Lopettakaa mitaliketjun itkeminen – tämän vuoksi urheilujohtajilla iso mahdollisuus käsissään
Urheilun arkinen perushaaste on Suomessa sama mikä se on kulttuurissa, tieteessä ja pienyrittäjyydessä. Mikään taho ei johda niiden yhteisen haasteen ratkaisua. Olympiakomitea voisi olla se taho – ja samalla nostaa urheilun yhteiskunnallisen merkityksen uudelle tasolle.
Vedetäänpä hetki henkeä ja laitetaan olympialaisten jälkimeteli sivummalle. Katsotaan urheiluelämää vähän kauempaa ja koitetaan nähdä sitä hieman uusin silmin.
Onko tässä kaikessa jotakin mitä emme ole oikein älynneet nähdä, kun meillä on ollut niin kauhea kiire kauhistella Pariisin mitalittomuutta?
Jos näin katsoen esitämme kysymyksen siitä, mitä Olympiakomitean johtajien oikeastaan pitäisi nyt osata tehdä, kuvio alkaa näyttäytyä aivan toisin kuin nyt on muodikasta äänekkäästi huutaa.
Suomen huippu-urheilun ongelmat ovat ilmeiset, mutta pohjimmiltaan niiden ratkaisuun ei Olympiakomitean johtoa tarvita. Olympiajohtoa tarvitaan sen sijaan kipeästi aivan muualla.
Olympiakomitean puheenjohtajana on politiikan kovimpiin ytimiin kuulunut Jan Vapaavuori ja toimitusjohtajana on Elinkeinoelämän Keskusliitossa kannuksensa hankkinut Taina Susiluoto.
Kummallakaan ei ole mitään aitoa sanottavaa keskusteluissa, joissa mietitään miten Suomi jatkossa hoitaa ne muutamat huippulahjakkuutensa, jotka voivat neljässä vuodessa kehittyä olympiamitalin tasolle. Eikä heillä niissä keskusteluissa sanottavaa pidä ollakaan, se on urheilemisen substanssiosaajien asia, joita on Suomessa ilman heitäkin.
Tämä ei kuitenkaan tee heidän osaamisestaan turhaa eikä heistä vääränlaisia johtajia. Heihin liittyvä ongelma on nyt vain se, että heitä peluutetaan väärissä rooleissa – eikä heiltä osata vaatia sitä mitä heiltä pitäisi juuri nyt vaatia.
Aivan samoin kuin Lukas Hradeckylta ei pidä vaatia hattutemppuja, Vapaavuorelta ja Susiluodolta ei pidä vaatia olympiamitalia. Sitä sen sijaan pitää odottaa, että Hradecky ottaa pallot kiinni – ja Vapaavuori ja Susiluoto hoitavat yhteiskunnallisen vaikuttamisensa aktiivisemmin ja luovemmin kuin nyt on nähty.
Olympiajohdon pitää keskittyä siihen missä heidän osaaminen on: yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Heidän onnistumistaan pitää arvioida heidän oman pelikentän tapahtumien mukaan – ei mitalitaulukon perusteella. Juuri nyt silläkään pelikentällä ei sen parempaa tulosta näy kuin nähtiin Pariisissa, mutta tarjolla olisi loistavia mahdollisuuksia, jos niihin mitalittomuuden kauhistelussa ymmärrettäisiin tarttua.
”Suomalaisen yhteiskunnan tapa kohdella urheilijan yritys- tai elinkeinotoimintaa on masentava.”
Suomalaisen urheilun kokonaisuudessa piirtyy ajankohtaisen kauhistelun takana yksi perusongelma, jonka kanssa on tuskailtu vuosikymmeniä. Se ei liity mihinkään valmennukselliseen tai organisatoriseen tekijään, vaan arkitodellisuuteen.
Siis siihen, miten Suomi suhtautuu urheiluun elämänurana ja ammattina.
Palloilulajeissa urheilijoilla on sentään jonkinlainen asema työntekijänä, mutta yksilölajeissa tilanne on villi. Yksilöurheilija, siis nämä olympiatoivot, ovat käytännössä elinkeinonharjoittajia, joiden vuositulot ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta lähinnä vitsi.
Sinänsä siinä ei ole mitään väärää, että urheilijan pitää rakentaa urheilemisensa ohella yritystoimintaa. Sehän on normaalia elämää se. Niin tehdään monessa muussakin ammatissa.
