Image

Liekkileikki



Liekkileikki

Rakel Liekki tekee mitä vain, jos ei muusta syystä, niin todistaakseen, että voi.
Teksti Joanna Palmén
Kuvat Kaapo Kamu

“Taiteessa suurin osa asioista tapahtuu mulle sen takia, että joku sanoo, että et pysty, naisena et saa, tyttönä et voi. Sitten tulee vastareaktio, että pystynpäs, kyllä varmasti teen, ja ihan varmasti tytöt voi”, sanoo Rakel Liekki.

30-vuotias Liekki tekee performansseja, teatteridemoja ja maalauksia. Lisäksi hän tekee toimittajan töitä, sillä on laskenut, että kolumnin kirjoittaa samassa ajassa kuin apurahahakemuksen ja siitä saa varmasti palkkion.

Hänellä on kolumni Uutispäivä Demarissa ja Hustlerissa – mikä ihana yhdistelmä!

Hän esiintyy säännöllisesti Radio Suomen Pyöreässä pöydässä, suorassa keskusteluohjelmassa, jonka muita vakiovieraita ovat muun muassa Kaarina Hazard, Ruben Stiller ja Sirkka Hämäläinen. Viime vuoden lopussa hän lopetti ajanpuutteen vuoksi kolumninsa Savon Sanomissa, Karjalaisessa, Keskisuomalaisessa ja Etelä-Suomen Sanomissa. Siinä olikin jo melkoisen suuri lukijakunta yhdelle kirjoittajalle. Hän on myös juontanut ja toimittanut omaa haastatteluohjelmaa Yö Rakelin kanssa, joka pyöri Subtv:llä neljä vuotta sitten.

Mutta suomalaisten mielessä hän on aina ja ikuisesti pornotähti. Rakel Liekki teki pornofilmejä, -kuvia ja -esiintymisiä viiden vuoden ajan ja opetti yhdelle suomalaisnuorten sukupolvelle panemista MoonTV:n Rakelin ja Lassin panokoulu -ohjelmassa 2000-luvun alussa. Jos ottaa Googlesta automaattiset turva-asetukset pois päältä, haku hänen nimellään tuottaa yhä sivukaupalla törkeitä kuvia.

Rakel Liekkiä se ei haittaa eikä varsinkaan rajoita.

Pornotähti Rakel Liekki oli fiktiivinen hahmo, Rakel Liekki sanoo. Se syntyi, kun taideopiskelija Tiina-Rakel Koponen löi 90-luvun lopussa vetoa kaverinsa Henkan kanssa siitä, että vuodessa hän pystyisi brändäämään itsestään Suomen kuuluisimman pornotähden. Hän toden totta voitti vedon.

Projektin lopuksi Rakel Liekki -hahmo oli tarkoitus tappaa.

”Ajattelin että räjäytetään se viimeisessä show’ssa, sehän olisi ihan vitun kova juttu.”

Mutta jos Rakel Liekki olisi räjäytetty, millaisen viestin se olisi välittänyt yleisölle? Että Liekki ei seisokaan tekemänsä takana? Että hän katuu vuosiaan pornossa tai haluaa unohtaa ne?

Liekille porno oli viisivuotinen, selvärajainen taideprojekti, joka vertautuu vaikkapa Alvar Gullichsenin roolileikkiin fiktiivisen Bonk Business -yrityksen tuotekehitysjohtajana.

”Haastattelin joskus Gullichsenia, joka sanoi hyvin, että vaikka yhteiskunta on muutosvastainen ja ihmiset helposti pitävät muuttuvaa ihmistä epävakaana tai epäluotettavana, taiteilijalle muutos ja jaksollisuus ovat tärkeitä.”

Enää Rakel Liekki ei näytä siltä, millaisena olemme oppineet hänet tuntemaan. Hän on luopunut kirkuvan punaisesta pitkästä tukasta (jota hän kutsuu Rakel Liekki -tukaksi) ja räikeistä meikeistä.

