Image

Lujasti lempeä



Lujasti lempeä

Ohjaaja Selma Vilhunen astuu seuraavassa elokuvassaan miesten maailmaan. Elokuva-alan miehisiä rakenteita vastaan hän kamppailee omassa tuotantoyhtiössään ja olemalla näyttelijöilleen kiltti.
Teksti Tuija Siltamäki
Kuvat Antti Vettenranta

Selma Vilhunen hytkyy naurusta, vaikka pihaustakaan ei kuulu. On huhtikuinen tiistai-iltapäivä, ja Helsingin Elokuvaäänityksen studiolla Helsingin Kalasatamassa on hieman levoton tunnelma.

Käynnissä on ohjaaja Vilhusen uuden elokuvan viimeinen jälkiäänityssessio. Avustajat Mohamed Guled ja Zakariya Noor sekä ääniteknikko Tuomas Klaavo improvisoivat nauhalle taustahölinää suomeksi ja somaliksi.

”Äijä mä vannon mä ripustan sut satelliittiin! Vituttaaks, nekrut on tääl häh? Mä oon yön Timo mitä sä teet asialle? Mä vannon, mä syön sun ruokaa!”

Uuden elokuvan nimi on Hölmö nuori sydän ja sitä on tehty tavalla tai toisella jo vuosia. Ensi-ilta on lokakuussa, ja sen jälkeen Vilhunen aikoo lomailla tai olla ”ainakin jotenkin vapaa”. Viime vuodet ovat olleet intensiivisiä, ja Hölmö nuori sydän on Vilhusen tähänastisista elokuvista isoin. Budjetiltaan se on kaksi kertaa niin suuri kuin koti- ja ulkomailla palkittu, vuonna 2016 ensi-iltansa saanut Tyttö nimeltä Varpu ja ensimmäinen pitkä elokuva, jonka hän on ohjannut toisen ihmisen käsikirjoituksen pohjalta. (Uuden elokuvan käsikirjoituksen on tehnyt Kirsikka Saari.) Elokuva on myös ensimmäinen, jossa Vilhusen osaomistama Tuffi Films on päätuottajana. Viimeiset kohtaukset pitäisi saada purkkiin tänään.

Mutta Mohamed ja Zakariya puhuvat liian hiljaa. Tarvitaan lisää ääntä ja lisää meininkiä. ”Rohkeasti vain kailotatte menemään! Vähän ujostuttaa, se on ymmärrettävää!”

Studioyleisö voi huokaista helpotuksesta. Täällä ohjaajan metodit eivät ole raakoja. Päinvastoin: Puhukaa niin kuin puhuisitte oikeasti, Vilhunen kannustaa.

Vilhunen vaikuttaa olevan juuri sellainen ohjaaja, joita #metoon jälkeisessä maailmassa kipeästi kaivataan. Vilhunen ja hänen edustamansa tuotantoyhtiö Tuffi Films haluavat heijastaa maailman monimuotoisuutta sekä kameran edessä että takana. Kuvauspaikoillaan hän kertoo pyrkivänsä aina turvalliseen ilmapiiriin. Se tarkoittaa, että näyttelijät eivät joudu menemään liikaa äärirajoilleen. Metodi toimii. Vilhusen tarkkanäköisyydestään kehutut elokuvat ovat olleet ehdolla sekä Oscar- että Pohjoismaiden neuvoston palkintojen saajaksi – siitä huolimatta, että hän ei ole mies!

”Tehdään ensin jotain ja sitten kattellaan mitä sitten tehdään!” Vilhunen hihkaisee. ”Ripustan sut satelliittiin! Mikä läppä toi on? Keksitkö sä sen nyt äsken? Aika paha!”

Selma Vilhunen syntyi Turussa lokakuussa 1976. Vanhemmat olivat eronneet jo ennen Selman syntymää. Kun hän oli vauva, isä teki itsemurhan, ja äiti ja Selma muuttivat Keuruulle. Sieltä he lähtivät äidin töiden perässä Tampereelle. Kun Selma oli kahdeksan, sairaanhoitajana ja terveydenhoitajana työskennellyt äiti ryhtyi opiskelemaan taidemaalariksi. Äiti pääsi Kankaanpäähän taidekouluun, ja kahden hengen perhe muutti sinne. Samana vuonna Selman elämä sai uuden suunnan. Hän aloitti ratsastuksen.

(Tässä vaiheessa voi todeta, ettei tarvitse olla kummoinen analyytikko nähdäkseen yhtymäkohtia Vilhusen ja fiktiivisen Varpun välillä. Tyttö nimeltä Varpukin ratsastaa. Ja elää äitinsä kanssa kahdestaan. Eikä hänkään tunne isäänsä.)

