Olemme saaneet seurata pari kuukautta Pariisin kisojen jälkeistä Olympiakomitean panikointia ilman oikeaa halua, ymmärrystä ja rohkeutta oikeaan muutokseen.

Liian moni olisi vaarassa menettää nykyisen pestinsä, statuksensa tai mahdollisuuden hyödyntää urheiluimagoa poliittisella kentällä.

Aitio julkaisee Vieraskynä-osioon lähetetyn kannanoton. Vieraskynä-osio on avoin urheilukeskustelulle ja perustelluille näkökulmille.

Muutoksella Suomen huippu-urheilussa on kiire. Silti 15-20 vuoden hukkaamisen jälkeen sekä vanhojen virheiden, tekemättömyyden ja hallinnon pursuamisen jälkeiselle uusiutumiselle on annettava aikaa ja ensin on tehtävä isot rakenteelliset muutokset. Onkin nurinkurista, että nyt haetaan kiireellä ensin uutta puheenjohtajaa, joka ei tiedä millaista organisaatiota hän tulee johtamaan, jos siis muutosta todella halutaan.

Oikeampi järjestys olisi, että koko Suomen urheilukenttä eli lajiliitot yhdessä määrittelisivät mikä on uudistuvan Olympiakomitean rooli ja sen jälkeen haettaisiin tehtävään pätevää johtajaa. Vai onko niin, että haetaankin johtajaa, joka määrittelee itse henkilökohtaisesti suunnan ja muutoksen rajat. Kuulostaisi hyvin retrolta.

Suomen urheilujärjestelmä on monikerroksinen ja sekava, varsinainen hallintohimmeli, joka tuhlaa rahaa tekijöidensä mielestä tärkeisiin asioihin, joiden panos-tuotos -suhde on surkea ja jossa tavoitteiden saavuttamattomuudesta ei seuraa mitään, koska vastuuta ei ota kukaan.

Eikä voikaan ottaa, koska vastuu ei ole kenelläkään. Paitsi tietysti konkreettista valmennusta tekevällä valmentajalla ja itse urheilijalla, jotka useimmissa lajeissa tekevät työtään ilmaiseksi tai kulukorvausperiaatteella ja useissa tapauksissa myös omakustanteisesti ilman mitään taloudellista korvausta. Kaiken huipentumana urheilijoita lisäksi haukutaan laiskoiksi ja lahjattomiksi, huonon geeniperimän omaaviksi ja valmentajat haukutaan, no tietysti, osaamattomiksi.

Paljon puhuttu raha ei kuitenkaan ratkaise Suomen urheilun mitalittomuutta. Eurot toki helpottavat monta asiaa, mutta nykyisellä rahoitustasolla ja sen uudelleen jaolla sekä rajulla organisaatiomuutoksella on mahdollista saavuttaa huomattavasti enemmän vaikka valtion panostus jatkossa pienenee nykyisestä.

Valitettavasti raha ei auta kovinkaan nopeasti. Sattuma voi toki auttaa tässäkin jonkin verran vaikka jo Los Angelesissa, mutta jos halutaan oikeasti parempaa menestystä, suurin osa panostuksesta tulee laittaa todella isoihin muutoksiin, jotka tuottavat hedelmää pitkällä tähtäimellä. Se ei taas tarkoita etteikö nykyisiin potentiaalisiin huippuihin kannattaisi panostaa kaikkea mahdollista tukea, mutta se pelkästään olisi hyvin lyhytnäköistä.

Järjetön keskittäminen

Kaiken keskittäminen Olympiakomiteaan on aivan järjetöntä ja osoittaa totaalista asiantuntemattomuutta. Olympiakomitealle määriteltiin sen nykyinen tehtäväkenttä vuosien 2010–2017 välillä.

Suomessa oli aikaisemmin useita liikunnan keskusjärjestöjä. Niitä lakkautettiin ja yhdistettiin ja niin muodostui Valo ja välissä oli myös SLU. Vuonna 2017 kaikki keskitettiin Olympiakomiteaan aina lasten liikunnasta huippu-urheiluun ja kuntoliikunnasta terveysliikuntaan. Liikkumattomuudestakin piti siis vastata.

Mikään urheilun osa-alue ei ollut fuusiossa voittaja. Olympiakomitean väistyvä puheenjohtaja Jan Vapaavuori sanoi, että Norjassakin kaikki järjestöt ovat saman organisaation alla – niin ovat, mutta se ei ole Olympiakomitea!

Olympiatoppen on aivan eri asia. Hän ei myöskään näe mitään ristiriitaa saman katon alla olemisessa – vaikka mitään isoista tavoitteista ei ole saavutettu? Mitä se urheilu siis tässä voitti?

Norjan Olympiatoppen tukee lajeja tarkan suunnitelman mukaan vain määräajan ja lajeille on tarjolla myös konkreettista asiantuntija-apua. Suomessa huippu-urheiluyksikön 24 huippu-urheilu- ja lajivastaavaa eivät ole lajirajat ylittämään kykeneviä vankkoja asiantuntijoita.

Rahoitus?

Huippu-urheiluyksikkö jakaa vuodessa 6,7 miljoonaa euroa tehostamistukia lajeille ja yksilöille ja siitä 4,2 miljoonaa kesälajeihin. Kaikkiaan valtio jakaa vuodessa noin 20 miljoonaa euroa rahaa, josta löytyy jonkinlainen kytkös huippu-urheiluun. Se kattaa esimerkiksi akatemiatoiminnan ja valmennuskeskukset sekä Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimusinstituutti Kihun. Olympiakomitean budjetista valtion osuus on noin 65 prosenttia. Lähivuosina valtion rahoitukseen on tulossa leikkauksia valtiontalouden heikon tilan vuoksi.

Sponsorirahaa suomalaiseen huippu-urheiluun tulee vuodessa noin 150 miljoonaa euroa ja siitä ylivoimaisesti suurin osa suuntautuu suuriin joukkuelajeihin. Väestömäärään suhteutettuna sponsoriraha on muissa Pohjoismaissa 2,5–3 kertaa suurempaa.

Hyvin suuresti pitää ihmetellä millaisella osaamisella Olympiakomiteassa ollaan oltu liikkeellä, kun viidessä vuodessa on saatu kasaan 1,2 miljoonaa euroa, kun tavoitteena on ollut 20 miljoonaa. Tuon reilun yhden miljoonan potin kanssa vielä toivottiin valtiota mukaan toteuttamaan lupauksensa potin tuplaamisesta mikäli 2 miljoonaa olisi saavutettu.

Nykyisessä talouskurimuksessa tuo lupaus ei toteudu vaikka miten paljon lobattaisiin. Myytävä tuote eli suomalainen huippu-urheilu ei ole uskottava ja houkutteleva sponsoroinnin kohde varsinkaan kun yritykset ovat ihmeissään Olympiakomitaan johtamisen tasosta. Kun lukee mediasta sponsorihankinnasta vastaavan selityksiä, on turha ihmetellä tulosta.

Jos mikään ei muutu, Los Angelesin olympiakisoissa 2028 ja Brisbanessa 2032 mitalisaldo voi näyttää samalta kuin Pariisissa. Näin käy, jos isoa muutosta ei tehdä nyt. Suurikin muutos ja panostus tuo Ruotsin ja Norjan saavuttaman mitalimäärän aikaisintaan 15-25 vuoden päästä. Jos silloinkaan. On siis viimein aika hyväksyä nykytila ja tehdä ne selkeät tutkimusraporttien mukaiset muutokset. Jos ne edes halutaan tehdä? Muutostahan on oltu tekevinään – on käyty niin sanotusti töissä 15 vuotta.

Suomessa urheilijat varsinkin yksilölajeissa ovat kaukana sellaisista taloudellisista olosuhteista, että täysimittainen heittäytyminen olisi riittävän riskitöntä ja pitkäjänteistä. Toisen asteen kaksoisura-ajattelussa puhutaan urheilusta ensimmäisenä ammattina, mutta valmennus on talkoopohjalla.

Urheilijat taistelevat toimentulostaan maksaen omavastuuosuuksia leireistä ja mahdollisuudesta edustaan kotimaataan arvokisoissa.

Apurahat ja tuet ovat enemmän palkintoja saavutetusta menestyksestä kuin pitkäjänteistä sitoutumista lupaavan urheilijan kehittymiseen rauhassa ilman valtavaa taloudellista riskiä. Urheilijan taloudellinen riski omassa elämässään on paljon suurempi kuin tavallisen elinkeinonharjoittajan riski, sillä urheilijalla on pelissä myös oma terveys, jos huonosti käy.