Hän kikattaa yhä paljon. Hän puhuu poliitikoista ja tunnustaa muka häpeillen seuraavansa eduskunnan kyselytunteja.

Rakel Liekki sanoo olevansa Rakel Liekki -projektista helvetin ylpeä.

”Vaikka oli toki kohtia, jotka eivät visuaalisesti olleet hienoja, ihan hirveitä stailauksia ja ihan kamalaa kuvanlaatua. Ja olisi voinut paremmin dokumentoida ja taiteen kentälläkin paremmin esittää sitä projektia. Ymmärrän, että tietyissä piireissä sitä ei nähdä kauhean siistinä.”

Niin. Äkkiseltään mieleen muistuu kotikutoisen kömpelö Panokoulu ja peruspornokohtauksia peruspornokontekstissa, ei nyt varsinaisesti mitään taidenäyttelyitä.

Mutta Liekki avaa kannettavan tietokoneensa ja esittelee koneelta taidettaan. Pornokuvasarjoja, videoklippejä performansseista ja valokuvia esityksistä. Yksi performansseista on Kiasma-teatterissa vuonna 2006 esitetty Liekin, Mikko Hynnisen ja Antti Hietalan teatteridemo Fantasia #1 pornotähdelle, joka Liekin mukaan summasi hänen vuotensa pornossa. Äänitaiteelle perustuvassa esityksessä Liekki kertoo kuvitteellisesta ihailijasta, joka alkaa häiriköidä demon tekoa. Teoksessa huokaillaan, soitetaan pulloja, surisutetaan dildoja.

Istumme Showroom Helsinki -gallerian takahuoneessa. Galleriassa on alkamassa muutaman päivän kuluttua Liekin ja hänen ystävänsä Riikka Hyvösen maalausnäyttely. Täällä takahuoneessa on Kellogg’s-muropaketteja eli poppistaiteilija Jani Leinosen näyttelyn jämiä. Entinen pornotähti Rakel Liekki sopii tänne mainiosti.

On vaikea pysyä perässä, kun Rakel Liekki puhuu Rakel Liekistä fiktiivisenä hahmona ja kuitenkin esiintyy taiteilijana ja allekirjoittaa sähköpostinsa nimellä Rakel Liekki. Miltä osin pornotähti Rakel Liekki oli fiktiivinen hahmo?

Sitä hän ei tahdo kertoa, se olisi liian tylsää.

”En mä sano että se olisi valheellinen, etteikö ne asiat välttämättä olisi totta, mutta musta tuo Fantasia #1 on hyvä esimerkki fiktion ja todellisuuden sekoittamisesta. Medialeikin idea on, että koskaan ei voi tietää, mikä on totta.”

Sitten Rakel Liekki esittää kertomuksen Rakel Liekin menneisyydestä.

"Bruno Bettelheimillahan on teoria, että ihmisen seitsemän ensimmäistä vuotta kertovat hirveän paljon ihmisestä. Dario Fo on kirjoittanut kirjan Ensimmäiset seitsemän vuottani ja muutama niiden lisäksi. Mun kohdalla ainakin niistä seitsemästä ensimmäisestä vuodesta voi selkeästi nähdä, mihin suuntaan ollaan menossa.”

Mikkelissä kasvanut tyttö sanoi vanhemmilleen neljävuotiaana, että hänestä tulee taidemaalari. Viisivuotiaana hän halusi vähän aikaa veturinkuljettajaksi – ”siinä on se tietty kaukokaipuu, ja miehinen väline, jolla mennään isosti”.

”Muistan sellaisen käännekohdan ala-asteelta, kun opettaja tukisti luokkakaveriani Milaa, ja mä ainoana nousin seisomaan ja raivosta täristen kerroin opettajalle, että noin ei saa tehdä. Mussa ensimmäistä kertaa heräsi semmoinen, että ette tee noin kun se on väärin ja jos toi ei voi puhua ittensä puolesta niin mä ainakin sanon.”