Ongelma on vaan se, että suomalaisen yhteiskunnan tapa kohdella urheilijan yritys- tai elinkeinotoimintaa on masentava. Urheilua ei pidetä oikeasti elinkeinona tai elämänurana. Siksi urheilun taustalle ei synny rakenteita ja asenteita, joita vakavammin otetussa elinkeinotoiminnassa toimijoiden tukena on.
”Silti tämä sama yhteiskunta ei pidä urheilemista oikeana ammattina, ei aidon taloudellisen selkänojan tukemista tarpeellisena.”
Tässä arkisessa tosiasiassa on huippu-urheilukulttuurimme ongelmien keskeinen perussyy. Suomalainen yhteiskunta osaa äänekkäästi vaatia urheilijoiltaan menestystä ja pitää oikeutenaan irvailla huonon menestyksen puutteelle koulukiusaajamaisella ilkeydellä. Silmäys viime viikkojen sosiaaliseen mediaan on surullinen kokemus. Jopa yleensä fiksun kirjoissa olevat yhteiskunnalliset vaikuttajatkin alentuvat hekottelemaan laiskaa mukahuumoria.
Silti tämä sama yhteiskunta ei pidä urheilemista oikeana ammattina, ei aidon taloudellisen selkänojan tukemista tarpeellisena.
Tämä on fakta, jonka kohtaamisessa urheilujohtajuus on ollut kummallisen sokea ja kädetön jo vuosikymmeniä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisi olla sokea ja kädetön enää päivääkään.
Itse asiassa tässä on asia, jonka avulla Olympiakomitean johto voisi nopeastikin löytää itselleen nykyistä selkeämmän identiteetin ja toiminnalleen tavoitteen.
”Koko rahoituspohja on mullistumassa kun Veikkauksen rahanjakoautomaatti viedään museoon.”
Urheilun toimintaympäristössä tapahtuu nyt isoja asioita. Koko rahoituspohja on mullistumassa kun Veikkauksen rahanjakoautomaatti viedään museoon. Lisäksi monet politiikan ja yritysmaailman rakenteelliset trendit vievät suuntaan, jossa urheilun on sopeuduttava uusiin talouden reunaehtoihin.
On paljon isoja ja hahmottomia asioita, joista paraskaan lobbari ei juuri nyt kunnolla otetta saa. Kun yleinen ilmapiirikin on lähinnä säästökirveen ja juustohöylän heiluttelua, on vaikea löytää myyntipuheita, joilla urheilun yhteiskunnallista asemaa voisi merkittävästi kehittää.
Jotakin pitäisi siltä tehdä.
Se ”jotakin” ei tarkoita nyt sitä itsestäänselvyyttä, että huippuvaiheen valmentautumisen toimintakulttuuri on uusittava. Se on tehtävä, mutta se on substanssiosaajien, ei järjestöjohtajien, asia.
Järjestöpomojen huomion pitää olla aivan toisaalla. Pitemmän päälle kun urheiluelämän tärkein kysymys liittyy siihen, miten urheiluväki saa suomalaisuuden ymmärtämään sen, että urheilijan elämänuran valinneen ihmisen taloudellisen toimeentulon mahdollistamiseksi on jatkossa tehtävä perusremontti.
Se tarkoittaa konkretiaa, mutta myös asenteiden ja ymmärryksen päivittämistä.
”Suomen urheilujohtajuuden tärkein haaste ei ole mitaliketju. Se on siinä, miten tarpeellisena muu yhteiskunta urheilukulttuurin Suomessa kokee – ja miten se urheilun kanssa yhteistyötä jatkossa tekee.”
Kun urheilujohtajuuden perushaaste on tässä, tekee mieli rauhoitella kaikkia niitä, jotka haluavat potkia poliitikot ja yritysjohtajat pois urheilusta. Se on selvä, ettei poliitikkoja ja yritysjohtajia urheilun substanssiasioihin sekaantumaan tarvita, mutta johtamisen pelikenttä onkin aivan muualla. Tai ainakin sen pitäisi olla.
Suomen urheilujohtajuuden tärkein haaste ei ole mitaliketju. Se on siinä, miten tarpeellisena muu yhteiskunta urheilukulttuurin Suomessa kokee – ja miten se urheilun kanssa yhteistyötä jatkossa tekee.
Tässä avautuu johtajuudelle työmaa, jossa tarvitaan juuri poliitikkoja ja yritysjohtajia sekä yhteiskuntaa ymmärtäviä tutkijatahoja. Keihäänheiton tai painin spesiaaliosaamisesta on yhtä vähän hyötyä tässä kohdin kuin on Jan Vapaavuoresta silloin, kun pohditaan miten Pariisissa karsiutuneet judokat saadaan Los Angelesissa mitalitaisteluun.