Joukkuelajeissa tilanne on hieman ammattimaisempi ja urheilija saattaa jopa kansallisella tasolla päästä kohtuullisiin vuosituloihin. Urheilua siis pidetään edelleen hyvin pitkälle hyvänä harrastuksena, jonka verotus, sponsorointi ja elinkeinon harjoittaminen on hyvin haastavaa. Menestystä vaaditaan, mutta raameja sen ympärille ei millään saada kasaan.

Muihin Pohjoismaihin verrattuna yritysten asenne sponsorointiin on Suomessa paljon nihkeämpää ja myöskin niiden osaaminen on sillä saralla merkittävästi heikompaa. Osittain tämä on ymmärrettävää, sillä esimerkiksi Ruotsissa urheiluorganisaatiot ovat osanneet myydä tuotteensa eli lajinsa ja tapahtumansa paljon paremmin yrityksille. Ne puhuvat samaa kieltä ja toimivat pitkäjänteisesti.

Suomessa urheilun yhteiskunnallinen asema on heikko ja kaupallinen arvo yritysten silmissä vähintäänkin yhtä nollaa heikompi kuin naapurimaissa. Nähdäänkö huippu-urheilu tarpeellisena, hyödyllisenä ja jos niin missä mielessä? Mikä on sen avulla saavutettavissa oleva hyöty?

Urheilun rahoitus kohtaa suuren muutoksen, kun Veikkauksen monopoli katoaa ja valtio pienentää urheilun rahoittamista. Liikuntapaikkarakentamisestakin karsitaan. Urheiluorganisaatiot eivät ole tähän lainkaan valmiita.

Ensimmäinen tehtävä

Asiaa on turha kierrellä. Kaikki poliitikot olisi saatava pois kaikilta vastuullisilta posteilta Suomen urheilusta. Heillä ei ole näytä olevan annettavaa edes niihin paljon puhuttuihin yhteiskuntasuhteisiin saatikka yhteiskuntavastuuseen, joissa jotkin ajattelijat kuvittelevat heidän olevan hyviä.

Mikä ihmeen into Suomen urheilussa on nuoleskella poliitikoita? Poliitikolla on aina oma agenda vaikka olisi kuinka urheilupersoona omasta mielestään. Osaava urheilun markkinoinnin ja johtamisen ammattilainen hoitaa homman paljon paremmin ja suuremmalla sydämellä.

Jossain mediassa esitettiin sama toisinkin päin. Siis niin, että ei pitäisi haluta kaikkia poliitikkoja ja yritysjohtajia pois urheilusta. Tosiasia on, että yksikään poliitikko ei ole omalla panoksellaan saanut juurikaan hyvää tai merkittävää aikaan suomalaisessa urheilussa. Ehkä Kekkonen kuitenkin?

Joku yritysjohtaja saattaa olla osaava myös urheilun saralla, mutta se ei tarkoita, että hänen pitäisi olla päättävässä asemassa. Hän on parempi toimivassa yhteistyössä omassa roolissaan osaavien urheilujohtajien kanssa.

Erilaisia ehdotuksia satelee niin erilaisilta toimittajilta kuin myös somessa räyhääjiltä. Yksi pahimpia oli toteamus, jonka mukaan nyt olisi tarjolla sopiva haaste ”Vapaavuoren kaltaiselle jääräpäälle, jossa yhdistyy poikkeuksellinen älykkyysosamäärä ja katutappelijan luonne – sekä taitavana neuvottelijana tunnetulle diplomaattisemmalle (Taina) Susiluodolle?”

Tuo kalskahtaa melkein henkilöpalvonnalta. Onneksi ensin mainitun osalta ehdotus jää historiaan. Jos yhtään haluaa ennustaa, niin pian voi koittaa myös aika, kun toimitusjohtajakin ymmärtää astua sivuun.

Olympiakomitean ainoaksi tehtäväksi tulee määritellä vain itse Olympiakisoihin liittyvät konkreettiset asiat, johon tarvitaan vain kohtalaisen pieni joukko hallinnollisia työntekijöitä. Olympiakomitealla ei tule eikä tarvitse olla yhtään tointa, jossa henkilö on tekemisessä millään tavoin valmennuksen kanssa.

Valmennusta ei tarvitse keskitetysti kehittää ja suunnitella eikä hallinnoida komitean taholta, vaan ne tehtävät kuuluvat lajiliitoille, seuroille ja tutkimuslaitoksille sekä oppilaitoksille ja akatemioille – kullekin omilla vahvuusalueillaan.

Olympiakomitealle jää siis karkeasti ottaen vain maakohtaiset kisajärjestelyt, kansainväliset yhteydet, valintaprosessi, jossa päävastuu on kullakin lajiliitolla.

Rahanjako huippu-urheiluvalmennukseen ja huippu-urheiluun pitäisi siirtää yleensäkin kokonaan lajiliitoille erikseen sovittavalla tavalla kussakin lajiliitossa kunhan opetus- ja kulttuuriministeriö määrittelee, mikä on Suomessa huippu-urheilun asema ja merkitys.

Sen sijaan esimerkiksi Tanskan mallin mukainen valtion rooli ei toimi Suomessa, koska se kaatuisi täällä mandaattiajatteluun. Markkinoinnin ja sponsoroinnin osalta Olympiakomitealle jäisi myös kaikki olympiarenkaisiin liittyvien oikeuksien myynti ja olympiajoukkueiden kulut kisojen osalta. Viiden renkaan brändi sellaisenaan on erinomainen sponsoroinnin kohde oikein markkinoituna.

Olympiakomiteassa on tällä hetkellä iso joukko huippu-urheiluvastaavia ja lajivastaavia, valmennuksen kehittäjiä ja niin edelleen. Useimmat heistä ovat oikeasti osaavia valmennuksen asiantuntijoita joillain osa-alueilla, mutta nyt he ovat tehtävissä, joissa heidän panoksensa suoraan huippu-urheilun tuloksiin on korkeintaan välillinen – mutta silloinkin tehoton, eikä se ole edes heidän vikansa useimmissa tapauksissa.

He ovat hakeutuneet olemassa olevaan organisaatioon, koska päätoimisia, mielekkäitä tehtäviä ei ole Suomessa tarjolla ja koska oikeita työsuhteita ei synny sinne, missä ollaan ns. kädet savessa. Tämä siksi, että hyvin suuri osa urheilun rahoituksesta menee hallintoon monella tasolla. Ikään kuin me tarvitsisimme jotain ”ylivalmentajia” mukamas-valmennustehtävissä joko Olympiakomiteassa tai lajiliitoissa – joissa niissäkin on todella paljon muutettavaa.

Useimmissa lajiliitoissa ei tarvita yhtään päätoimista liiton valmentajaa

Yksilölajeissa tulee kokonaan luopua liiton päävalmentajista. Tarvitaan vain maajoukkueen johtaja, lajipäälliköitä hallinnollisiin tehtäviin ja henkilökuntaa lajin kilpailujärjestelmän hoitamiseen, koulutukseen, tuomaritoimintaan, markkinointiin ja viestintään sekä tilastointiin ja kansainvälisten yhteyksien hoitamiseen. Sen sijaan sekä huippujen että nuorten valmennukseen tarvitaan runsaasti lisää päätoimisia valmentajia nimenomaan valmentamaan hyvin lähellä urheilijaa – myös maantieteellisesti.

Palloilulajeissa on tarvetta maajoukkueiden päätoimisiin valmentajiin suurimmissa lajeissa ja niille joukkueille on varmistettava myös riittävä tekninen henkilökunta. Seuroissa onkin jo palloilulajeissa merkittävä määrä palkallisia valmentajia ja se näkyy tuloksissakin.

Hallinnollisista valmennustehtävistä vapautuvat asiantuntijat Olympiakomiteasta ja lajiliitoista siirtyköön suoraan valmennustehtäviin urheilija-valmentaja -suhteeseen tai joukkueen valmennusperäsimeen seuratasolle ja joissain tapauksissa yhteispalkkaukseen akatemioiden kanssa. Luulisi kiinnostavan, jos on paloa valmentamiseen paperiurheilun sijaan.

Huippu-urheilu täysin erilleen liikunnasta, terveyden edistämisestä sekä liikunnallisesta elämäntavasta

On totta, että löytyy joitain tutkimuksia, joissa eri lajien harrastaminen on jonkin verran lisääntynyt urheilumenestyksen myötä joissakin maissa – kuten Isossa-Britanniassa –, mutta on tutkimuksia, joissa tämä yhteys on heikko tai olematon. Ja jos – toivottavasti kun – vaikutusta on, niin se ei tarkoita sitä, että huippu-urheilusta vastaavan organisaation tulisi vastata myös harrasteliikunnasta, kuntoliikunnasta, terveysliikunnasta tai siitä, mitä kansallisesti eniten tarvitaan – eli terveen liikunnallisen elämäntavan mahdollistamisesta yhteiskuntatasolla. Tähän eivät urheiluväen resurssit, osaaminen ja intressit riitä.

