Linnea Vihonen harjoittelustaan Michelin-ravintolassa: ”Työturvallisuus oli mitä oli” – Kokemuksesta jäi pysyvä vaurio
Kokki Linnea Vihonen sai ikuisen muiston jo ensimmäisestä työharjoittelupaikastaan. Hän ajattelee, että tasa-arvo kuuluu ravintolan keittiöön ja ihmisoikeudet kaikille. Lasten huono kohtelu tuntuu pahalta, Gazan kansanmurha on häpäisy ihmiskunnalle.
Minuun jäi pysyvät jäljet kun olin vuonna 2011 ensimmäisessä työharjoittelussani Tukholmassa. Oli tosi kova paikka olla nuorena naisena Michelin-tason ravintolassa harkkarina. Teimme pitkiä päiviä ja työturvallisuus – mitä korostan omassa työssäni – oli mitä oli. Leikkasin kerran mandoliinileikkurilla kahteen vierekkäiseen sormeen puolen tunnin aikana ja sormenpään irti. Keskisormen pääni on edelleen tunnoton.
Viimeksi rakastuin kokonaisiin aniksensiemeniin. Kokonaiset maustesiemenet ovat olleet jo vuosia keittiöni kulmakiviä monestakin syystä.
Nauroin makeasti, kun istuin kaverini kanssa Lönnrotin puistossa. Joimme viiniä ja muistelimme mitä kaikkea on mahtunut meidän 23-vuotiseen ystävyyteen. Olen tehnyt keittiöissä pitkää päivää, joten ystäväni ovat tottuneet siihen, että olen niin sanotusti vaikeasti tavoitettavissa. Ihanaa, että elämässäni on silti vielä pitkiä ystävyyssuhteita.
Vihaan sydämeni pohjasta kaikenlaista epäoikeudenmukaisuutta, tyranniaa ja ihmisoikeusloukkauksia. Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ovat ihmisoikeuksia, eivät valintoja. Tämän eteen pitää jokaisen tehdä töitä. Järkytyn joka päivä siitä, että länsimaiset valtiot eivät saa pysäytettyä Gazassa tapahtuvaa kansanmurhaa. Se on suuri häpäisy ihmiskunnalle.
Kateellisena katson, kun ihmiset juoksevat maratoneja. Olen aina halunnut olla hyvä juoksija ja juossutkin nuorena aika paljon, mutta olen pysynyt siinä kymppikerhossa. Olen monessa asiassa hyvä, mutta harvassa loistava.
Liikutun yleensä kyyneliin, kun kuulen lapsista, jotka joutuvat elämään brutaaleissa olosuhteissa. Se on tosi vaikeaa ja tuntuu hirveän pahalta. Tällä hetkellä otsikoissa ovat muun muassa Palestiinan ja Ukrainan lapset. Yritän auttaa miten voin, esimerkiksi lahjoittamalla rahaa järjestöille.
Pelkään kuollakseni ahtaita kulkuvälineitä. Joudun välillä heittämään valkoisia valheita, että kärsin matkapahoinvoinnista, koska kaikki eivät ota sitä tosissaan. Fobia tuli kymmenen vuotta sitten Kambodzassa ylibuukatussa minibussissa. Rinkat kasattiin keskikäytävälle kattoon asti eikä takaosasta päässyt liikkumaan. Kahdeksan tunnin jälkeen totesin, että never again. Siksi pelkäsin Selviytyjissä eniten elävältä hautaamista.
En enää nykyään suutu, kun minua kutsutaan naiskokiksi. Joskus se on kuitenkin sanottu vähättelevästi. Silloin se on vähän kuin tytöttelyä. Haluan kulkea eturintamassa, kun puhutaan yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvosta ravintolan keittiössä.
Maahanmuuttajille haluan sanoa, että olette tervetulleita. Minun Suomeni on avoin ja vastaanottava. Olen myös kiitollinen heille, jotka tulevat tänne työn perässä. Meillähän ei riitä tarpeeksi kotoperäistä työvoimaa ja täällä on isoja haasteita rasismin kanssa. Haluaisin, että yhteiskuntamme pysyisi inhimillisenä ja pehmeänä, jotta tänne tulisi ihmisiä jatkossakin. Muuten olemme pulassa.
Jos olisin mies en kokisi, että elämäni olisi erilaista. Olen päässyt toteuttamaan unelmiani yhtä lailla. Olen aina rakastanut vauhtia ja vaarallisia ja tilanteita. Koenkin, että naiseuteni on laaja käsite. En mahdu sellaisen perinteisen naisen lokeroon, olen rakentanut oman tavan olla. Se tuntuu tosi vapauttavalta.
