruotsiin prostituoiduksi huijattu Lilja teljetään.

”Olen hyvin kiinnostunut paikoista. Niiden henki säilyy. Kuten tämä huone”, Moodysson sanoo rotterdamilaisessa elokuvateatterissa. ”Kuusikymmentä vuotta sitten se oli liekeissä ja raunioina. Sen tuntee ja näkee edelleen”, hän sanoo ja katsoo ympärilleen.

Samalla tavalla Moodysson ajattelee esineistä. Hän kertoo kirjoittavansa eri välineillä sen mukaan, mitä kirjoittaa – kynällä, tieto- tai kirjoituskoneella, joka on saksalainen, natsiajalta.

”Olen varma, että ihmisillä, jotka ovat sen valmistaneet, on vaikutusta siihen mitä kirjoitan. Vaikka he eivät tekstistäni pitäisikään, he lisäävät siihen jotain. Siksi minun on pakko välillä vaihtaa välinettä.”

Ett hål i mitt hjärtassa ei ollut viimeisteltyä käsikirjoitusta. Tarkkaan kirjoitettua tekstiä ja löysiä hahmotelmia oli molempia ehkä noin 40 prosenttia. Loput parikymmentä improvisoitiin. Välillä näyttelijä jätettiin yksin kameran kanssa. Muut lähtivät pizzalle ja tämä liittyi joukkoon saatuaan homman purkkiin.

Jos näyttelijä ei hoida asiaa, sen hoitaa Henki. Moodysson kokee olevansa välittäjä, viestinviejä.

”Asiat vain tippuvat päälleni. Mitään metodia ei ole, tai sen puute on juuri se metodi. Kerään kuvia kaduilta. Viimeksi löysin Malmön keskustassa, perjantai-iltana yhdeksältä, kahteen osaan revenneen blondiperuukin. Vieressä oli pitkä oksennus, kuin juostessa heitetty. Se sai fantasiani liikkeelle… Jotkut päätyvät elokuviini. Saan myös outoja kirjeitä. Mutta sillä on rajansa, kuinka paljon ihmisiltä voi varastaa.”

Ett hål i mitt hjärta on työ, joka venyttää kaupallisen levityksen rajat äärimmilleen. Moodysson kertoo, että välillä kuvausten aikana tuntui siltä kuin raja kaikkeen sovinnaiseen olisi etääntynyt liian kauaksi, kuin kaikki elokuvan saasta olisi peruuttamattomasti saastuttanut myös tekijäänsä.

Silloin hän seisoi parvekkeella kädet täristen.

Ei tässä pitänyt näin käydä. Lilja 4-everin jälkeisen elokuvan oli määrä olla Moodyssonille se iso kansainvälinen läpimurto ulos taidepiireistä, amerikkalaisella rahalla ja näyttelijöillä. Oli tullut aika jättää näpertely ja tehdä lassehällströmit. Neuvottelut oli neuvoteltu, asiat sovittu.

Mutta lentokoneessa matkalla Tukholmasta kotiin Malmöhön Moodyssoniin iski angsti. Kaikki on väärin. Hän repi sopimuksen, päätti lopettaa elokuvien teon.

Kotona hän ilmoitti ryhtyvänsä postimieheksi.

Kului muutama päivä, ja kaikki oli yhtäkkiä selvää. Moodyssonin oli aloitettava kaikki alusta, oltava jälleen amatööri. Tehtävä väärin. Näytettävä keskisormea.

Kolmen lapsen isä kertoo elämänsä olevan ristiriitaista.

”Olen kuin heroinisti. Olen riippuvainen kulttuurista ja yhteiskunnasta, jossa elän. Samalla inhoan sitä ja sitä mitä se tekee lapsilleni. Se on outoa ja ongelmallista. En pysty näkemään aivan toista vaihtoehtoa tälle länsimaiselle tavalle, mutta voin nähdä muutosta, henkisen ja sosiaalisen vallankumouksen, ihmisten yhdistymisen. Itseäni en tosin näe elämässä siinä paratiisissa. Kuten Marquez sanoi, jos saisi valita taivaan tai helvetin, valitsisin helvetin. Silloin olisi jotain, mistä kirjoittaa.”

Taivas, paratiisi, ihmisten välinen yhteys. Jos jokin Moodyssonin elokuvia on yhdistänyt, niin se on armo, ihmisen ikävä ja kurotus kohti toista ja jotakin parempaa. Se ei ole oikeastaan ihme. Sillä Lukas Moodyssonille Jumala on.

”On melkein provokatorista sanoa, että uskoo Jumalaan tai että on jokin suhde Jeesuksen sanomaan. Olen aika huono olemaan uskovainen, en käy kirkossa usein enkä kasvata lapsiani ohjelmallisesti. Kuusivuotiaani kanssa olen kyllä alkanut rukoilla ja se on aika mukavaa. Maailmassa on armoa, mutta sen löytäminen on kuin löytäisi miljoonan kokispullon seasta yhden timantin. Olen oikeastaan Jumalalle aika vihainen.”

Ja yhtäkkiä se vaikuttaa ilmeiseltä. Lukas Moodysson on se pimennetyn huoneen ovenraosta maailman hirveyttä tarkkaileva ja sitä rekisteröivä poika. Se, joka yrittää kasvattaa ja pitää hyvyyttä hengissä, kuin kastematoja purkissa. Hän on Ett hål i mitt hjärtan Eric.

”No, hänessä on paljon minua. Mutta samoin on niissä kolmessa muussakin. He ovat minä jakautuneena.”

Image 2/2005

Julkaistu: 8.11.2011