Eikä kohderyhmä ole kiinnostunut liian sporttisesta näkökulmasta liikkumiseen, mikä usein on liikuntaväen suurin kynnys, haaste ja onnistumisen este - olla katu-uskottava passiivisten joukossa, saatikka liikuntaa vastustavien piireissä. Liikkumattomin kansanosa ei ensisijaisesti hakeudu urheiluseuraan sen paremmin omatoimisesti kuin lääkärinkään määräyksestä.

Voidaan kysyä, kumpi on pahempi, se että huippu-urheilussa ei menestytä vai se, että kansa ei liiku tarpeeksi tai lainkaan? Molempiin panostaminen ei ole Olympiakomitean nykyisellä rakenteella johtanut paranemiseen kummassakaan. Tutkimusten mukaan huonoin lopputulos kaikelta osin saavutetaan, kun kaikki tekevät kaikkea liikunnassa ja urheilussa. Organisoitu liikunta ei tule koskaan millään rakenteella tavoittamaan vähiten liikkuvia.

Lajiliitot ja kansan liikuttaminen

Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja Riikka Pakarinen haluaa Olympiakomitean keskittyvän puhtaasti huippu-urheiluun ja vastuun kansan liikuttamisesta tulisi hänen mukaansa olla lajiliitoilla ja seuroilla. Ei se lajiliitoillekaan kuulu, vaan siihen tarvitaan ihan oma organisaatio eli hyvinvointialueet ja kuntien liikuntatoimet, Kela ja vakuutusyhtiöt sekä eri sotealojen kansalaisjärjestöt (joilta tosin ollaan nyt viemässä rahoitus).

Seurojen tulee olla lasten tavoitteellisen urheilun ja huippu-urheilun paikallinen ruohonjuuritason konkreettinen päätoimisen valmennuksen kivijalka sekä nimenomaan lasten harrasteliikunnan toimija.

Väite siitä, että liikkumattomuus pitäisi siirtää lajiliitoille, kertoo ettei ymmärretä, mistä puhutaan. Liikkumattomuuden suurimmat haasteet liittyvät ihmisten arjen muuttamiseen. Lajiliitot ja seuratoiminta eivät sitä pysty korjaamaan. Yhteiskunta kyllä, jos ymmärretään asian kompleksisuus, mutta pitkällä viiveellä, mikä jo sinällään tappaa poliitikon innostuksen asian ratkaisemiseksi.

On esitetty, että koulut, työpaikat, päiväkodit ja armeija olisi saatava mukaan, ja että siihen tarvittaisiin keskitettyä johtamista. Ei tarvita, vaan paikallista! Kuntoliikunnan hajauttaminen lajiliittoihin ei ole todellakaan järkevää. Lajiliittojen tulee keskittyä vain oman lajinsa keskeisen hallinnon hoitamiseen kansallisesti ja kansainvälisesti. Eli siis koulutukseen, tilastointiin ja kilpailujärjestelmään. Lajiliitoilla ei ole edellytyksiä ottaa kokonaisvastuuta kansan liikuttamisesta ja se hajottaisi resursseja.

Sitä paitsi kaikista lajeista ei ole samalla tavalla kuntoliikunnaksi kuin toisista. Kuinka moni kuntoilee mäkihyppäämällä, miekkailussa, kumparelaskussa tai half pipessa? Sen sijaan moni kävelee, juoksee, hiihtää, voimaharjoittelee, käy ryhmäliikunnoissa, joogaa, pelaa erilaisia kevyempiä pallopelejä, ui, ja niin edelleen. Tähän harrastamiseen ei tarvita lajiliittoa tai urheiluseuraa niiden nykymuodossa.

Liikuttajat ovat muualla

Olympiakomitean hallitus puhuu liikunnallisesta elämäntavasta, jolla ei ole mitään yhtymäkohtaa siihen tanskalaisen tutkijan toteamaan siitä, mitä on globaali huippu-urheilu.

Kuntoliikuntaorganisaatioita meillä ei enää ole ja sitä työtä, mitä ne aikanaan tekivät, eivät lajiliitot tietenkään ole voineet ottaa tehtäväkseen samassa mittakaavassa. Ja kun on tiedossa passiivisuuden lisääntyminen, niin tulevaisuudessa seurojen ja lajiliittojen tehtävä vain muuttuisi entistä haastavammaksi.

Liikunnallinen elämäntapa liippaa urheilua vain silloin kun isoilla massatapahtumilla rahoitetaan urheilua. Siinä me tosin olemme huonoja Suomessa ja se on kokonaan toisen keskustelun paikka.

Koululiikunta ja huippu-urheilu

Erittäin toimiva ratkaisu on organisoida nuorten kilpaurheilu tapahtuvaksi koulun yhteydessä ennen ja jälkeen koulupäivän eli päivittäin klo 14-18 välissä ja aamuisin 8-10 välillä. Myös harrasteliikunta kannattaa toteuttaa näin, mutta eri vetäjillä.

Ala-asteille on saatava päätoimiset pätevät liikunnanopettajat, yläasteilta ja lukioista ne voidaan poistaa ja korvata ohjaajilla, jotka neuvovat oman liikuntamuodon löytämisessä ja toimivat tukihenkilöinä mahdollistaen myös spontaanin liikunnan tiloissa, joita nykyään organisoitumattomat kaveriporukat eivät voi edes varata.

Näin säästyvät erilaiset kuskaamiset paikasta toiseen, vanhemmat saavat omaa aikaa liikkumiseensa ja nuoret harjoittelevat optimaaliseen aikaan. Liikunnalliset taidot opitaan koulussa silloin kun se on otollisinta taidon ja asenteiden muodostumisen kannalta, unohtamatta eri fyysisten ominaisuuksien herkkyyskausia. Mielenterveysongelmatkin vähenevät kaikilla, kun arjessa on muutakin yhteistä aikaa perheen ja ystävien kanssa.

Myös koripallovaikuttaja Henrik Dettmann näkee, että Olympiakomitean ei pitäisi vastata huippu-urheilusta. Totta. Ei todellakaan valmennuksen osalta millään muotoa. Dettmaninkin mukaan kaikissa keskeisissä verrokkimaissa on keskusjärjestö, joka vastaa laajasta kokonaisuudesta.

Niin on, mutta se ei ole Olympiakomitea, siinä on vissi ero. Kaikkialla on kyllä myös keskitettyä johtamista, mutta valmennuksen saralla se on turhaa hallinnointia. Ymmärtäkää nyt urheiluihmiset, että valmennusta ei tarvitse hallinnoida viidellä eri tasolla.

Panostuksen kohdentaminen valikoituihin pienen kilpailun lajeihin?

Lajit ovat erilaisia - on isoja lajeja kuten jääkiekko, jalkapallo ja ehkä koripallo, lentopallo ja salibandy, joiden resurssit itsenäisinä toimijoina kantavat melko pitkälle. Jääkiekko selviäisi ilman mitään kontaktia mihinkään organisaatioon – toistaiseksi, sillä senkin kohdalla kustannusten nousu iskee kohta rajusti lajin kehitykseen. Vahvalla lajiliittojen keskusjärjestötyöllä on kyllä osittain merkitystä hyvin pienille lajeille.

Moni ehdottaa ja pähkäilee mahdollista panostamista lajeihin, joissa ei ole niin paljon kilpailua kuin esimerkiksi yleisurheilussa. Pienimmille lajeille jaettu tuki on toki tärkeää, mutta ei sitä tarvitse kierrättää Olympiakomitean kautta.

Uusilla lajeilla Los Angelesiin ja mitalitoivot jo tiedossa?

Vapaavuoren mielestä Suomen kannattaisi satsata sellaisiin olympialajeihin, jotka eivät ole niin kilpailtuja. Todellista opportunismia ja oman nahan pelastamista. Sirkus- ja näytöslajit ovat osa tämän päivän spontaaniliikuntaa ja kilpailumuodossaaan ne kuuluvat luokkaan X Games. Siellä liikkuu rahaakin sen verran ettei siihen tarvita yhteiskunnan tukea.

– Tiedämme jo nyt jopa 80 prosentin varmuudella, ketkä ovat Los Angelesin mitalitoivot.

Voitko nimetä ne ja mistä tuo 80 prosenttia tulee?

– Neljä vuotta on liian lyhyt aikaväli siihen, että järjestelmää pystytään muuttamaan tavalla, joka systemaattisesti toisi olympiamitaleihin kykeneviä uusia kansainvälisen tason urheilijoita. Se on kuitenkin riittävän pitkä aikaväli siihen, että voimme panostaa niihin jo olemissa oleviin toivoihin.

Tämä on tulipalon sammuttamista.

