Liftarityttöjen karmea loppu vuonna 1971 – Ensio Koivunen oli yksi Suomen harvoja sarjamurhaajia

Syyttäjän mukaan Ritva Raijas, Pirjo Laiho ja Salme Metsänikula surmattiin raa’alla ja tehokkaalla tavalla. Lähes tajuttomiksi lyödyt tytöt pakotettiin hiuksista kiskoen hengittämään auton pakokaasua suoraan pakoputken suulta, aloittaa Jarmo Hakanen juttunsa Avussa joulukuussa 1971.

Oikeudenkäynti Hyvinkään käräjäoikeudessa oli alkanut 12. marraskuuta. Helsinkiläistä kaivinkoneen­kuljettaja Ensio Koivusta, 41, syytettiin kolmen ­nuoren naisen murhaamisesta, yhden uhrin ­raiskaamisesta sekä murhien yhteydessä ­tehdyistä ryöstöistä.

Salme ­Metsä­nikula, 23, katosi 11. heinäkuuta 1971 lähdettyään liftaamaan vanhempiensa luota Ummeljoelta opiskelupaikkakunnalleen ­Turkuun.

Eräs sienestäjä löysi 18. elokuuta Salmen ruumiin ­metsäkuopasta läheltä Degerbyn kylää Inkoossa. Ruumiin viereen oli jätetty kaksi kiiltonahkaista naisten solkikenkää rinnakkain.

Pirjo Laiho ja Ritva Raijas olivat 17-vuotiaita hyvinkääläistyttöjä. He liftasivat perjantaina 13. elokuuta 1971 työpäivän jälkeen Helsingin Pitäjänmäestä ehtiäkseen Hyvinkäälle Ritvan kotiin katsomaan illan tv-elokuvan.

Tytöt eivät koskaan saapuneet perille. Tom Sawyerin seikkailut jäivät näkemättä.

Ruumiit löydettiin Hyvinkäältä 21. elokuuta, sorakuopasta Ridasjärven kaatopaikan läheltä. Ystävykset makasivat rinta rinnan ruohikossa. Ruumiit oli osaksi peitetty muovipressulla, ja väliin oli asetettu Pirjon valkoiset puukengät.

Rikostutkinta vahvisti, että toinen tytöistä oli ollut sukupuoliyhteydessä ennen kuolemaansa – tai sen jälkeen. Molempien kuolinsyynä pidettiin hiilimonoksidi- eli häkämyrkytystä.

Salme Metsänikulan kuolinsyytä ei voitu selvittää: hänen jäännöksensä olivat olleet metsässä yli kuukauden. Ruumiista ei löydetty väkivallan merkkejä, joten oli mahdollista, että hänetkin oli surmattu pakokaasulla. Se ei jätä merkkejä.

Ensio Koivusesta tuli liftarityttöjen surman pääepäilty, sillä hänen sormenjälkensä löytyivät Pirjon ja Ritvan pois heitetyistä valokuvista, jotka löydettiin Seutulan lentokentän läheltä. Salmen surmaan Koivusen taas yhdistivät hänen kotoaan löytyneet Salmen tavarat sekä se, että uhrit oli surmattu samalla tavalla.

Koivusen oikeusavustajasta tuli sittemmin Helsingin apulaiskaupunginjohtaja

Lääninsyyttäjä Tapani Elomaa, poliisi­tarkastaja, tiukka mies poliisinsinisessä puvussa, valkoinen paita, rusetti. Ei muotoile lauseitaan lakitekstimäisen pikkutarkkaan, saa silti ihmiset salissa hätkähtämään, myös syytetyn, kuvailee Avun toimittaja Hakanen murhaoikeudenkäynnin osapuolia Hyvinkään käräjäoikeuden salissa joulukuussa 1971.

Asianomistajat mustissa surupuvuissaan hiljaisina, hämmentyneinä yksityiskohdista, kireitäkin. Mustat silmänaluset kertovat valvotuista öistä, tuskasta, kaipuusta. Syytetty tumma, kiivas, tulinen katse välähtäen vastaileva, nopeasti tuolistaan pystyyn hypähtävä, voimakkaasti elehtivä. Paula Kokkonen, syytetyn avustaja, hovioikeuden auskultantti hänkin, hoikka nainen viininpunaisessa persoonallisessa puvussa, muodikkaat ­niskakiharat, varma, suora, ironinen.