Varhaisessa teini-iässä Liekki tajusi olevansa biseksuaali, ja kun kotona kerran keskusteltiin homojen ja lesbojen adoptio-oikeudesta, jota kohtaan vanhemmat olivat hieman skeptisiä, nuoressa tytössä nousi taas silmitön raivo.

Se raivo syttyy Liekissä joka kerta, kun hänelle sanotaan, että ei saa. Niin hänestä tuli teini-iässä punkkari, vegaani, anarkisti, feministi ja streittari. Tosin streittarithan kai pidättäytyvät myös seksistä avioliiton ulkopuolella?

Liekki nauraa ja sanoo tulkinneensa tätä kohtaa väljästi.

”Musta se oli uskonnollista propagandaa, että ihminen menee rikki jos se harrastaa seksiä, että nyt sä luovutat palan itsestäsi jollekin toiselle ja nyyh nyyh, iso kyynel. En kokenut seksiä sellaisena ahdistavana asiana vaan päinvastoin, sain genitaalialueiden kohtaamisesta ilon ja riemun tunteita.”

Liekki ei ymmärtänyt, miksi anarkofeministeillä ei saanut olla hameita, meikkiä ja pitkiä tukkia. Hän luonnollisesti rupesi käyttämään mielenosoituksissa korkokenkiä ja verkkosukkahousuja.

15-vuotiaana hän muutti kotoa kuvataidelukioon Lapinlahdelle. Hän oli hyvä koulussa, sillä oli tajunnut, että koulusta selviää helpommalla ja vapaa-aikaa jää enemmän, jos kuuntelee tunnilla. Ja myös, että ollakseen hyvä taiteilija hänen täytyy tietää paljon erilaisista teemoista. Hän kertoo lukeneensa kaikki historian kurssit ja saaneensa kaikista kympin. Puolen vuoden kimppakämppäasumisen jälkeen Liekki muutti asumaan yksin, koska kämppikset juhlivat ja häiritsivät opiskeluja.

Liekki harmittelee että on huono muistamaan vuosien takaisia asioita, vaikka kertomus eteneekin sujuvasti. Myöhemmin hän lähettää sähköpostin, jossa kertoo löytäneensä vanhasta lehtileikkeestä syyn lukioaikaiselle väsähtämiselleen: ”Paikallislehden mukaan olin tekemässä lapinlahtelaisen alikulkusillan siivekkeisiin mosaiikkityötä, joka tehtiin vapaa-ajalla koulun lisäkurssina viiden hengen työryhmässä.” Toisen arkistoidun lehtijutun mukaan hän myös piti ylioppilaan puheen kevätjuhlissa. Sen hän oli jo aivan unohtanut. Rakel Liekin tarina on tapahtunut mediassa, joten hänen päiväkirjansa koostuu lehtileikkeistä.

Pornon toisteisuus ja konventiot viehättävät Liekkiä, ja hän alkoi jo 18-vuotiaana keräillä vanhoja 70-luvun pornolehtiä. Hän siteeraa amerikkalaista pornotutkija Linda Williamsia, joka on verrannut pornon kohtauksia musikaalien dramaturgiaan.

”Siellä on se musikaalien soololaulu eli masturbointikohtaus. Sitten on se missä kaikki puhkeaa laulamaan, eli ryhmäkohtaukset, ja sitten on romanttinen duetto.”

Lukion jälkeen Liekki pyrki ja pääsi Pohjois-Karjalan ammattikorkeakouluun Joensuuhun lukemaan kuvataidetta. Siellä hän teki tyttörakkautta käsitelleen triptyykin, jonka opettaja haukkui ”itsetarkoituksellisen eroottiseksi”. Liekki kysyi tietenkin, että miksi niin ei voisi olla.

”Miksi erotiikka ei voi olla aihe siinä missä mikä tahansa muukin? Jos itsetarkoituksellisesti tekee vaikkapa ekspressiivistä maisemaa tai maalaa mustia neliöitä – etenkin jos sen tekee mies – niin sehän on tosi uskottavaa ja ei yhtään pinnallista.”