Halu panostaa uusiin ja pieniin, harvinaisiin lajeihin osoittaa kapeaa ajattelutapaa urheilusta yleensä - ikään kuin se riittää, että mitaleita vaan tulee – ihan sama mistä.

Pakko todeta tähän, että 13-vuotiaiden paikka ei missään lajissa ole olympialaisissa. Sitä varten on nuorten EYOF. Ja sekin on syytä todeta, että vaatimustaso vaikkapa skeittailussa ei ole vauhdikkaista vaativistakin tempuista huolimatta mitään verrattuna esimerkiksi telinevoimisteluun, jossa ei lahjakkainkaan yksilö saavuta olympiavoiton tasoa kolmen vuoden kotiharjoittelulla ja matkustelulla ympäri maailman. Nadia Comaneci tuli aikanaan telinevoimistelun huipulle 14-vuotiaana, mutta taustalla olikin jo yli 10 vuotta Itä-Euroopan meininkiä.

Kilpakävelyn maailmanmestari, valmentaja Valentin Kononen sanoi, että Suomessa ei ole huippu-urheilun prosessia, osaamista eikä toimintamallia, jolla saadaan aikaan maailman parhaita urheilijoita. Vertailukohtana hän käytti Norjan Olympiatoppenia.

Kononen sanoi lisäksi: Miksi Suomesta puuttuvat nämä menestystekijät? Meillä on osa samoista menestystekijöistä. Meillä on myös huippuja.

Tähän urheilumies Vapaavuori totesi, että ”ei pidä unohtaa, että talvilajeista (2022 Peking) saimme kahdeksan olympiamitalia.” Ne nyt vaan ovat eri tason mitaleja verrattuna kesäkisoihin – talviurheilua ja itse urheilijoita yhtään väheksymättä.

Vapaavuori sentään osasi siteerata raportista, että ”emme ole osanneet edistää aitoa lajirajoja ylittävää yhteistyötä. Kaikki Pohjoismaat ovat osoittaneet, että erittäin radikaali lajirajat yhdistävä yhteistyö on se juttu”.

Suomessa sitä ei vaan siinä muodossa ole käytännössä lainkaan. Suomessa ei ole tässä pelkästään epäonnistuttu, vaan se on estetty monin tavoin. Yksi suurin este lajien väliselle yhteistyölle on liittokohtainen jäykkä lisenssijärjestelmä ja toinen on lajien välinen yksisilmäinen kateus.

Kaikki on jo tutkittu ja selvitetty – puuttuu vain tulosten mukainen toteutus

Suomen huippu-urheilunäkymistä tehtiin 2022 tanskalais-suomalaisin voimin erittäin ansiokas tieteellinen, kriittinen ja riippumaton arvio, jossa Suomi katsottiin enemmän kilpa- kuin huippu-urheilumaaksi. Johtamisessa nähtiin selkeitä puutteita.

Raportin suosituksia ei vain koskaan ole laitettu käytäntöön.

Miksi ei? Siksi, kun se pelotti kun peili näytti totuuden. Tyhminkin tajusi sen luettuaan, että nyt menee kaikki uusiksi, jos tähän lähdetään.

On hyvä muistaa kuinka kauan kahden tehdyn raportin julkaisemisesta on ja nyt kehdataan sanoa, että raporttia on työstetty hyvin laajasti. On ollut melkoisen tehotonta varsinkin kun raportin konkreettiset johtopäätökset olivat erittäin selviä ja yksinkertaisia toteuttaa. Toteuttajat vain puuttuivat ja vastustajia oli runsaasti. Ideana on kuulemma saada uusi yhteinen strategia tämän syksyn aikana.

Ei tästä uudella strategialla selvitä. Ja kuka ja ketkä sen laativat? Konsultit? Valmennuksen kehittäjät ja suunnittelijatko? Helppo sanoa nyt, että ei ollut mieltä yrittää lanseerata työtä juuri ennen kesäkisoja. Ja, että aikataulu oli alun perin se, että se saadaan valmiiksi tämän vuoden lopulla. Ymmärretään sentään, että sen olisi voinut tehdä nopeammin. Totta tosiaan – aikaa on ollut 7-12 vuotta. Mutta ehkä ne sparraajat nyt astuvat kehiin?

Tutkijoiden sanomaa

– Yleisesti ottaen tavoitteiden asettamisen ja strategian täytäntöönpanon ja arvioinnin välillä ei ole Suomessa toimivia yhteyksiä, todettiin tanskalaisten Rasmus K. Stormin ja Klaus Nielsenin Huippu-urheilu Suomessa: Kansainvälinen arviointi -tutkimuksessa.

– Meillä suurin ongelma ei ole se, etteivätkö urheilun toimijat tietäisi konkreettisesti, mitä on uudistettava. Ongelma on, ettei uudistuksia tehdä, sanoi Jyväskylän ammattikorkeakoulun johtava tutkija Kati Lehtonen.

Hälyttävän kuvaavaa oli Olympiakomitean torjuva toimintatapa raporttiin liittyen, kun arvioinnin tulokset eivät olleet mieluisia komiteaa kohtaan. Olympiakomitea pyrki jopa vaikuttamaan työhön. Tämän vahvistaa myös Opetus- ja kulttuuriministeriön ylitarkastaja Kari Niemi-Nikkola.

– Arviointia toteuttamaan pyydettiin lopulta Valtion liikuntaneuvosto, Niemi-Nikkola kertoo.

Eikä tässä kaikki. Olympiakomitea kieltäytyi käsittelemästä arviointia huippu-urheilun verkostopäivillä 2022 opetus- ja kulttuuriministeriön pyynnöistä huolimatta. Uskomatonta, mutta totta.

– Ministeriö nosti ulkoisessa arvioinnissa esiin nousseita toimenpide-ehdotuksia tavoiteohjauskeskusteluun sekä edellytti myös Olympiakomitealta ehdotuksia suositusten osalta. Lopulta ministeriö sai niitä tammikuussa 2024, kun oli pyytänyt niitä neljä kertaa.

– Nuo toimenpide-ehdotukset mukailivat pitkälti niitä toimia, joita komitea olisi joka tapauksessa tehnyt. Uutta ei juuri ilmennyt, vahvistaa Niemi-Nikkola.

Kyllä siinä siis tutkijoiden raportti heitettiin viimeistään roskikseen.

Reseptiä hakemassa

Mistä löytyy resepti siihen, että Suomi pääsee taas mitalikantaan kesäolympialajeissa, kuulee usein kysyttävän? Ensin tarvitaan se reseptin kirjoittaja ja sitten apteekki, jos näin ajatellaan, mutta valitettavasti sellaisen reseptin sisällön mukaista lääkettä ei löydy minkään apteekin hyllyltä. Siksi tuo reseptiajattelu on huono tässä yhteydessä.

Pitää olla yhteinen visio, mitä tehdään ja sen mukaiset tavoitteet. Huippu-urheilun olemassaolo ei ole mitenkään itsestään selvää yhteiskunnan kaikille tasoille ja siksi sen oikeutus tuleekin kyetä perustelemaan hyvin ja eriyttää se kokonaan kaikesta liikunnasta ja terveyden ja hyvinvoinnin edistämisestä.

Varsinkin kun käydään veronmaksajien kukkarolla ja kaikkialla säästetään. Kun urheilun johto sössii 15 vuotta, niin toinen oma jalka on jo kauan sitten sahattu irti.

Arvokisojen aikaan keskustellaan eri tasoilla huippu-urheilun tärkeydestä. Poliittiset päättäjätkin kritisoivat ja samalla vievät pohjaa pois laajoilla sellaisilla suorilla ja välillisillä muutoksilla ja säästöillä, jotka tekevät tavoitteellisen ammattimaisen kansainvälisen huippu-urheilun toteuttamisen lähes mahdottomaksi. Samaan aikaan urheilujärjestöjen johdossa istuu iso joukko saman värisuoran poliitikkoja ilman mitään vastuuta.

Eroon huippu-urheiluyksilöstä

Konosen esitystä Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön lakkauttamisesta on helppo tukea, sillä eihän sellaista tarvita, koska Olympiakisat ovat juuri nimenomaan huippu-urheilua. Olympiakomitean ainoa tehtävä liittyy vain ja ainoastaan kaikkeen itse kisoihin liittyviin huippu-urheiluasioihin.

Suoraan valmennukseen ja harjoitteluun sinällään Olympiakomitealla ei tarvitse olla osaa eikä arpaa. Valmennusosaamiseen ja edellytyksien luomiseen tulee panostaa, mutta ei OK:ssa vaan lajiliitoissa, urheiluoppilaitoksissa, KIHUSSA ja Jyväskylän Yliopistossa sekä muissa yliopistoissa eri osaamisaloilla. Ratkaisevaa on tuon osaamisen valjastaminen oikeaan valmentamiseen urheilija-valmentaja -pinnalla tai joukkueissa oikeissa päätoimisissa työsuhteissa asianmukaisella työn vaatimuksia vastaavalla palkalla. Lajiliittojen valmentajakoulutuksen tasoa on nostettava merkittävästi.