Murhista syytetyn Ensio Koivusen oikeusavustajaksi oli nimetty 24-vuotias vastavalmistunut oikeustieteen kandidaatti Paula Kokkonen. Hänestä tuli sittemmin kokoomuksen kansanedustaja, Helsingin kaupunginvaltuutettu ja apulaiskaupunginjohtaja.

Avun mukaan Koivunen kiisti kaikki syytteet jyrkästi ja väitti kyydittäneensä tyttöjä näiden omasta pyynnöstä. Hän sanoi ostaneensa hallustaan löytyneet Salmen kameran ja partakoneen Helsingistä Kampin torilta, vaikka VTT:n raportin mukaan kamera jätti filmiin samanlaiset jäljet kuin Salmen Kodak Instamatic. Ritva Raijasta hän väitti tapailleensa hyvässä yhteisymmärryksessä pitkin kesää, vaikka vainajan omaiset vannoivat, ettei tyttö tapaillut ketään.

”Minua voidaan syyttää korkeintaan heitteillejätöstä eikä siihenkään ole riittävästi perusteita”, sanoi Koivunen Avun mukaan.

Toimittaja Hakanen onnistuu tavoittamaan jutussaan oikeussalin tunnelman, vaikkei hän joulukuussa 1971 tiedäkään, mitä kaikkea vielä on edessä: Koivusen villisti muuttuvia lausuntoja ja korvausvaatimuksia valtiolle, tuulesta temmattuja todistajia, huumeliigan salaliittoja, yhden omaisen äidin omat rikostutkimukset, ilmiriita syytetyn sekä hänen oikeusavustajansa välillä – ja lopulta Koivusen toiminta omana asianajajanaan.

"Koivusen aikana ei oikein ymmärretty, millaisen rikollisen kanssa oltiin tekemisissä"

Oikeudenkäynnin koko sirkusluonne selviää Ilta-Sanomien rikostoimittajien Miika Viljakaisen ja Lauri Silvanderin kirjasta Liftarisurmat – Sarjamurhaaja Ensio Koivusen rikokset ja tuomio (Otava 2022).

– Halusimme kirjoittaa tapauksesta, sillä ­Suomessa on ollut hyvin harvoja sarjamurhaajia. Koivusen aikana ei oikein ymmärretty, millaisen rikollisen kanssa oltiin tekemisissä, Miika Viljakainen kommentoi.

Kirjoittajien mielestä Koivunen oli klassinen psykopaatti, joka ei nähnyt toiminnassaan mitään vikaa. Omasta mielestään hän kyyditsi tyttöjä vain hyvää hyvyyttään.

– Keksiessään tarinoita jatkuvalla syötöllä hän puhui itsensä monesti pussiin. On kiistatonta, että hän kyyditsi kaikkia kolmea tyttöä kuukauden aikana ja että kaikki kolme kuolivat. Sitä on vaikea pitää vahinkona, Viljakainen pohtii.

Ensio Koivusen Bella-koiralla oli roolinsa oikeudenkäynnissä

Tapauksen tutkinta oli Viljakaisen mukaan todellinen voimannäyttö.

– Rikospaikkatutkinta tehtiin niin hyvin kuin sen aikaisilla menetelmillä suinkin pystyi.

Vielä 1970-luvulla ei ruumiista löytyneistä ihmiseritteistä voinut eristää DNA-näytettä, mutta rikostekniset tutkijat analysoivat huolellisesti ruumiista löytyneitä valkoisia koiran karvoja, kuolinaikaa määrittäviä toukkia, kameranjälkiä ja paikalta löytynyttä oksennusta.

Ensio Koivusen valkoinen Bella-koira nousikin oikeudenkäynnissä melkoiseen rooliin. Sen valkoisia karvoja löytyi Ritvan ja Pirjon ruumiista, mikä todisti, että tytöt olivat olleet Koivusen autossa. Tuo rikostekninen tutkimus tehtiin peräti ruotsalaisessa laboratoriossa, ja se tuli sieltä pikapostissa Suomeen.