Liekki halusi tehdä lopputyönään maalauksia ruotsalaisen pornoelokuvan kuvauksista, mutta koki, ettei tiedä aiheestaan tarpeeksi. Niinpä hän hakeutui töihin seksipuhelimeen. Hän alkoi pitää työstä ja ajatteli, että tätähän voisi tehdä enemmänkin. Siitä alkoi pornotähti Rakel Liekin brändääminen.

”Tajusin että mun täytyy olla joku, jotta mua kuunnellaan. Mun täytyi olla ensin Rakel Liekki, jotta voin kertoa, mikä mua ärsytti siinä, miten porno ja pornoa tekevät ihmiset nähtiin.”

Piti olla suomenkielinen taiteilijanimi (Rakel oli sopivan raamatullinen, Liekki oli sukunimikirjan mukaan vapaana ja muistutti sopivassa määrin runoilija Rakel Liehua), piti olla räikeän punaiset hiukset ja paljon lävistyksiä, nettisivut ja oma logo.

Liekillä oli täydellinen ajoitus. Porno eli Suomessa 2000-luvun alussa nousukautta. Alle 18-vuotiailta kiellettyjen elokuvien videolevityksen kieltänyt laki kumottiin vuonna 2001, ja ilmaiskaapelikanavat olivat alkaneet näyttää pornoelokuvia, makasiiniohjelma Porno­staraa sekä Naku-uutisia. Ilmaisilo loppui lyhyeen, kun HTV kielsi pornon näyttämisen ilmaiskanavillaan vuonna 2003. Jotain ehti kuitenkin tapahtua. Suomalaisen julkisuuden suhde pornoon muuttui, eikä vähiten Rakel Liekin ansiosta.

Hänellä oli näkemys ja viesti. Hän halusi laajentaa naisen seksuaalisuudelle sallittua tilaa. Välinetesti MoonTV:n Pornostarassa oli hänelle naisten masturbaation markkinointiohjelma.

”Nykyisin, kun pornosta puhutaan valtamediassa, puhe ei automaattisesti ole negatiivista – enkä tarkoita, että sen pitäisi olla automaattisesti positiivistakaan. Porno on kuitenkin olemassa oleva tuote, jota halutaan käyttää, ja jos viesti on, että olet paha jos katsot pornoa, niin ei se kyllä tee kenenkään seksuaaliterveydelle hyvää.”

Uutta Rakel Liekkiä ei ole tullut eikä varmaan tulekaan. Tuskin kukaan enää jaksaisi ilahtua, vihastua tai edes välittää naisesta, joka harrastaa seksiä televisiossa. Se tarve on tyydytetty.

Eroa, Sirkka-Liisa Anttila! Häkkikanalat on kiellettävä! Lopettakaa kerskakulutus! Nuorisoa on kuunneltava!

Hohhoijaa. Rakel Liekin ajatukset ovat hyviä, kannatettavia ja perusteltuja mutta eivät ollenkaan poikkeuksellisia tai järisyttäviä. Tuskinpa Liekki saisi niitä kertoa lehdissä, radiossa ja televisiossa, ellei hän olisi entinen pornotähti. Näin maailma toimii.

Kiinnostavinta Liekissä on se, miten hän suhtautuu itseensä. Paitsi että hän on ylpeä pornoajoistaan, hän myös toistaa jatkuvasti olevansa armollinen itselleen. Hän ei esimerkiksi ollut mielestään jälkikäteen ajateltuna kovin hyvä toimittaja alkaessaan kirjoittaa henkilöjuttuja edesmenneeseen Nöjesguideniin tai vetäessään haastatteluohjelmaansa.

”On ollut hyvinkin terapeuttista tehdä asioita, joita ihmiset saattaisivat hävetä. Kun on tilanteessa, ettei hävetä oikeastaan mikään, niin on aika helvetin hauskaa”, hän sanoo ja nauraa.