Vapaavuori vertasi verrokkimaihin, jossa kokonaisuutta johtaa hänen mukaan ”jokin taho” (?). Hän koetti ottaa vielä opettajan roolin sanoessaan, että ”huippu-urheilu on laajan verkoston toimintaa”. Niin onkin, mutta niitä verkostoja tarvitaan vain suoraan valmennukseen osallistuvien kesken substanssi keskiössä – ei valmennuksen hallinnointi.

Jo Valo ry:n aikaan olympiakomitean ja OKM:n liikunnan vastuualueen toiminta näyttäytyi kyselyssä suomalaisten lajiliittojen näkökulmasta melko merkityksettömältä urheilun edistämisen kannalta. Sen enempää liikunnan aluejärjestöt, Valo ry kuin OKM:n liikuntahallintokaan eivät pystyneet tuolloin kovin hyvin tai edes välttävästi perustelemaan omaa olemassaoloaan lajiliitoille!

Tilanne on samankaltainen sote-uudistusprosessin kanssa siinä mielessä, että kaikki ymmärtävät, miten raskasta on tehdä uudistuksia, jotka merkitsisivät vanhojen rakenteiden purkamista ja resurssien ohjaamista nykypäivän ja tulevaisuuden tarpeiden mukaisesti. Niinpä urheiluorganisaatioissa puhutaankin mieluummin toimintatapojen eikä rakenteiden muuttamisesta. Varsinkaan suurimmat lajiliitot eivät mielestään tuolloin hyötyneet kovinkaan paljon Valo ry:stä, Olympiakomiteasta tai OKM:n liikunnan vastuualueesta toiminnassaan.

Urheilupesua (sportwashing) on harrastettu Suomessakin poliittisten tarkoitusperien saavuttamiseksi – tai olisiko parempi puhua tässä yhteydessä huippu-urheilupesusta (elitesportwashing) kun kauniilla sanoilla huippu-urheilun laajasta yhteiskunnallisesta ja terveyttä edistävästä vaikutuksesta väestöön ja nuoriin käytetään huippu-urheilun rahoituksen perusteina.

Pariisin menestys?

Pariisissa Suomi saavutti yleisurheilussa kahdeksan finaalipaikkaa. Vapaavuoren mukaan yleisurheilun pitäisi katsoa peiliin. Mikä hän on neuvomaan yleisurheilua? Nuo saavutukset tulivat OK:sta huolimatta, tukea tuli toki joillekin pieniä summia. Yleisurheilun ongelmat ovat oman pohdinnan paikka, mutta sen verran voi jo tässä mainita, että laji on vahvasti tyttöistymässä mikä on tyttöjen kannalta vain hyvä asia, mutta poikien osalta tilanne on huono ja vaikka viime vuoden nuorten EM-kotikisoista tuli 10 mitalia, niin nousu sieltä on edelleen Suomelle iso kynnys, jossa jäädään muuta maailmaa jälkeen suurelta osin sen takia, että valmennus on talkoohommaa ja urheilijalle isolla riskillä kituuttamista.

Yleisurheilussa on kovin vaatimustaso olympialajeista ja siellä on meillä eniten talkoovalmennusta. Espoon viime vuoden 23-vuotiaiden muiden maiden mitalistit ja finalistit olivat sankoin joukoin Pariisissa menestymässä ja ovat parantaneet ennätyksiään.

Vapaavuoren toteamus, että hänen on vaikea nähdä isoja strategisia virheitä tehdyn, on uskomaton osaamattomuuden osoitus. Että ”ei ole onnistuttu kehittämään omaa toimintaa ja paikallistamaan lahjakkuuksia eikä luomaan heille edellytyksiä.” No eihän niihin ole ollut mitään resurssejakaan – paitsi paperiurheiluun.

Vapaavuori on toistellut samaa mantraa, että suurin ongelma on se, että ”järjestelmä on liian hajanainen, eikä ole vahvaa keskitettyä johtamista. Osin tästä johtuen emme ole kyenneet tekemään riittävän vahvoja valintoja ja priorisointeja.”

Tämä on ollut tiedossa 2000 -luvun alusta. Miksi nostaa joka asian ongelmaksi keskitetyn johtamisen puute, kun juuri sitä on ollut liikaa.

Johtamisessa urheilussa on tärkeää jakaa vastuu sinne, minne se kuuluu eikä sitä tarvitse hallinnoida ja johtaa keskitetysti. Asiantuntevat valmentajat osaavat hommansa ja samalla valmennus rikastuu, kun on vapaus toimia eri tavoin.

Huippu-urheiluyksikön johtaja Matti Heikkinen ehti ennen potkujaan sanoa, että Suomessa on pieneneviä ja yhä huonommassa kunnossa olevia ikäluokkia, jotka suuntautuvat valtaosin joukkuelajeihin.

Ilmiselvää, siellä on mahdollisuus päästä tienaamaan jopa kansallisella tasolla. Ihmetyttää hänen lauseensa: Toisaalta ei ole osattu tehdä riittävän vahvoja valintoja.

Mitä ne olisivat olleet? Mitä ylipäätään on osattu?

– Ei ole riittävän yhteistä tahtotilaa ja visiota.

Se on jo todettu moneen otteeseen todeksi monelta taholta.

– Systemaattiseen valmennusosaamiseen ei ole panostettu riittävästi.

Olisiko niin, että Heikkinen ymmärsikin raporttien sisällön ja viittaa riittävien valintojen puutteella siihen ja turhautui? Yhteinen tahtotila kun tapettiin jo kauan sitten.

Menestymättömyys ei ollut yllätys

Kihun asiantuntija Jari Lämsä kiteyttää hyvin, että tällaisen tuloksen ei olisi pitänyt olla kenellekään yllätys vaan trendi on ollut saman suuntainen jo pitkään.

– Nyt on hyvä pysähtymisen paikka, nyt on momentum oikeasti katsoa eteenpäin ja tehdä tarvittavia muutoksia, jos ja kun me halutaan kesäolympialaisissa palata mitalikantaan, Matti Heikkinen sanoi.

Tuon sanominen ei kummoista osaamista vaadi.

Monien sanomisissa toistuu tämä: nykyisessä Olympiakomiteassa huippu-urheilu on vain osa toimintaa ja monien mielestä yhä pienempi ja marginaalisempi osa. Myös osa Olympiakomitean huippu-urheilutyöntekijöistä kokee asian näin.

Ilmapiiri on ollut monen kertoman mukaan tulehtunut pahemman kerran. Olympiakomitea nettisivuilla lukee tervetuliaiset liikunnan ja urheilun maailmaan. Missä se huippu-urheilu – eikös sen kuuluisi olla se näkyvin osa?

Jan Vapaavuori mainitsi jossain vaiheessa, että nykyään myös liikunta-asioiden kattojärjestönä toimiva Olympiakomitea on hänen puheenjohtajakaudellaan muuttunut ”yhteiskunnallisemmaksi”.

Ei ole, vaan yhteiskunnasta ja valtiosta eroon pyrkiväksi poliitikkojen ja pyrkyrien loppusijoituspaikaksi tai oman uran pönkittämiseen.

Kenestä uusi puheenjohtaja harrastelijan tilalle

Keskustelu vanhasta puheenjohtajasta alkaa olla jo historiaa – hyvä niin, mutta historiasta on syytä oppia – tässä tapauksessa oikein kantapään kautta. Puheenjohtajuus kun oli hänelle kuulemma erittäin paljon aikaa vievä harrastus. Olympiakomitean puheenjohtajavaalit ovat tulossa vauhdilla ensi kuussa. Kandidaatteja ilmaantuu mukaan, osa kieltäytyy kättelyssä, poliittisesti värittyneet vatuloivat ja odottavat momentumia, jota toivottavasti ei tule heidän kohdallaan. Lobbasipa yksi omaa kandidatuuriaan viikonloppuseminaarissa lokakuun alussa osanottajien keskuudessa.

Kenellekään ei ollut yllätys Tapio Korjuksen ilmaantuminen kisaan mukaan SUL:n pyynnöstä. Tuntien Korjuksen taustan nykyisen Olympiakomitean hallituksen jäsenenä mitään suurta muutosta ei ole odotettavissa. Muuten hänenkin ilmaantuminen mukaan on osoitus piirien pienuudesta Suomesta. Kovasti on aktivoitunut somessa viime aikoina.