Mutta se siitä. Niinisalon varuskunnassa ratsastustunteja piti vanha majuri, jonka komennuksessa lapset hölskyivät suomenhevosten selässä ympäri hiekkakenttää viikosta toiseen, Selmakin. Tunnit eivät olleet kovin erikoisia, mutta ne olivat halpoja – ehkä neljä markkaa tunti, Vilhunen ei muista tarkkaan. Sen sijaan kuin apteekin hyllyltä tulee Vilhusen lempihevosen nimi. Se oli Hiku, ja kerran he voittivat harjauskilpailun.

Hikun ja Selman taival jäi kuitenkin melko lyhyeksi, sillä vuoden opintojen jälkeen Selman äiti haki ja pääsi Helsinkiin kuvataideakatemiaan. Se merkitsi muuttoa etelään.

”Meillä oli kummallakin sellainen ajatus, että Helsinki on vähän pelottava, ei muuteta sinne. Siellä on isoja kouluja ja pelottavia koviksia!”

Kompromissina he muuttivat Espoon keskukseen, jossa Vilhunen vietti teinivuotensa. Äiti kävi junalla ”Hesassa” koulussa ja intoili kotiin palattuaan luennoista, höpisi sivistyssanoilla (valööri, abstrakti ekspressionismi) ja tartutti taideinnostuksen Selmaankin. Yhdessä he matkustivat katsomaan nykytaiteen merkkiteoksia Saksaan Kasselin Documentaan, Venetsian Biennaleen ja Poriin. Ne olivat hienoja matkoja, mutta välillä Selma kyseenalaisti taiteellisen elämäntavan mielekkyyden.

Rahaa oli aina vähän, ja se ärsytti Selmaa. Äiti kuitenkin onnistui järjestämään asiat niin, että Selma sai jatkaa tanssimista ja ratsastamista: ensin Espoossa Kilon talleilla, sitten Kirkkonummella Evitskogin ponitallilla.

Jälkimmäisestä tuli Selmalle kuin toinen koti, ja muista tallitytöistä tärkeitä kavereita. 11-vuotiaana Selma sai oman hoitoponin ja alkoi ratsastaa kaksi kertaa viikossa. Ponin nimi oli Rilli, ja sillä oli sydämen muotoinen tähti otsassa. Selma olisi halunnut luoda sen kanssa syvän yhteyden niin kuin ponikirjoissa, mutta Rilli suhtautui Selmaan vain ”viileän asiallisesti”, vaikka Selma harjasi sen hampaat ja osti omilla rahoillaan sille ”kamppeet” sävy sävyyn. Välillä Selma ajoi kaverinsa kanssa tallille kuvaamaan hoitoponeja.

Ratsastaminen loppui, kun Vilhunen pääsi lukioon. Ja kuten joku Imagen harjaantunut lukija saattaa arvata, Vilhunen kävi Kallion lukion, ja se oli hänelle monin tavoin käänteentekevää aikaa. Siitä seurasi muun muassa seuraavanlaisia asioita:

Vilhunen kasvoi tiukemmin kiinni taiteeseen, vaikka elätteli puolitosissaan haaveita lääkäriksi tai tähtitieteilijäksi ryhtymisestä.

Äiti otti pankista ”vekselin”, jotta Vilhunen pääsisi vaihtoon Virginian Portsmouthiin.

Vilhunen järjesti ystävänsä Reetta Aallon kanssa muotinäytöksen eli ”spektaakkelin”. (Sitä tehtiin puoli vuotta, siinä oli yli 50 sisääntuloa, vaatteet tehtiin esimerkiksi roskista.)

Lukion toisella luokalla Vilhunen ja Aalto liittyivät koulun videokerhoon. Sen koommin kumpikaan ei ole päästänyt irti kamerasta. (Reetta Aalto on tehnyt esimerkiksi dokumentin entisestä sedästään, nykyisestä tädistään Marja-Sisko Aallosta.)

Lukion jälkeen Vilhunen sai työharjoittelupaikan Filminor-tuotantoyhtiöstä. Oikeastaan hänen oli tarkoitus mennä opiskelemaan lampaanhoitoa, mutta se suunnitelma kaatui toimeentuloon liittyviin haasteisiin. Sitten hän lähti Pohjois-Norjaan kalatehtaalle töihin. Vilhunen leikkasi puoli vuotta kalaa ja liftasi takaisin Suomeen. Jalassa hänellä oli reisitaskuhousut, niin kuin monilla vuonna 1997.