Paitsi että Rakel Liekki on esitellyt ruumiinsa jokaista kohtaa lähikuvissa, hän on myös esimerkiksi keskustellut suorassa radiolähetyksessä talouspolitiikasta Suomen pankin entisen pääjohtajan Sirkka Hämäläisen ja Talouselämän päätoimittajan Pekka Seppäsen kanssa.

”Kyllähän mä olen ihan saatanan urpo verrattuna niihin. Mutta toisaalta taas, on tosi puhdistavaa sanoa ihan käsittämättömän typeriä asioita ja myöntää oma typeryytensä. Itselleen pitää olla sillä tavalla armollinen, nähdä, että en ymmärrä tai tiedä kaikkea tai näytä täydelliseltä tai ole hieno, mutta mulla on silti oikeus olla olemassa.”

Tosin ei Liekkiä mitenkään typeränä ole koskaan pidetty. Päinvastoin: hänhän oli se älykäs pornotähti.

”Älykäs pornotähti on hirvittävän paljon helpompi olla kuin älykäs poliitikko tai älykäs ydinfyysikko. Se on vähän sama kuin älykäs perussuomalainen. Se ei vaadi ihan hirveästi.”

Liekin medialeikin looginen jatko olisi pyrkiä politiikkaan. Mehän melkein odotamme sitä. Ex-pornotähti pyrkii eduskuntaan, lööpintekijän unelma! Hassua kyllä, älykäs pornotähti eduskunnassa kuulostaa melkein helpommin nieltävältä kuin Miss Suomi kulttuuriministerinä.

Liekki puistelee päätään ja muistuttaa Jutta Urpilaisen verkkosukkakohusta. Hän uskoo että politiikassa menisi sittenkin raja, jota hän ei menneisyytensä kanssa pystyisi ylittämään. Eikä Liekki politiikkaan haluaisikaan.

”Edelleen kuitenkin avoimeen seksuaalisuuteen liitetään se, että et voi sitten olla tietyissä asioissa uskottava tai tietyllä tavalla älykäs”, hän sanoo ja jatkaa: ”Sitä vastaanhan mä kyllä juuri taistelin.”

Liekki saattaa olla oikeassa. Ehkä Suomi ei ole vielä valmis yhdistämään pornoa ja politiikkaa. Kun Liekki kaksi vuotta sitten aloitti Uutispäivä Demarin kolumnistina, se oli uutinen – tai pitäisi varmaan sanoa kohu. Kaikki suuret sanomalehdet noteerasivat asian, soittelivat Demarin päätoimittajalle ja kyselivät, miksi lehti julkaisee ex-pornotähden kolumneja. Että onko tämä demarien viimeinen epätoivoinen yritys kääntää äänimäärät nousuun.

”Hirveän hauskasti semmoisetkin kansanedustajat, joiden puolueet olivat pyytäneet mua takavuosina ehdokkaaksi, kommentoivat että ei meidän puolueessa ainakaan tuollaista olisi.”

Kansanedustajat menivät lankaan. Liekkiin on niin kauhean vaikea suhtautua viileästi.

Liekki klikkaa sähköpostistaan auki kansion faniposti ja näyttää muutama päivä sitten saamaansa nimetöntä viestiä.

On maailma mallillaan kun entinen munanimijä on nykyään joka mediassa lässyttämässä ”viisaita ajatuksiaan” ja esittämässä olevansa hyvinkin älykäs ihminen. Ärsyttävän huvittavaa. Olisit pysynyt pornoalalla, sinne olet sopiva. Kananaivoiset pysykööt poissa medioista höpöttämästä. Todella ärsyttäviä ihmiset, joilla ei ole mitään meriittiä munanimemistä lukuunottamatta ja ovat joka paikkaan änkeämässä, itsesensuuria, please! Onneksi telkkarissa ja radiossa voi vaihtaa kanavaa, niin teen aina kun kuulen lässytyksesi.

Tämä on kuulemma tyyppiesimerkki ärsyyntyneestä palautteesta. Se riemastuttaa Liekkiä.