Sitaatteja lajiliitoista ja huipulta…

– Huippu-urheilu ei ole Olympiakomiteassa puun ja kuoren välissä. Se on teollisen metallipuristimen jättimäisten leukojen välissä, kuvasi eräs suomalaisen huippu-urheilun ytimessä toimiva, tulevaisuudesta huolestunut henkilö.

Onpa hieno vertaus.

– Huippu-urheilun pahin vihollinen on ihminen, joka osaa puhua huippu-urheilusta uskottavasti ikään kuin ymmärtäisi siitä jotain, vaikka ei ymmärrä, sanoi Luisteluliiton huippu-urheilujohtaja Janne Hänninen.

Urheiluliiton puheenjohtaja Riikka Pakarinen sanoi, että ”isojen liittojen tulee syksyn aikana käydä erittäin perusteelliset keskustelut Olympiakomitean kanssa sen jättimäisestä roolista kattojärjestönä.”

Hetkinen. Näkeekö Pakarinen Olympiakomitean rakenteen huippu-urheilulle jopa haitalliseksi?

– Huippu-urheilu pitää aivan kokonaan erottaa siitä muusta toiminnasta. Se on ytimiään myöten niin erilaista kuin liikunta tai edes niin sanottu tavallinen kilpaurheilu, Pakarinen jatkoi.

Juuri näin!

– Mitalittomuuden pitää aiheuttaa suorastaan hälytystila, joka oikein käytettynä voi olla myös suuri mahdollisuus. Nyt pitäisi heti aloittaa laittamalla arviointiraportin suositukset täytäntöön. Ei niitä suosituksia ole lainkaan täytäntöön laitettu, Valentin Kononen sanoo.

Epäterveitä toimintatapoja ja tuolileikkejä

Olympiakomitean toiminta on ollut laajalti epätervettä, mikä on yksi ensimmäisistä uuden ja huomattavasti kevyemmän johdon ja hallituksen korjaustehtävistä. Vasta sitten on mahdollista pureutua konkreettisiin käytännön asioihin. Myöskään hallitukseen ei tule valita yhtään minkäänlaisen poliittisen taustan omaavaa henkilöä. Urheiluväen pitää lopultakin oppia luottamaan omaan osaamiseensa eikä antaa urheiluorganisaatioita poliittisen pelin kentäksi ja maineen kiillottajaksi.

Olympiakomitean nykyisessäkin hallituksessa on ollut ainakin muodollisesti jopa johtamisen asiantuntijoita ja koulutuksen saaneita, mutta silti he ovat alistuneet kontrolloivaan johtamiseen ja henkilökunta pelon ilmapiiriin. Valtapeli sai lähtölaukauksensa jo Pariisin kisojen aikana ja nyt ovat varsinaiset kiihdytysajot menossa, kun media kyselee mielestään potentiaalisilta kandidaateilta halua puheenjohtajaksi ja seuraajiksi potkittujen paikalle. Eikä peli rajoitu edes Olympiakomiteaan vain nyt kytätään jo paikkoja OKM:ssä. Oman uran edistäjät ja kasvojen säilyttäjät täyttävät lööpit nyt puhuu se ja se -tyyliin.

Koko ajan mukana toiminnassa olleet hallituksen jäsenet ovat astuneet esiin harvinaisen jälkiviisaina varapuheenjohtajista lähtien ja onpa yksi nykyinen jäsen jo ilmoittanut luistelevansa muualle uutta hallitusta valittaessa. Miten on mahdollista, että jos nyt on niin paljon sanottavaa ettei suuta olisi saanut auki jo aikoja sitten kun tilanne on ollut se mikä on jo pitkään?

Mediassa käsitellään johtohenkilöiden ja hallituksen välisiä asioita asiattomasti eikä siinä suhteessa ole opittu aikaisemmasta Lehtimäki-tapauksestakaan. Tähänkin asiaan jo arviointitutkimuksessa kiinnitettiin huomiota, kun se nosti esiin järjestelmän sisäisen luottamuksen puutteen, joka jälleen kerran johtaa hyvä veli-järjestelmään ja myös taustalla vaaniviin lobbareihin ilman virallista asemaa missään kohtaa organisaatiota.

Olympiakomitean tulisi kansalaisjärjestönä nauttia laajaa luottamusta ja olla olympialiikkeen arvojen edustajana malliesimerkki muille. Nyt se on kuitenkin hyvä huono esimerkki. Lajiliitot omistavat urheilun ja veronmaksajat ovat suurin urheilun rahoittaja Suomessa edelleen vaikka budjetti pieneneekin jatkossa. Lajiliittojen on sanottava painava sanansa eikä tyytyä nykytilanteeseen. Osa onkin avannut jo suunsa, mutta ehdotuksiin kaipaa vielä konkretiaa. Ei enää työryhmiä eikä uusia strategiota niiden itsensä vuoksi.

Karl-Erik Michelsen kiteytti hyvin suomalaisen käsitteellisen ongelman huippu-urheilukeskustelussa.

– Suomessa puuttuu tarkka määrittely siitä, mitä huippu-urheilu tämän päivän maailmassa on. Kun määrittely puuttuu, on huippu-urheilusta tullut vapaa käsite, jota eri ryhmät ja toimijat voivat käyttää erilaisissa tarkoituksissa.

Näin se sekoitetaan kilpaurheiluun. Pitää ennen kaikkea ymmärtää mitä on todellinen kansainvälinen huippu-urheilu. Pitää ymmärtää myös se mitkä lajit ovat huippu-urheilua, sillä vaikka maailma muuttuu ja tulee uusia lajeja, jotka eivät vastaa vanhojen perinteisten lajien vaatimustasoa, niin loppujen lopuksi on helppo erotella ne, joissa lajien vaatimukset ja kilpailun laajuus on todellista huippu-urheilua.

Urheilujohtajuus

Urheilujohtamisen taso on Suomessa heikkoa (joitakin hyviäkin johtajia on ollut viimeisen 10 vuoden aikana, mutta he ovat aika lyhyen visiitin jälkeen kypsyneet tilanteeseen ja kaikonneet muualle) ja se on ollut väärien ihmisten käsissä johdon pakoillessa vastuuta tai laittaessaan itse tekemänsä virheet itse valitsemansa operatiivisen johdon syyksi. Ja vieläpä sen jälkeen poistuu itsekin takavasemmalle eikä kommentoi asiaa.

Kaikki urheilun eri tasot voivat katsoa tässä peiliin ja kysyä miten me saatoimme sallia tämän vuosikymmeniä? Tämä koskee myös ministeriötä, jonka suuntaan on harrastettu mafiatyyppistä vaikuttamista aina ministeritasolle ja virkamiestyöhön saakka. Ministeriö itsekin myöntää vastuunsa tapahtuneesta Kari Niemi-Nikkolan suulla, joka hänkin on vaihtanut roolia valtionhallinnon ja urheiluorganisaatioiden välillä. Liian kilttejä on oltu Opetus- ja kulttuuriministeriössäkin, kun muistaa sen ohittamisen, jota OK:n suunnalta on osoitettiin aikanaan raportin tutkimustuloksia kohtaan.

Voimme hyvällä syyllä epäillä onko Olympiakomiteassa kanttia ja osaamista tai saatikka halua tehdä riittäviä tarvittavia organisaatiomuutoksia, kevennyksiä ja toimintatapojen uudistamista. Näillä näkyminen ei ole. Huonolta näyttää. Moni valmentaja pitää nyrkkiä taskussaan ja saa nähdä lähteekö sieltä Suomen urheilun uusi vallankumous. Kovin isoon sellaiseen ei kuitenkaan ole helppo uskoa. Ihanaa olisi olla väärässä sen suhteen.

Toisen Olympiakomitean erotetun johtohenkilön toteamus töiden loppumisen jälkeen osoittaa myös jotenkin asioiden olevan nurinkurisia kun hän sanoo: Nyt on aika palautua hetken verran, mutta sen jälkeen haluan vielä katsoa, mitä uusia mahdollisuuksia suomalaisen huippu-urheilun kentällä on tarjottavana.

Eikös se pitäisi olla niin, että mitä annettavaa yksilöllä on sille suomalaiselle huippu—urheilulle eikä toisinpäin? Mitenkäs se Churchill sanoikaan?

Kaksi olympiakomitean virkamiestä on tässä vaiheessa irtisanottu ja vielä pähkäillään mahdollisia korvauksia ja juristitkin ovat kohta pelissä; puheenjohtaja lähti, ainakin yksi hallituksen jäsen on ilmoittanut ettei ole käytettävissä ja olympiakomiteassa työskentelevillä toimenkuvat muuttuvat vauhdilla, kun milloin kukakin sijaistaa jotakuta muuta.