Koivusta kuulustellut komisario kertoi merkillisestä piirteestä Koivusen luonteessa. Kuulustelujen kriittisessä vaiheessa Koivunen eräänä päivänä lupasi kertoa koko asian huomenna, mutta sitä ennen hän olisi halunnut nähdä samojedinkoiransa Bellan. Kuulustelijan mukaan Koivunen on hyvin kiintynyt koiraansa.

Kymmenen vuotta vanhempaan vaimoonsa Ensio Koivunen ei vaikuta olleen kovin kiintynyt. Hän syytteli vaimoaan lopulta jopa salaliitosta, ja kun vaimo haki avioeroa heti rikossyytteiden nostamisen jälkeen, Koivunen riiteli tämän kanssa pariskunnan vähäisestä omaisuudesta katkeraan loppuun saakka.

Tummaan pukeutuneena saapui oikeuteen myös syytetyn vaimo, hiljainen, kärsineen näköinen nainen, joka vältti katsomasta lähellä istuvaa miestään.

Vaimo todisti oikeudessa siivonneensa aviomiehensä autoon surmayönä ilmestynyttä oksennusta ja hiekkaa. Hän kertoi, että Koivunen muuttui hyvin hermostuneeksi, kun surmattujen tyttöjen löytymisestä alettiin uutisoida.

Vaimon mukaan Koivunen myös aprikoi, voisivatko ­surmatut tytöt olla samat, joita hän kyyditsi.

Syytetyn vaimo olisi voinut kieltäytyä todistamasta oikeudessa. Hän ei kieltäytynyt.

Vaimo tunnisti ruumiiden alla olleen muovikelmun samanlaiseksi kuin hänen miehensä autossa. Lisäksi hän kertoi, miten mies toi kotiin oudon Kodak-kameran. Koivunen syytti vaimoaan valehtelusta ja väitti sanoneensa kuulusteluissa paikkansa pitämättömiä asioita, koska kuuli, kuinka vaimoa seinän takana itketettiin.

Rouva Koivuselta kysyttiin oikeudessa, painostettiinko häntä, johdateltiinko hänen puheitaan vai saiko hän puhua vapaasti. Hän vastasi kahteen kertaa toistaen ja miestään silmiin katsoen:

– Puhuin niin kuin muistan.

Toimittaja Miika Viljakaisen mukaan vaimokin oli tavallaan yksi Koivusen uhreista.

– He eivät olleet tunteneet pitkään mennessään naimisiin vuonna 1970. Koivunen oli supliikkimies, ja vaimo varmasti halusi kumppanin. Uskon hänen huomanneen pian, että Ensiossa oli merkillisiä piirteitä. Hän ehkä ymmärsi olleensa itsekin hyväksikäytetty ellei uhri.

Tammikuussa 1972 Ensio Koivunen tuomittiin käräjäoikeudessa Pirjo Laihon murhasta ja vapaudenriistosta sekä Ritva Raijaksen murhasta, väkisinmakaamisesta ja vapaudenriistosta. Salme Metsänikulan tapauksesta Koivunen sai tuomion taposta ja vapaudenriistosta.

Myöhemmin hovioikeus alensi tuomiot surmista tai murhista kuolemantuottamukseksi. Oikeuden mukaan jäi näyttämättä toteen, että Koivunen olisi surmannut tytöt tahallaan tai pahoinpidellyt heitä anastaakseen heidän omaisuuttaan. Salmen tapauksessa tuomio aleni vapauden riistoksi, törkeäksi pahoinpitelyksi ja törkeäksi kuolemantuottamukseksi. Elinkautisen vankeusrangaistuksen hovioikeus muutti 25 vuoden kuritushuonerangaistukseksi. Koivunen vapautui vuonna 1995 ja kuoli Viljakaisen ja Silvaderin mukaan 72-vuotiaana vuonna 2003.

– Ensio Koivunen oli yksi Suomen harvoja sarjamurhaajia. Avain hänen tekoihinsa oli uhri, joka jäi henkiin Koivusen raiskauksesta vain kolme päivää ennen Pirjon ja Ritvan murhaa. Koivunen kyyditsi uhrejaan ja painosti nämä seksiin tavalla tai toisella, Viljakainen toteaa.