”Fantastista, että joku on nähnyt sen vaivan että on kirjoittanut ton. Että sille on tullut noin voimakas tunnereaktio siitä että joku on avoimesti toteuttanut seksuaalisuuttaan naisena ja kehtaa vielä olla olemassa sen jälkeen. Se hienosti alleviivaa sitä, että kyllähän se projekti oli pakko tehdä.”

Muunkinlaista, pääosin positiivista, palautetta tulee jatkuvasti. Liekin läppärin näytön taustakuvana on Pasilassa kuvattu junanvaunu, johon on spreijattu koko sen pituudelta pullein kirjaimin nimi Rakel Liekki. Hän on saanut kuvan fanipostina ja on siitä hyvin ylpeä. Ja juuri muutama päivä sitten eräs nainen lähestyi Liekkiä Facebookissa:

Diggasin sun juttuja jo pornoaikoinasi. Olin aina miettinyt, että eikö nyt kukaan pornonainen pysty itse piteleen valtikkaa käsissään, että miksi siellä sillai ollaan muka riistettynä tai voiko se tuottaminen muka NIIN hankalaa olla. Oli tosi virkistävää, kun olit siinä hyvä, osasit ajatella ja puhua ja kun arvostan alan kuin alan vaihtoa, niin senkin alan vaihto nosti pisteitäsi silmissäni. (Vaikkakin hauskassa Panokoulussanne dissasitte päivittäistä feivörit-asentoani naiselle kivuliaaksi, vaikkei se ollut, todnäk silloisen ukkoni lyhyydestä johtuen…)

Pornoaikoina Liekillä oli oma tekstiviestichat, jossa ihmiset olivat nimettömyyden ansiosta todella avoimia, hän kertoo. Mitä suomalaiset sitten halusivat viestittää nimettöminä tunnetulle pornotähdelle?

He kysyivät samoja asioita kuin nuoret kysyvät Suosikin Bees & Honey -tohtori Ekiltä.

”Ihmiset saattoivat avautua omista ihan normaaleista seksuaalimieltymyksistään, jotka kokivat poikkeavina. Usein ihmiset myös kysyivät, ovatko he normaaleja, jos on jonkun tietyn pituinen tai näköinen penis. Koitin aina kertoa, että se on ihan normaalia. Että on ihan normaalia tykätä vaikkapa kumisaappaista, tai on normaalia jos penis kaartuu vasemmalle tai oikealle.”

Pornonäyttelijä sai myös – ihan ilman asiantuntijakoulutusta – neuvoa transihmisiä Setan pakeille, ratkoa tunne-elämän sotkuja ja kuunnella tarinoita vaikkapa kaivonrakentamisesta kesämökille.

”Ihmiset eivät tajua ajatellessaan vaikka jotain seksipuhelinta, että joo, kyllä sinne jotkut soittaa vänkätäkseen, mutta usein ihmiset soittaa yksinäisyyttään. He ottavat yhteyttä siksi, että heillä ei ole ketään.”

Liekkiä on melkein mahdoton kritisoida. Hän on julkisuudessa aina hymyilevän hyväntuulinen ja antaa itse itselleen anteeksi kaiken ennen kuin kukaan ehtii älähtää. Hänellä ei ole mitään hävettävää, ei mitään hävittävää. Hänestä ei saa tehtyä edes Seiska-juttuja, sillä mikä Rakel Liekissä voisi enää kohauttaa?

Hän vaikuttaa olevan täysin sinut myös ruumiinsa kanssa. Liekin ulkonäöllinen itsevarmuus ilmenee jopa tässä määrin:

”Voin ihan häpeilemättä myöntää, että mulla on ihan helvetin hyvännäköiset tissit.”

Niitä onkin paljon kehuttu seksikeskustelupalstoilla. Liekki sanoo, että pornomaailma on erittäin lempeä ja ylistävä tähtiään kohtaan – toisin kuin valtavirtajulkisuus, jossa naisen kauneusihanne on hänen kokemustensa mukaan paljon kapeampi ja meno raaempaa.

