Tämän sedän ääni ei ole vanhentunut päivääkään – Venkoileva albumi kuulostaa yllättäen kokonaisuudelta

Siitä on nyt jo yli 37 vuotta, kun Peter Gabriel poti yhtä pophistorian tuottoisimmista aviokriiseistä.

Ennen keväällä 1986 musiikkivideokanavat valloittanutta Sledgehammer-hittiään Gabriel oli tunnettu muun muassa kukkaseksi ja ketun päähän (sekä punaiseen mekkoon) lavalla pukeutuneena entisenä Genesis-laulajana ja puhkitaiteellisia progelevyjä nikkaroivana sooloartistina, joka ei edes vaivautunut nimeämään albumeitaan. Yhtäkkiä hän oli Music Televisionissa hassusti hymyilevä setä, jonka pään ympärillä tapahtuu nykivässä stop-motion-animaatiovideossa kaikki kuviteltavissa olevat hassunkuriset asiat. Omien sanojensa mukaan Gabriel oli paetakseen yksityiselämänsä huolia päättänyt kokeilla, osaisiko hän tehdä listapoppia suurelle yleisölle.

Jättihittiä seurasi liki seitsemän miljoonaa kappaletta myynyt So, joka oli monella tapaa täydellinen 80-luvun jälkipuoliskon popalbumi: sen notkea popfunk ja horisontin täyttävät taideballadit olivat yhtä aikaa kaupallista listantäytettä mutta myös luovaa ja emotionaalista poptaidetta. Mukana oli juuri sopiva määrä vaikutteita afrikkalaisesta ja brasilialaisesta musiikista: ne maustoivat eksoottisesti kappaleita, jotka kuitenkin pysyivät angloamerikkalaisen popmusiikin parametreissa; So oli kuin harissalla maustettu juustohampurilainen.

Gabriel itsekin tunnisti albumin menestyspotentiaalin, sillä tällä kertaa hän alentui levy-yhtiön vaatimuksesta nimeämään levynsä. Juuri ja juuri.

So-albumin menestys myös takasi, ettei Gabrielin enää koskaan tarvinnut tehdä yhtä kaupallista levyä. Kunnes nyt.

90-luvun puolivälistä asti tekeillä ollut I/O (siis input/output, mutta myös Jupiterin kuu Io) kun selvästi on puoli elämää myöhemmin päivitetty So. Kukaan tuskin odotti 73-vuotiaan Gabrielin enää haluavan tai edes kykenevän tekemään niin nopeatempoisia ja vaivattomasti rullaavia popfunkkappaleita kuin Olive Tree ja Road to Joy. Eivät ne mitään uusia sledgehammereita ole mutta selvästi kuitenkin samasta työkalupakista kotoisin. Ne myös osoittavat, ettei Gabrielin ääni ole vanhentunut päivääkään; se on yhä kirkas ja kappaleen vaatimusten mukaisesti joko lohduttava tai skalpellin lailla leikkaava.

”Yritin kirjoittaa lauluja syntymästä ja kuolemasta sekä seksistä niiden välissä”, Gabriel on itse kuvaillut albumia, jolta puuttuu lähes kokonaan hänen myöhäistuotantoaan krampannut raskaus ja tärkeilyn tuntu. Nämä ovat vain yksinkertaisesti suurimmaksi osaksi hienoja popkappaleita, varsinkin balladit, joilla Gabriel onnistuu jotenkin ihmeellisellä tavalla kuluneilla sävelkuluilla ja sanoituksella ilmaisemaan jotain universaalia ja kaunista siitä töyssyisestä kokemuksesta, jota elämäksi kutsumme.

Love Can Heal ja Live and Let Live ovat kaikkea muuta kuin lupaavia nimiä kappaleille, joiden edestä Bono olisi kuitenkin varmasti valmis myymään Irlannin hunneille. Kaikista hienoin hetki on kuitenkin Playing for Time, Prefab Sproutin mieleen tuova laajakangasballadi, joka on kuin prototyyppi laadukkaiden draamaelokuvien lopputekstien kovia kokeneelle mutta yhä typerän toiveikkaalle slovarille.

I/O:n piti alun perin ilmestyä jo 2004, mutta perfektionistin työ ei lopu ikinä. Näin kauan on Gabrielilta kestänyt uuttaa 150 kappaleen biisimäärästä tämä valikoima. Tässä välissä hän on kuitenkin julkaissut covereita, muiden ja omien kappaleiden, sekä soundtrackeja useamman albumillisen, mutta niissä on ollut samanlainen prokrastinoinnin maku kuin siinä että toimittaja päättää puhdistaa uunin ennen kuin kirjoittaa artikkelinsa loppuun.

Eikä Gabriel olisi Gabriel, ellei hän venkoilisi albumin julkaisussa vanhaan malliin. Albumi sisältää nimittäin kaksi versiota jokaisesta biisistä, ”Bright-Side” ja ”Dark-Side” -version. Koko levy on siis miksattu kahdella eri tavalla, ja siinä missä remiksauksissa usein heitetään koko soppasangollinen seinälle, tässä on kyse hienovaraisista mauste-eroista, hyppysellinen sitä tai hyppysellinen tätä. Versioiden vertailu toimii myös oivana oppituntina siitä, kuinka pienillä painotuseroilla kappaleen tunnelman saa oleellisesti muuttumaan, vaikka se kuulostaa yhä periaatteessa samalta.

I/O:n kaikki 12 kappaletta on myös vuoden aikana julkaistu singleinä, yksi per kuukausi. Sukupolven mittaisesta tekoprosessista ja sirpaleisesta julkaisutavasta huolimatta albumi kuulostaa kuitenkin kokonaisuudelta.

Nimiraita hehkuu ihailtavaa ja merkillistä optimismia (tai ainakin zenhenkistä tyytymistä) taiteilijalta, joka tietää että lasin pohja näkyy jo ja saattaa tulla vastaan jo seuraavalla kulauksella. Kun Gabriel summaa ”Stuff coming out, stuff going in / I’m just a part of everything”, siitä kuulee että sen tajuamiseen häneltä on kulunut elinikä ja kirjoittamiseenkin neljännesvuosisata.

Peter Gabriel: I/O (Real World)