”Mulla oli niissä taskuissa 10 000 markkaa. Sen verran mä olin saanu säästettyä.”

Suomessa hän meni kamerakauppaan ja osti käytetyn valokuvauskameran rungon ja kaksi linssiä. (Niillä linsseillä kuvattiin myöhemmin lyhytelokuva Pitääkö mun kaikki hoitaa?)

Vilhunen pääsi Turun ammattikorkeakouluun opiskelemaan elokuvailmaisua ja teki jo opiskeluaikoinaan elokuvia niin paljon kuin ehti – tai vähän enemmänkin.

Jos hän ei olisi päässyt Turkuun, hän olisi hakenut Tampereelle maatalousteknikoksi, koska maanviljely on ”sellaista oikeaa työtä”.

Pitääkö mun kaikki hoitaa? ponnautti Vilhusen suuren yleisön tietoisuuteen. Se kertoo aamusta, jona kaikki menee pieleen. Perhe on lähdössä häihin, mutta kaikki nukkuvat pommiin, lasten mekot ovat unohtuneet pesukoneeseen ja häälahja on kateissa. Elokuva palkittiin Helsingin, Budapestin ja Aspenin lyhytelokuvafestivaaleilla, ja vuonna 2014 se pääsi Oscar-ehdokkaaksi, ensimmäisenä suomalaisena lyhytelokuvana ikinä. Se oli siihen mennessä 15 vuotta työkseen elokuvia tehneelle Vilhuselle valtava ammatillinen saavutus. Ilta-Sanomien lööpissä asia nähtiin toisin: Suomalaisäitien elokuvasta Oscar-ehdokas, lehti uutisoi. Nyt Vilhunen nauraa äiskä-uutisoinnille katketakseen, mutta silloin suututti.

”Olihan se semmoinen tiskirätti naamalle. Otti päähän itseni ja kaikkien muiden naisten puolesta.”

Jos jotain, suomalainen elokuva-ala on miehinen. Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskuksen Cuporen selvityksen mukaan naisten ohjaamille elokuville ja naispuolisille elokuvataiteilijoille ohjautui vain neljännes vuosina 2011–2015 elokuvatuotantoon suunnatusta julkisesta rahoituksesta, vaikka suomalaisista elokuvataiteilijoista yli 40 prosenttia on naisia, alalle kouluttautuneista lähes puolet.

Vilhuselle miehisyys tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kaikkea hänen tekemäänsä tarkastellaan etuliitteiden kautta. Kun Vilhunen tekee elokuvan, joka hänen mielestään kertoo ihmisestä, se on naiselokuva. Miehisyys johtaa myös elokuvien kapeisiin naiskuviin. Vilhunen unelmoi naispuolisesta Taksikuskista ja siitä, että valkokangas täyttyisi naisista, jotka ovat heikkoja, rasittavia ja tekevät yhtä huonoja valintoja kuin miehet. Siihen on kuitenkin vielä matkaa. Vilhunen alkaa kertoa kollegoistaan, jotka ovat yrittäneet hankkeissaan kuvata naisia vähän totutusta poikkeavalla tavalla. Ei heitä kiitelty ja kannustettu, vaan kysyttiin, ”kuka tommosta akkaa jaksaa katsoa”, Vilhunen kertoo.

Maaliskuussa Yle teki jutun Aku Louhimiehen työskentelymetodeista. Paljastukset järkyttivät Vilhusta. Hän näkee Louhimiehen tietynlaisen kulttuurin tuotteena. Siinä kulttuurissa ohjaaja on miehinen nero, jolta jopa edellytetään mielivaltaista käytöstä.

”Sellaista, että tarkoitus pyhittää keinot. Kuulosti siltä, että nuoret naisnäyttelijät eivät ole päässeet näyttelemään lainkaan.”

Toisin kuin hevosharrastustaan, Vilhunen ei ole kiinnostunut analysoimaan sitä, kuinka paha ihminen Aku Louhimies on. Miehisyydessä on hänen mielestään kyse hienovaraisemmisista rakenteellisista ilmiöistä.

Paljastukset saivat Vilhusen myös miettimään omia työskentelytapojaan.

”Välillä jopa mietin, olenko liian kiltti. Tekisinkö parempia elokuvia, jos tekisin jotain toisin?”

Ei ollut tarkoitus perustaa mitään naisfirmaa. Osittain turhautumisesta elokuva-alan miehisyyteen sai silti alkunsa myös tuotantoyhtiö Tuffi Films. Elli Toivoniemen, Jenni Toivoniemen, Kirsikka Saaren, Venla Hellstedtin, Sanna Kultasen ja Selma Vilhusen muodostama tuotantoyhtiö täyttää kesäkuussa kahdeksan vuotta.