Tämän syksyn tärkeimpiin urheilukeskusteluihin kuuluukin työnjakokeskustelu, ja siihen liittyen eri toimijoiden tavoitteiden selkeämpi kartoitus.
Huippu-urheilun tuottamisesta vastaavilta pitää vaatia urheilijoiden suorituskyvyn nostamista. Koko urheilun johtajilta pitää vaatia urheilun yhteiskunnallisen puheenvuoron vahvistamista ja urheilun tuomista osaksi kaikkia niitä keskusteluita, joilla tämä yhteiskunta yrittää yhteisiä haasteitaan ratkoa.
”Urheilu voisi ensitöikseen lopettaa tukien vinkumisen ja miettiä miten se voisi tehdä itsestään hyödyllisen muulle yhteiskunnalle. Myyntipuhe voisi muuttua kerjäämisestä sijoitusmahdollisuuden tarjoamiseksi, julkiselle vallalle ja yrityksille tuottoisana asiana.”
Suomen urheilujohtajuudessa on jääty jumiin lillukanvarsiin. Joka päivä hukkuu tarjolla oleva mahdollisuus nostaa urheilun yhteiskunnallinen merkittävyys uudelle tasolle.
Tässä huonosti hoidetussa asiassa on silti myös mahdollisuus hyvään.
Urheilu voisi ensitöikseen lopettaa tukien vinkumisen ja miettiä miten se voisi tehdä itsestään hyödyllisen muulle yhteiskunnalle. Myyntipuhe voisi muuttua kerjäämisestä sijoitusmahdollisuuden tarjoamiseksi, julkiselle vallalle ja yrityksille tuottoisana asiana.
Lisäksi urheilu voisi koittaa nähdä ongelmiaan osana laajempaa kokonaisuutta. Erityisen herkullinen näkymä syntyy, jos avarammin pohditaan ikuisuusaihetta siitä, miksi urheilijayksilöä ei kohdella kuten yhteiskunta yleensä työtään tekevää ihmistä kohtelee.
Suomessa on iso kasa urheilijoita, jotka pyrkivät maailmanluokan huippusuorituksiin köyhyysrajalla taiteillen, satunnaisten apurahojen ja almujen turvin, ilman mahdollisuutta pitemmän tähtäyksen taloussuunnitteluun.
Jos tätä ongelmaa yritetään hoitaa urheilun eriytyisongelmana, yhteiskunta tuskin kiinnostuu. Mutta entäpä jos osattaisiin nähdä, että sama ongelma vaivaa kirjallisuutta, musiikkia, näyttämötaidetta, kuvanveistoa, käsityöläisyyttä, tiedettä...?
”Nyt olisi tarve taholle, joka alkaisi johtamaan tämän yhteisen ongelman ratkaisua.”
Kun urheilun laittaa osaksi tätä kokonaisuutta, hahmottuu yksi koko suomalaisen yhteiskunnan pahimmista valuvioista. Kaikki sellainen, missä yritetään tuottaa jotakin poikkeuksellista, arjesta nousevaa erinomaisuutta, tapahtuu tekijöidensä järjettömän taloudellisen riskin kautta.
Suomessa on opittu siihen, että edellä mainitut tahot ovat toistensa vihollisia, oman kapean leivän uhka. Olisi korkea aika nähdä, että tämä erinomaisuutta ja poikkeuksellisuutta – siis asiaa, jota suomalaisuus kuitenkin ilmiselvästi haluaa – tuottava porukka kärsii yhteisestä ongelmasta.
Nyt olisi tarve taholle, joka alkaisi johtamaan tämän yhteisen ongelman ratkaisua. Olisi neuvoteltava yhteiskunnan kanssa kokonaisratkaisu, jolla koko erinomaisuutta suomalaisuutteen tuottava kokonaisuus voisi jossakin lähivuodessa olla aidoksi tunnustettu elinkeinoalue, jolla toimitaan samantyyppisillä pelisäännöillä kuin muillakin elämänalueilla.
Olisiko tässä juuri sopiva haaste Vapaavuoren kaltaiselle jääräpäälle, jossa yhdistyy poikkeuksellinen älykkyysosamäärä ja katutappelijan luonne – sekä taitavana neuvottelijana tunnetulle diplomaattisemmalle Susiluodolle?
Miksi emme kysy heiltä tätä – vaan jauhamme koko ajan jostakin mitaliketjusta?