Toimitusjohtaja jatkaa ja latelee sisällöttömiä konsulttivastauksia asiasta kuin asiasta. Ei minkäänlaista osaamista urheiluorganisaation johtamiseen. Ehkä nyt täytyy vetää koko hallitus uusiksi, puheenjohtaja ja toimitusjohtaja rekrytoidaan oikeilla pätevyysvaatimuksilla, mutta ensin koko organisaatio uusiksi merkittävästi keveämpänä kuin nyt, muuten mikään ei oikeasti muutu.

Vanha hallitus veistelee viimeisiään

Nykyinen jo ontuva hallitus esitteli uusia tavoitteita, joita se haluaa lähteä ajamaan tulevaisuudessa, mutta niitä ei voi parhaalla tahdollakaan kehua innovatiivisiksi: tiivistäminen, resurssien keskittäminen, parhaat urheilijat parhaisiin olosuhteisiin, tukijärjestelmää kehitettävä, lajien välillä tehtävä yhteistyötä.

Käsi ylös kuka ei olisi osannut ehdottaa näitä.

Painopisteen tulisi olla huippuvaiheen työssä? Ei tarvita sellaista painopistettä, koska se mitä Olympiakomitean osalta tarvitaan on vain ja ainoastaan juuri sitä huippu-urheilua ja se ei siis sisällä valmennusta, joka sille ei kuulu.

Ne kuuluisat verkostot, joilla huippu-urheilua heidän mukaansa lähdetään uudistamaan, ovat jo olemassa, mutta ne ovat suurelta osin harrastelijaverkkoja tai talkootyötä tekeviä, osa-aikaisia tai osittaisella oma-vastuulla toimivia.

Olympiakomitean hallitukselle tuntuu olevan vaikeaa edes hahmottaa mikä sen rooli oikein on saatikka mikä sen uudessa keveämmässä muodossaan tulisi olla. Tämä koskee suurelta osin myös työntekijöitä, jotka ovat monelta osin järjestelmän vangitsemia ja käyttämätön resurssi väärässä paikassa. Tässä ei siis yhtään ole syytä väheksyä heidän osaamistaan. Se vain hukkuu jonnekin.

Viimeisenä – toivottavasti – tekonaan suomalaiselle urheilulle puheenjohtaja latasi nettiin sen erään toimittajan mainostamaa korkeaa älykkyysosamäärää osoittavan esityksensä naapurimaiden sparraajista.

Tässä muutama kohta tuosta esityksestä:

• avoimuus uusille innovatiivisille ideoille

• suomalainen urheilu on sisäsiittoista

• lista retorisia kysymyksiä suomalaisen urheilun tilasta tyyliin: olemmeko sitä ja tätä? Ja hänen vastaus on, että emme ole

• kansainvälinen advisory board

Vanha puheenjohtaja heittäytyy vielä analyytikoksi: Järjestelmätasolla osaamisemme ei vastaa tavoitteitamme eikä uskomuksiamme. Suomalainen huippu-urheilu ei tuota lähellekään niin paljoa menestystä kuin mikä oikeasti olisi mahdollista.

Aivan oikein. Samalla rahalla ja olemassa olevalla osaamisella sekä reippaalla resurssien aivan toisenlaisella kohdistamisella tulos olisi jotain aivan muuta. Tämäkin on ollut tiedossa vuosikymmeniä.

Osaamistamme pitäisi kuulemma päivittää, koska olemme kaikessa muita jäljessä. Totta sekin, mutta emme ole mikään valmennustiedon tai tutkimustiedon takapajula. Niiden konkreettisessa hyödyntämisessä sen sijaan olemme hyvin heikkoja. Olympiakomitea sanoo tehneensä benchmarkkausmatkoja naapurimaihin, mutta kauniita sanoja lukuun ottamatta tuliaiset sieltä ovat olleet olemattomia.

Syykin tähän on selvä. Naapurimaiden järjestelmät ovat urheiluihmisten ja asiantuntijoiden käsissä – ei poliitikoiden – eli jos tuolle tielle lähdettäisiin niin katoaisi mahdollisuus Suomessa totuttuun kulissien takaiseen peliin ja hyvä veli -järjestelmään.

Pohjoismaat ja EU-maatkin jakavat paljon osaamista ja kokemuksia eri yhteiskunta-aloilla, mutta miksi ihmeessä ne lähtisivät auttamaan Suomea huippu-urheilun hädässä? Ei ainakaan millään palavalla halulla ja avoimin kortein huippu-urheilussa, jossa edelleen on oman kilpailuedun tavoittelua, kun joku löytää mielestään uuden tutkimustiedon, valmennusniksin tai olosuhteet tai vaikka hiihtovälineiden kehityksessä edistysaskeleen.

Sitaatti ehdotuksesta: Ryhmään valittavat kansainväliset asiantuntijat toimisivat räätälöidysti huippu-urheiluyksikön tukena ja esittäisivät havaintojaan Olympiakomitean hallitukselle erikseen sovittavalla tavalla. Prosessiin liittyvät havainnot julkaistaisiin ja jaettaisiin laajalti koko suomalaisen huippu-urheiluverkoston käyttöön. Lisäksi asiantuntijaryhmä voisi osaamisensa pohjalta antaa täsmäsparrausta tietyille lajiliitoille.

Ja taas: Mitä varten ne esittäisivät esityksensä Olympiakomitean hallitukselle? Ei sen jatkossakaan tule hoitaa substanssia.

Ruotsi? Ruotsi on valovuoden päässä Suomesta urheilun organisoinnissa, sponsoroinnissa, hallinnon keveydessä ja resurssien viemisessä ruohonjuuritasolle. Valitettavasti Suomessa tupsahtelee tasaisin välein mukamas Ruotsin asioista perillä olevia tahoja vailla oikeaa tietoa.

Slovenia? Tehokkuuden perikuva urheilussa ja vanha puheenjohtaja toteaa aivan oikein, että Sloveniassa huippu-urheilutoiminnan paino on enemmän osaamisessa ja ihmisissä kuin rakenteissa. Eipä ole ollut Suomessa. Hyvä muistaa tässä kuinka juuri niitä rakenteita on paisutettu Suomessa.

Hollantiko? No sieltähän Hiihtoliittokin haki aikanaan korkeanpaikan osaamista. Muutama suomalainen yleisurheilija on hakeutunut hollantilaisiin valmennusryhmiin. Muutokset harjoittelussa ovat olleet joidenkin kohdalla radikaaleja. Saatu valmennusosaaminen ei ole ollut mitenkään vallankumouksellista – erilaista kyllä joiltain osin. Tulokset sen sijaan ovat menneet rutkasti takapakkia.

Osa ainakin aikoo jatkaa hollantilaisvalmennuksessa. Toivoa sopii, että kehitystä tapahtuu. Ei voi kuitenkaan olla kovin optimistinen sen suhteen. Mitä tulee markkinajohtoisuuteen Hollannissa ja Isossa-Britanniassa, niin se on todellakin huomattavan toimivampaa siellä.

Emme tiedä Suomessa todellakaan kaikkea, ihan kaikkea ei tiedä kukaan. Kaikki kanavat uuden tiedon jakamiselle ja hankkimiselle ovat olemassa Kihussa, yliopistoissa, akatemioissa, lajiliitoissa ja henkilökohtaisissa suhteissa.

Totta kai pitää olla avoimena uudelle ja erilaiselle tiedolle ja toimintatavoille. Erilainen toiminta ei vaan usein ole istunut kovin hyvin suomalaiseen urheiluun. Aikanaan Into Turvanen paheksui ruotsalaisten yleisurheilijoiden kollektiivista hauskanpitoa maaottelun verryttelyssä, Alpo Suhosen ajatukset valmennuksen filosofiasta olivat outoja ja erään suomalaisen koripalloseuran erilainen menestyvä toiminta on saanut korisperheen varpailleen kun eivät pysty samaan.

Suomen huippu-urheilun saamattomuus on jo kansainvälinen uutinen ja ihmettelyn aihe. Naapurimaissa tiedetään ja tunnetaan Suomen historia urheilussa sekä Suomen maine urheilumaana, jossa urheilua on ulkomaalaisten silmissä arvostettu perinteisesti laajalti. Myös suomalaista valmennustietoutta, urheilulääketiedettä ja kykyä järjestää isoja mestaruuskisoja arvostetaan ulkomailla.

Tätä taustaa vasten muualla maailmassa ihmetelläänkin suuresti miten on mahdollista, että jäimme kokonaan ilman mitaleja Pariisissa ja kuinka urheilijat joutuvat maksamaan omavastuita maajoukkue-edustuksista, Palloliitto aloittaa YT:t ja Hiihtoliitto taistelee konkurssia vastaan, ja niin edelleen. Näiden uutisten jälkeen sitten vain innokkaita sparraajia rekrytoimaan naapurimaihin – kaiketikin talkoopohjalta.