”Muistan yhden viikon, kun olin Cityn mukaan liian nuori ja liian laiha ja Iltalehdessä liian lihava ja ikäistäni vanhemman näköinen. Se, jos joku, on pelottava maailma.”

Liekin painostavin kuvauskokemus ei suinkaan ole ollut pornokuvaus vaan joka marketin kassalla myytävän iltapäivälehden kuvaus.

”Menin sinne kauluspaidassa ja kravatti kaulassa, koska ajattelin, että perhelehdessä ei parane näytellä tissejä. Kuvaaja käytti koko kuvausajan siihen, että yritti saada mut ottamaan kravatin pois ja avaamaan paidan nappeja. Kun se ei saanut mua tekemään sitä, se pyysi mut makaamaan ja otti kuvan takaapäin, jotta pystyi edes zuumaamaan ahteriin. Ja vielä siinäkin vaiheessa kun vaihdoin vaatteita, se otti musta kuvan aluspaitasillani, että saisi sen tissivälikuvan viikonvaihteen lehteen.”

Tämä on vaikeaa. Nainen on kaunis, sanavalmis, älykäs, avoin ja harvinaisen miellyttävä. Pornostakin puhuttaessa on helppo ymmärtää hänen argumenttejaan. Että pornosta pitää pystyä puhumaan ja että Rakel Liekki -hahmo pyrki laajentamaan naiselle sallittua seksuaalisuutta. Se käy järkeen. Mutta muistellaanpa hieman, miltä Rakel Liekin porno näytti.

Sitä löytyy Liekin läppäriltä. Pornolehdissä julkaistut kuvasarjat haastavat hänen mukaansa konventioita siitä, miltä pornolehdissä pitää näyttää. Miten?

”Esimerkiksi usein ei ollut vaatteiden vähentämistä vaan oli koko ajan alastomuutta. Ja mun kuvissa ei ole juuri koskaan käytetty photoshoppia. Eli ei pelkästään estetisoitua alastomuutta.”

Yhdessä live-esiintymisestä otetussa kuvassa hänellä on jalassaan korkkarien sijaan lenkkarit. Stripparien klassisen ohjelmanumeron, jossa vedetään punaista nauhaa pimpistä, hän kertoo muuntaneensa siten, että veti esityksen lopuksi alushousut pimpistään ja puki ne päälleen. Liekin toteuttama pornon konventioiden taiteellinen haastaminen vaikuttaa aika pienimuotoiselta.

”Tässä Rakel hahmona on läsnä enemmän kuin nämä miehet, jotka ovat anonyymeja”, Liekki sanoo kuvasta, jossa katsoo keskellä kuvaa alasti kameraan ja kaksi naamioitunutta miestä koskettelee häntä.

On kylläkin ihan klassinen muotti, että pornokuvissa nainen katsoo kameraan ja miesten naamoja ei näy.

Liekin ohjaama ja käsikirjoittama pornoelokuva Mun leffa valmistui vuonna 2002. Liekki on itse sen pääosassa. Juonta leffassa ei ole, vaan viisi erilaista seksikohtausta.

Tuntuu hölmöltä sanoa näin pornoleffasta, mutta se ei todellakaan näytä hyvältä, edes genressään. Se näyttää tylsältä parodialta. Kielet lipovat liian nopeasti, liian kovaa, liian typerästi. Huokailuääniraita on epäsynkassa aktien kanssa. Lavasteet näyttävät kotivideolta, vuorosanoja ei edes yritetä lausua uskottavasti. Taustalla soi hölmö hissimusiikki. Kohtaukset päättyvät valtavirtapornon konventioiden mukaisesti moneyshotteihin, eli mies laukeaa naisen kasvoille tai rinnoille.

Mun leffassa ei ole mitään haastavaa. Ei Rakel Liekki kyllä niin väitäkään. Hänen mukaansa elokuva on rakkaudenosoitus sille musikaaleja muistuttavalle toisteispornolle, josta hän itse niin pitää. Hän huomauttaa tosin, että onhan siinä lävistyksiä ja ”nenädildonussimista”. No kieltämättä, jotain semmoista siinä oli.