Vilhunen korostaa, ettei miehisyys ollut ainoa eikä edes tärkein syy Tuffin perustamiseen, mutta monet taustalla vaikuttaneet turhautumisen syyt liittyvät siihen, koska ala on niin miehinen. Perustajista esimerkiksi tuntui siltä, ettei elokuvia päässyt aina tekemään niin kuin olisi halunnut. Omat elokuvat olivat aina niitä ”vähän pienempiä projekteja”, jotka jäivät firmojen lippulaivaleffojen jalkoihin. Monella oli tuotantoyhtiön kanssa näkemyseroja myös elokuvien kansainvälisyydestä ja siitä, miten niitä pitäisi markkinoida.

”Me ajateltiin, että meidän yleisö on ripoteltu pitkin maapallon pintaa, ja kun on internet, ne ihmiset on mahdollista tavoittaa.”

Tärkein syy Tuffin perustamiseen oli kuitenkin se, että tuotantoyhtiön jäsenet löysivät toisensa elokuvantekijöinä. Firmaa ei ollut vielä edes rekisteröity, kun ensimmäinen proggis, Suomen viimeisestä runonlaulajasta kertova Laulu-dokumentti, oli jo tulilla. Nyt Tuffissa on viisi osakasta, kolme tuottajaa ja paljon kunnianhimoisia suunnitelmia. Tuffin naiset haluavat lisää pitkiä näytelmäelokuvia ja tv-sarjoja sekä tutkia internetin mahdollistamia uusia muotoja.

”Mutta ei se mene niin, että mulla olisi ollut konkreettisia huonoja kokemuksia alalla ja sitten mä perustan tuotantoyhtiön ja se asia muuttuu.”

#metoo-liikehdintä vaikutti myös Tuffi Filmsiin. Sen innoittamana Tuffi Filmsissä laadittiin yhdenvertaisuusstrategia. Yhtiö esimerkiksi sitoutuu projekteissaan heijastamaan yhteiskunnan monimuotoisuutta ja nimittää jokaiseen projektiin yhteyshenkilön, jolle voi kertoa kohtaamastaan häirinnästä tai muista ongelmista. Se on alalla uutta: esimerkiksi Yleisradio ei seuraa sukupuolten tasa-arvon toteutumista ohjelmistossaan eikä raportoi siitä.

”Niin kauan kuin se [yhdenvertaisuus] on vain jokin lause jossain juhlapuheessa, sitä ei tiistai-iltapäivän kokouksessa olekaan enää niin helppo toteuttaa.”

Vilhuselle merkittävintä Tuffi Filmsissä on sen muodostama työyhteisö. Hän kuvailee sitä perheeksi, jossa ei ole perheen huonoja puolia, tai ainakaan hirveän paljon.

Vilhunen sanoo, että Tuffissa ihmisillä on tilaa olla heikkoja, väsyneitä, osaamattomia ja avautua välillä ”aika brutaalisti”, jos voimat eivät riitä. Kun Hölmöä nuorta sydäntä viime vuonna kuvattiin, Vilhunenkin kääntyi intensiivisen työjakson aikana Tuffin naisten puoleen.

”Se tuki, mitä sieltä tulee, kannattelee ja heijastuu ihan kaikkeen tekemiseen.”

Vilhusen 17 elokuvasta dokumentteja on yhdeksän. Viimeisin niistä on viime vuonna ensi iltansa saanut Tuffin tuottama Hobbyhorse Revolution. Se ”räjäytti pankin”, kuten kaamea sanonta kuuluu. Keppihevosia harrastavista tytöistä kertova dokumentti sai kaksi palkintoa Tampereen elokuvajuhlilla ja on herättänyt myös kansainvälistä ihastusta. Myös esimerkiksi Laulua ja Ponityttöjä vuodelta 2008 on kiitelty kovasti.

Faktan ja fiktion rajojen analysoiminen ei Vilhusesta ole kovin kiinnostavaa. Hänestä pääasia on tekijän havainto maailmasta ja sen ilmaisu liikkuvalla kuvalla – fakta ja fiktio ovat vain erilaisia lähestymistapoja samaan todellisuuteen. Niillä on tietysti periaatteelliset eronsa, kuten se, että fiktiota tehdessä alussa on vain musta ruutu, johon jokainen yksityiskohta on rakennettava, ja dokumenttia tehdessä voi nauttia maailmasta sen ”kaikessa runsaudessa”.