Ei hyvältä näytä…

Kaikkein pahin ennustus tulevaisuudesta suomalaisessa huippu-urheilussa oli Olympiakomitean tiedotteen alleviivattu lause, jonka mukaan uudelleenarvioinnille Olympiakomitean työssä ei ole tarvetta.

Nopeat kasvonpesutoimet varapuheenjohtajan hauskaksi kommentoimassa Vierumäen kokouksessa osoittavat, että hallitus ei ole ymmärtänyt nykytilanteen vakavuutta.

Näillä toimilla huomio kiinnittyi pois itse toiminnasta tai huippu-urheilujohtajan tai koko yksikön tarpeellisuudesta eikä itsekritiikistä ole tietoakaan. Osa mediasta osti tuon tempun kiltisti. Jäi ikään kuin kuva, että siellä otettiin vinkistä vaari ja käärittiin hihat ja alettiin hommiin heti. Huono hämäys.

Entinen puheenjohtaja on kaikessa toiminnassaan osoittanut ylimielisyyttä ja kaikkivoipaisuutta, joka ei todellakaan kuulu 2020 -luvun ihmislähtöiseen johtamiseen ja läpinäkyvään toimintaan. Hallitus on antanut tuon kaiken tapahtua. Kärsijä on suomalainen urheilu.

Vanha hallitus ehti viisaudessaan kertoa jatkossa keskittävänsä tukirahat supistettuun määrään lajeja. Tämä on jo monella taholla oikeutetusti kyseenalaistettu. Ensinnäkin tämän perinnönkö vanha hallitus antaa heti kättelyssä uudella hallitukselle? Ja millä mandaatilla Olympiakomitea yleensäkään sellaista päätöstä tekisi? Ohittaisiko se lajiliitot? Ohittaisiko se jopa ministeriön?

Jos lajiliitot haluavat muutosta, tarvitaan nyrkkiä pöytään. Ja selkiyttäkää vastaavasti myös se oma pesänne ja hallintonne – irti kaikesta turhasta valmennuksen hallinnoinnista ja panostus sinne lähemmäs urheilijaa oikeiden töiden muodossa.

Resurssien uudelleen jako ja mistä oikea muutos liikkeelle?

On mahdollista, että valtio vetää johtopäätöksiä tästä sekoilusta ja kaikkivoipaisuudesta tai ohittelusta. Toki poliittisissa päättäjissä on niitäkin, joille asia ei ole kovin tärkeä – ainakaan jos omaa kilpeä ei pääse kiillottamaan urheilulla – ja näin valvontakin voi olla huonoa.

Resurssien siirtäminen urheilijoille ja valmentajille on asia, joka ei nykyisellä rakenteella ikinä toteudu suomalaisessa huippu-urheilussa, koska organisaatioissa nyt eri tavoin kokopäivätyötä tekevät pitävät pelastusrenkaan tavoin kiinni siitä, missä nyt ovat. Joko Olympiakomiteassa tai lajiliitoissa. Ymmärrettävääkin sinänsä, mutta ei kovin järkevää eikä vallankumouksellista. Joillekin tämän on ihan okei – opportunismi jyllää.

On uuden hallituksen tehtävä hoitaa rekrytoinnit, sisäiset muutosjärjestelyt organisaatiossa ja toimintatapojen muutokset sekä määritellä se uusi strategia. Vanhalla ei ole enää mitään virkaa tässä vaiheessa missään olennaisessa asiassa. Missä on lajiliittojen rooli uuden strategian laadinnassa? Eikö niillä ole siihen muka sanottavaa tai annettavaa?

Loppuvuodesta 2023 Olympiakomitea lanseerasi lajiliittojen yhteydenoton jälkeen ns. rullaavan strategian. Mitä se tarkoittaa? Siirretäänkö maaliviivaa tilanteen mukaan? Sellainen taktiikka urheilussa yleensä johtaa kaaokseen.

SUL:n Pakarisen mielestä ongelmat ovat paljon syvemmällä Olympiakomiteassa kuin yksittäisissä huippu-urheilujohtajissa. Keskustataustaisen yleisurheilupomon mukaan Olympiakomitean pitäisi käydä yhdessä lajiliittojen kanssa keskustelua, mitä Olympiakomitealta jatkossa halutaan. Ei vain keskustella, vaan kuunnella!

– Ensiksi pitää pohtia se, että mikä on Olympiakomitean rooli, tehdä se strategiasuunnitelma ja sen pohjalta sitten katsoa, että mikä tyyppi sopii siihen strategiaan. Nyt tässä mentiin ehkä vähän takapuoli edellä puuhun, Pakarinen sanoo.

Asiaa joka sana.

Hiihtoliiton puheenjohtaja Sirpa Korkatti kantaa myös huolta Olympiakomitean tiedotteen jälkeen. Olympiakomitean hallitus painotti siinä useita muutostoimenpiteitä, mutta Korkatin mukaan siinä eivät tulleet lajiliitot oikeastaan millään tavalla esille.

– Lajiliitot omistavat kuitenkin Suomessa oman lajinsa ja omistavat sen oman lajinsa huippu-urheilun. Lajiliitoissa tehdään ihan keskeisesti työtä huippu-urheilun eteen. Olisin kyllä odottanut, että se olisi näkynyt Olympiakomitean tiedotteessa ja tunnustettu tärkeäksi asiaksi, Korkatti sanoo.

Korkatti toivoo Pakarisen tavoin, että lajiliitot otettaisiin tulevaisuuskeskusteluun mukaan hyvissä ajoin.

– Eikä vaan kysymään mielipidettä joihinkin yksittäisiin asioihin, vaan rakentamaan sitä näkemystä, millaisella Olympiakomitean tuella ja millaisella huippu-urheiluyksikön roolilla saadaan tästä meidän koneesta paras mahdollinen irti, Korkatti kuvailee.

Millainen rooli se voisi olla? Pakarinen näkee sen palveluorganisaationa.

Olympiakomitean toimitusjohtajan Taina Susiluodon mukaan lajiliitoista on tullut käytännönläheisiä kysymyksiä muun muassa lajien tehostamistukiprosesseista ja miten huippu-urheilupalvelut hoidetaan. Susiluodon mukaan asiat hoituvat ihan normaalisti ja sijaisjärjestelyitä tehdään parhaillaan.

Susiluodon mukaan Olympiakomitean hallituksen työvaliokunta kokoontuu ja käy läpi huippu-urheilujohtajan rekrytointiin liittyviä asioita. Lähtökohta rekrytoinnille on, miten Suomeen saadaan tulevaisuudessa lisää kansainvälisen huipputason mitalikandidaatteja. Susiluodolla on nyt yksi toive suomalaiselle huippu-urheiluväelle.

– Nyt on mielestäni todella tärkeä hetki suomalaisen huippu-urheiluverkoston pysähtyä yhdessä sen äärelle, että meidän kaikkien pitää pystyä parempaan. Minun toiveeni on, että nyt katsotaan avarasti ja avoimin silmin ja uskalletaan tehdä ihan rohkeitakin peliliikkeitä, Susiluoto toteaa.

Kuinkahan rohkeaa on odotettavissa? Heikkinen sanoi lähes samat sanat pysähtymisen tarpeesta.

Dettmannin mukaan ensiksi pitää miettiä, mitä varten huippu-urheilujohtaja on olemassa ja sitten miettiä, millaisen profiilin ihminen siihen haetaan. Hän ei usko ulkomaalaisen kandidaatin menestymiseen huippu-urheilujohtajana, sillä työ on niin sidosryhmäpohjaista. Totta, ulkomaalainen ei kyllä tuollaiseen pestiin sopeutuisi eikä edes lähtisi.

Kaiken kaikkiaan Suomen huippu-urheilun ongelmat ovat tiedossa, tarvittavat muutokset isoja ja niiden tekeminen vaatii rohkeutta, jota ei oikein helposti usko löytyvän riittävässä mittakaavassa. Olympiakomitean puheenjohtajan ja toimitusjohtajan puheenvuorot ovat olleet valitettavan sisällöttömiä vailla mitään konkretiaa.

Joku sanoi, että ko. henkilöt ovat olleet väärissä rooleissa – että parempi olisi jos heiltä vaadittaisiin aktiivisempaa ja luovempaa panostusta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Sekin on jo nähty ettei siitäkään vahvoja näyttöjä ole ja suhteetkin on sössitty ministeriötä myöten. Varainhankintametoditkin ovat 1980-luvulta edustaen ikiaikaista goodwill-ajattelua.

Siksi lajiliittojen olisi yhdyttävä tekemään muutos – tai sitten katsotaan jälleen sivusta, kun muut sen tekevät. Tai ovat tekemättä.