Loistavan Miesten vuoron ohjaaja astuu tällä kertaa myös kameran etupuolelle – Miehiä ja poikia jatkaa samaa teemaa kuin edeltäjänsä

Elokuvantekijä Joonas Berghäll on tullut tunnetuksi kyynelten vuodatuksen velhona. Hänen aiemmin ohjaamat dokumenttinsa Miesten vuoro ja Äidin toive ovat vallatonta tunteiden paljastamista ja loputonta itkettämistä. Samaa teemaa jatkaa uutuus Miehiä ja poikia.

Toteutustapa ja kohdehenkilöt ovat Miehissä ja pojissa vahvasti samankaltaisia kuin Miesten vuorossakin. Merkittävimpänä erona edeltäjään erottuu se, että tällä kertaa Berghäll itse astuu kameran takaa myös sen eteen. Hän puhuu sairaudesta, yksinäisyydestä, työkuormasta ja perheestä aivan kuin muutkin, mutta tuo elokuvaan omaelämäkerrallisen elementin, joka erottaa sen Miesten vuorosta ja näin oikeuttaa näennäisen jatko-osan olemassaolon selkeämmin kuin muut osuudet.

Miehiä ja poikia -elokuvan keskiössä ovat isät ja pojat.

Miehissä ja pojissa on tietysti poliittinen ulottuvuutensa. Se nostaa esille sukupuolten välistä epätasa-arvoa epämuodikkaasta näkökulmasta, jossa keskitytään nimenomaan asioihin, jotka on viritetty epäreiluiksi miesten kannalta. Idea kuulostaa ennakkoon ajateltuna vähintäänkin epäilyttävältä, mutta jokaisen katsojan tehtävä on muodostaa aiheesta oma näkemyksensä katsottuaan elokuvan. Raflaavan sanoman voi kontekstista irrotettuna ymmärtää huomattavasti hyökkäävämpänä kuin miten se elokuvassa esiintyy.

Elokuvan laadun kannalta määrittäviä tekijöitä ovat ilmaisukeinot – eivät poliittiset päämäärät. Ohjaajana Berghäll tasapainoilee miellyttävästi meditatiivisen rauhallisten kertojaäänikohtausten ja musiikin hallitsemien koreografisten montaasien välillä. Toisin kuin Miesten vuorossa, kohdehenkilöt esiintyvät tällä kertaa vaatteet päällä, mutta ohjaaja osaa riisua heidät symbolisesti yhtä alastomiksi.

Ohjaaja Joonas Berghäll (oik.) harjoittelee elokuvassa deittipalveluiden käyttöä.

Berghälliläinen elokuvataide on käyttökelpoisimmillaan eräänlaisena uuden ajan terapiana ihmisille, jotka ovat liian jumiutuneita suorittamiseen ja järkeilyyn. Elokuvat ovat puolitoistatuntisia maailman kehystyksiä, jotka antavat katsojalle erityisluvan tuntea tunteita ilman sen kummempaa päämäärää. Laukeaminen on erilaista kuin pornografiassa, mutta tarkoitus on loppujen lopuksi sama. Tämän taiteenlajin ohjaaja hallitsee hävyttömän hyvin.

★★★★