Mutta tuskin tällainen kapinallisuus pornon kuluttajia häiritsi – kuten eivät hänen kolumninsa Uutispäivä Demarin lukijoita tai dildojen surina Kiasma-teatterin kävijöitä. Liekin radikaalius mahtuu mukavasti hänen kulloisenkin alan raameihin.

Oikeastaan hänen on vaikea keskustella pornostaan, koska ei itse enää oikein muista, mitä tuli tehtyä.

”Mutta kyllä mä koen, että kaiken minkä tein, tein sillä tavalla, että voin katsoa itseäni peiliin ja sanoa että mä tein tämän. Mutta tietysti pitää ottaa huomioon että mä olen aika armollinen itselleni.”

Taas se teki sen.

”En ylipäänsä näe, että pitäisi suhtautua omiin, etenkään vuosien takaisiin, tekemisiinsä vatvoen, että olisinko voinut tehdä paremmin.”

Tämä kuulostaa jo melkein puolustautumiselta.

Pari päivää myöhemmin samassa galleriassa soi Cindy Lauperin kasarihitti Girls Just Wanna Have Fun. Rakel Liekin ja hänen taiteilijaystävänsä Riikka Hyvösen Ylisöpö!-näyttelyn avajaisissa tarjoillaan hattaraa ja vaahtokarkkeja. Nurkissa on vaaleanpunaisia ilmapalloja ja myös vieraiden joukossa näkyy kokovaaleanpunaisia asuja ja varsin tyttömäisiä hiusruusukkeita. Mikään ei ole liian söpöä näihin bileisiin.

Taiteilijat saavat lahjaksi vaaleanpunaisia kukkia, suklaasydämiä ja pieniä, söpöjä foliopalloja.

”Hyvä että sain tämän tuulettimen”, Liekki esittelee. Pikkuruinen paristoilla toimiva Hello Kitty -tuuletin tuli tarpeeseen, sillä Liekillä on kuuma. Hän on pukeutunut jänispukuun – siis söpöön naamiaisasuun, ei miksikään Playboy-pupuksi.

Maalaukset ovat pikkupiperryksellä maalattuja, lasten värityskirjoista innoituksen saaneita kuvia, joissa kukilla on hymynaamat, auringot ovat kulmissa, Liekin lemmikkikoirat kurkistelevat pensaista ja suloiset ponit kirmaavat.

Rakel Liekki kertoo, että näyttely syntyi ihan samasta ajatuksesta kuin hänen muukin taiteensa:

”Me Riikan kanssa kelattiin, että no miksei voi. Miksei saa tehdä söpöä, miksei saa tehdä positiivista ja feminiinistä? Miksi ne olisivat vähemmän uskottavia aiheita kuin ahdistuneet ja miehiset? Ajattelin että tehdään niin feminiinistä ja niin väärin kuin vain voi. Tehdään omat lemmikit, tehdään kulma-auringot ja sateenkaaria ja koristellaan ihan saatanasti sydämillä!”

Ja niin naiset tekivät. Pienessä galleriassa on seitsemän maalausta, joiden nimiä ovat esimerkiksi Ilmapallot ovat söpöjä, ilmasota ei niinkään ja Herkuttelu on söpöä, syömishäiriöt eivät niinkään. Aiheet löytyivät kyselemällä netin keskustelupalstoilla nimettömänä, mikä ihmisten mielestä on söpöä.

”Ei ole yhtään isoa ekspressiivistä siveltimenvetoa, joka antaisi aiheelle edes jonkun oikeutuksen, että olette edes toteuttanut maalaustaiteen keinoin. Että hyvä tytöt, että yhtä sääntöä noudatitte”, Liekki kertoo voitonriemuisena.

Tuskin ketään edes kiinnostaisi ekspressiiviset siveltimenvedot, kun tarjolla on näin mukavaa kapinaa.

Image 5/2010

Julkaistu: 9.12.2010