Välillä rajat kuitenkin liudentuvat.

Nyt ilmestyvä Hölmö nuori sydän on Vilhusen mukaan jonkinlainen hybridi: fiktioelokuva, jossa on dokumentaarisia elementtejä. Kirsikka Saari haastatteli elokuvaa varten kymmeniä ihmisiä ymmärtääkseen paremmin elokuvan hahmojen tilannetta; esimerkiksi päähenkilöä, isätöntä Lenniä, joka ei oikein osaa olla mies, vaan alkaa hakea miehen mallia naapurin uusnatsilta.

Pääosaan valittiin 16-vuotias Jere Ristseppä, jolla ei kuvausten alkaessa ollut kokemusta näyttelemisestä. Fiktio suodattuu läpi näyttelijästä, joka tekee tarinasta ja roolihahmostaan itsensä näköisen.

”Antauduin sille tosiasialle ja pyrin käyttämään sitä parhain päin”, Vilhunen sanoo.

Kokemattoman näyttelijän valinta oli Vilhusen mukaan tietynlainen vapaapudotus. Oli mahdotonta sanoa etukäteen, mitä oikein on tulossa. Vilhusen mukaan koekuvausten perusteella oli kuitenkin selvää, että Ristseppä on oikea valinta tarinan päähenkilöksi Lenniksi.

Mukanaan Ristseppä toi kaverinsa Joona Heleniuksen, joka valittiin näyttelemään Lennin parasta kaveria. Parivaljakko vaikutti paljon elokuvan dialogiin ja repliikkien sanavalintoihin.

Niin dokumenteissa kuin fiktiossa Vilhunen on kiinnostunut heikkouden ja vahvuuden välisestä jännitteestä; siitä, miten ihmiset käsittelevät heikkouden pelkoa ja vahvuuteen pyrkimistä.

”Se on polttoainetta niille tarinoille, joita mä kerron. Se on jokin tapa katsoa ihmistä.”

Aina ole selvää, kumpi on kumpaa.

Vilhusen elokuvissa heikoilta vaikuttavat saattavat kyetä aitoon kohtaamiseen ja lämpöön, vahvoilta näyttävät jäädä yksin vahvuuksineen.

Millaista on, kun isäsi teki itsemurhan? Siihen Vilhunen on vuosien aikana saanut vastata uudelleen ja uudelleen. Hän ei ole kovin innostunut spekuloimaan myöskään tätä asiaa, mutta sanoo, että se on saanut hänet miettimään suhdettaan mieheen.

Vilhunen näkee, että miehuus on murroksessa, ”niin kuin kaikki muukin”.

Perinteisiä sukupuolirooleja ovat viime aikoina höykyttäneet niin #metoo-liike, intersektionaalinen feminismi kuin muutkin yhteiskunnalliset kehityskulut.

Elämästä on esimerkiksi työelämän murroksen takia tullut epävarmempaa. Kaikki miehet eivät löydä paikkaansa, turhautuminen purkautuu pelkona ja vihana, Vilhunen sanoo.

”Osa miehistä kaipaa johonkin kuvitteelliseen tai konkreettiseen menneeseen aikaan, jolloin sukupuoliroolit olivat selkeät, eikä nainen ollut yhtä näkyvä ja kuuluva ja yhteiskunnallinen toimija.”

Miehuuden tällaisia puolia pohditaan myös uudessa elokuvassa.

Hölmössä nuoressa sydämessä on sellaisia tapahtumia ja maailmoja, jotka ei ole mulle niin tuttuja. Varpussa mä olin vähän omalla maallani ja tässä mä olen enemmän tutkimusmatkalla.”

Koska Vilhunen vietti lapsuutensa ja nuoruutensa kahdestaan äidin kanssa, miessukupuoli, parisuhde ja ”tällaiset asiat” jäivät ”osittain mysteeriksi”.

Isättömyys jätti Vilhuseen myös kaipauksen johonkin, mitä ei oikeastaan ole.

”Se on ehkä osa sitä, miksi ylipäätään teen taidetta. Että tavoittelee jotain muotoa jollekin, jonka avulla voisi saada yhteyden johonkin. Tai ylipäätään toisiin ihmisiin.”

Silti suurempi merkitys oli sillä, mitä oli. Äiti näytti, että taidetta voi tehdä, vaikka olisi yksinhuoltaja, vaikkei olisi varakas, vaikkei olisi ”piireistä”. Silti voi tehdä, mitä haluaa.

Julkaistu: 7.6.2018