Liiga-historian yksi suurimmista ihmeistä on valmis – nyt puhuu Petteri Sihvonen: "Sanani on tarkoitettu syötäväkseni kuin hatullinen sitä itseään"
SaiPa on uinut koko kauden vastavirtaan, mutta nyt Raimo Helmisen joukot seisovat siellä missä kukaan ei uskonut niiden seisovan – finaalissa. Aition jääkiekkoanalyytikko Petteri Sihvonen selvittää, miten kauteen pohjasakkana ennakkoarvioissa lähtenyt joukkue nousi yhdessä kaudessa tuhkasta tähtiin, vastoin kaikkia ennustuksia – myös Sihvosen omaa.
SaiPan finaalipaikka kauden 2024–2025 päätteeksi on jopa jäätävää poltetta eli oksymoron eli itseristiriita. Katseli asetelmaa miltä kantilta tahansa, riitelee se aina johonkin suuntaan. Oikeassa eivät ole olleet muut kuin Raimo Helmisen SaiPa, väärässä ovat olleet niin jääkiekkoasiantuntijat kuin enemmistö SaiPan vastustajista, kilpailevista seuroista.
Sillä välin, kun näkymätön alkoi kehkeytyä näkyväksi, siihen eivät edelleenkään uskoneet ketkään muut kuin SaiPan kannattajat – jopa ennen pelaajia ja valmentajia, joita määrittää sittenkin realismi.
SaiPa nousi yhdessä kaudessa aivan pohjilta tähtiin. Sen vuoden mittainen tarina on vailla vertaa.
Raimo Helminen on valmentanut ihmistä, toisin kuin ne muut, jotka luennoivat ihmisen valmentamisesta. Helminen taisi aloittaa siltä osin ihmisestä, mikä tulee fysiikkaan. Taktiikka sai odottaa itseään. Sitten Helminen valmensi ihmisestä psyykettä, ja edelleen taktiikka sai odottaa itseään.
Nähdäkseni SaiPan taktiikka tarvitsi muotoutuakseen rasittuneita ja itsekylläisiä vastustajia, jotka eivät piitanneet siitä, miten SaiPa pelaa. Vastustajien videovalmentajat eivät juuri jaksaneet SaiPaan keskittyä, ja jos keskittyivätkin, päävalmentajat esikuntineen menivät suorin polvin Kisapuistoon ja ottivat SaiPan vieraakseen hieman kuin välipäivän merkeissä. Oli sentään yksi vastustaja, SaiPa, ja ehkä jokin Jukurit, jota vastaan saattoi mennä puolilla valoilla.
Enkä ota tuolla tuossa edellä mitään pois SaiPalta. Helmisen SaiPalla oli oma juttunsa. Tehkööt muut, mitä tekevät, pelatkoon sitä Meidän peliään; SaiPa käänsi peliä pystyyn, luisteli kuin peijooni, kamppaili, riisti ja raastoi – ja kas, kun alkoi tulla onnistumisia ja voittoja, SaiPan pelaajien itseluottamus alkoi kasvaa ja kasvaa.
Mitä SaiPan pelaajiin tuli, sanon raamatullisesti, viimeiset alkoivat tulla ensimmäisiksi. Köyhistä tuli rikkaita.
”Sanani tuossa edellä ovat tarkoitettu syötäväkseni kuin se hatullinen sitä itseään. Niin ne Lappeenrannassa meinaavat.”
Ennustin, ettei Helmisen pidäkkeettömyyteen nojanneella itseluottamuslätkällä ole käyttöä pudotuspeleissä. Olin oikeassa. Tai oikeammin, olin osin oikeassa. Raimo Helminen havaitsi pelitapansa puutteet siinä kohtaa, kun SaiPa oli TPS:lle tappiolla voitoin 2–0 pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella. Silloin esiin astui: Helminen.
TPS-sarjan kolmannesta ottelusta lähtien SaiPa jatkoi edelleen pidäkkeetöntä itseluottamuslätkäänsä, mutta sen lisäksi se alkoi rytmittää puolustuksiaan, valita huolella prässin ja trapin väliltä, ja pelaamiseen tuli kuin itsestään mukaan myös ripaus kiekkokontrollia, mutta vain ripaus.
Edelleen SaiPa pelasi huomattavan lyhyitä hyökkäysalueen hyökkäyspelejä, tarkoituksella. Kulmapeli, kiekko viivaan, toimitus, ja jatkopeli; kulmapeli, kiekko takamiehelle, kuti, ja jatkopeli.
Ja kaiken pohjalla huikea maalivahtipeli Kari Piiroiselta. Ynnä erittäin uhrautuva puolustusalueen puolustuspeli lukemattomine blokkeineen. Jääpussi jos toinen on huoltajien pitänyt toimittaa pelaajilleen.
Eikä sovi unohtaa Kisapuiston yleisöä. Jos kohta ei Lappeenrannan kaupunkiakaan. Lappeenranta on keltamusta.
Pidän selvänä, että SaiPa ei lähde finaaliin ennakkosuosikkina. Vastustaja kun pelaa sitä Meidän peliä. Mestaruuteen ei Lappeenrannassa kuitenkaan taida sentään riittää.
Tosin nuo viimeiset sanani tuossa edellä ovat tarkoitettu syötäväkseni kuin se hatullinen sitä itseään. Niin ne Lappeenrannassa meinaavat.
