Image

Lokakuun Imagen pääkirjoitus: Luonnostelua

Lokakuun Imagen pääkirjoitus: Luonnostelua
Korona-ajan maallemuuttajatarinoissa luonto näyttäytyy parantolana entisille helsinkiläisille, kirjoittaa Niklas Thesslund pääkirjoituksessaan.
Julkaistu: 23.9.2020

Kun kirjailija Petri Tamminen julkaisi viime talvena poikansa Antti Röngän kanssa kirjeenvaihtokirjan Silloin tällöin onnellinen, media tietenkin kiinnostui. Isän ja pojan suora ja avoin kirjeenvaihto on harvinainen tapa keskustella. Harvinaisen kipeitä ja kovia olivat monet aiheistakin. Lapsena kohdattua väkivaltaa, koulukiusaamista, häpeää ja ahdistusta. Niin taitavia tai samanlaisia isä ja poika silti ovat, että päällimmäiseksi kirjeistä jää mieleen välittäminen ja niiden huumori. Molempien kirjeistä.

Hesarin haastattelussa Tamminen puhui myös eroista ja erilaisuudesta. Tamminen ei tietenkään ollut ensimmäinen, joka asian oli oivaltanut, mutta sattui sanoittamaan sen niin osuvasti ja oikeaan aikaan, että ajattelen hänen repliikkiään melkein päivittäin. Pidemmän lainauksen keskellä Tamminen sanoi näin: ”Sitä paitsi luulin Antin syntyessä, että hän olisi pieni kopio minusta. Siksi koitin opettaa hänelle, miten tällaisena ihmisenä eletään.”

Tämän tästä poika tietenkin yllättää isänsä olemalla erilainen.

Miten tällaisena ihmisenä eletään. Tammisen haastattelurepliikistä ei käy ilmi, mitä hän itsensäkaltaisuudella tarkoittaa, mutta hänen oman tuotantonsa ja kirjeenvaihtokirjan perusteella voi ehkä arvella hänen tarkoittavan elämää pelkojen ja häpeän kanssa.

Toimittaja ja kirjailija Juhani Karila kirjoittaa lokakuun Imagen artikkelissaan Pelkään, että hänestä tulee toisenlainen kuin minä niin ikään vanhemman havahtumisesta siihen, että lapsesta mitä luultavimmin tulee jotain ihan muuta kuin uusintapainos vanhemmistaan. Karilan näkökulma on koronakeväältä, kun kaupunkilaiset löysivät luonnon kaupunkien mentyä kiinni. Miksi vasta nyt, Lapissa metsän kupeessa kasvanut Karila kysyy ensin, mutta se ei ole hänen varsinainen aiheensa.

Millainen tulee Helsingin itäisessä kantakaupungissa kasvavan lapseni luontosuhteesta, on Karilan, alle vuoden ikäisen lapsen isän, varsinainen kysymys. Se on luonnossa varttuneen esittämä ja huolen värjäämä. ”Minua pelottaa, että kaupunkiympäristön takia lapseni käsitys luonnosta typistyy”, Karila kirjoittaa.

Kysymys ei ole siitä, etteikö lapsi voisi oppia vaikkapa retkeilemään, tuntemaan Saaristomeren kauneimmat saaret ja luonnonsatamat ja pohjoisen vaellusreitit vaan syistä ja seurauksista. Sen näkemisestä ja tuntemisesta, että me emme ole täällä ainoita emmekä me olleet täällä ensimmäisinä. Luonnon ymmärtämisestä kokonaisuutena eikä melontareittinä.

Voiko sen sitten oppia Kanta-Helsingissä? Kymmenen Karilan naapurikaupunginosassa vietetyn lapsiperhevuoden perusteella sanoisin, että sen voi juuri oppia ja ymmärtää, mutta jotta lapsi sen myös tuntisi, pitää nähdä vaivaa.

Kun Juha Itkonen etsi tässä lehdessä vuosi sitten keskustapuolueen sielua ja merkitystä, Seppo Kääriäinen piti surkeana sellaista tilannetta, että helsinkiläinen ei pääsisi kokemaan luontoa. ”Sinulla ja minulla on välitön tarve kokea luonto”, Kääriäinen sanoi Itkoselle kahvilassa Redin kauppakeskuksessa. Totta, ajattelin jo vuosi sitten, mutta en usko, että sama pätee enää täällä kasvaviin lapsiini. Ei heillä sellaista tarvetta ole, heille luonto on se paikka, jossa kännyköihin suhtaudutaan penseästi ja jonne mennään autolla, mutta jossa lopulta onkin kivaa.

Tähän syksyyn asti ajattelin, että olkoon sitten niin, ehkä kokemalla syntyneen luontosuhteen tilalla on jotain muuta tarpeellista ja lapsilla tässä suhteessa oma maailmansa, joka ei ole kopio omastani. Havahduin vasta, kun huomasin, että tällainen suhtautuminen luontoon ei ollutkaan kaupunkilaislasten yksityisoikeus. Sama näkyy korona-aikoina suosituiksi nousseissa maallemuuttajatarinoissa. Niissä Helsingin ulkopuolinen Suomi on usein avara aarreaitta, jossa talot on tehty sata vuotta sitten hirrestä ja ainoat naapurit vielä aiemmin kalliosta ja jäkälästä. Kaupunki oli aina se, joka sairastutti, luonto taas se, joka ravitsi ja paransi. Pääkaupunkiseudun ulkopuolinen Suomi näyttäytyi parantolana entisille helsinkiläisille. Ikään kuin luonto olisi olemassa meitä varten.

Kommentoi »