Kulttuuri
Image

Levottomat, suullinen historia (Nostalgiavaroitus!)

Levottomat, suullinen historia (Nostalgiavaroitus!)

Vuosisadan kuumimpana kesänä 1999 joukko nuoria elokuvantekijöitä kokoontui kuvaamaan Levottomia Turkuun äidin varoituksista huolimatta. Heistä tuli valkokankaan suurimpia tähtiä – ja elokuvasta sukupolvikokemus, joka on ajankohtainen vielä 16 vuotta ensi-iltansa jälkeen.
Teksti Laura Friman
Kuvat Laura Malmivaara
Mainos

Aku Louhimies, ohjaaja

”Levottomat oli Elokuvataiteen laitoksen lopputyöni. Mielessäni oli nykyajan Suomea kuvaava leffa Truffaut’n henkeen. Inspiraationa toimi jo lukiossa lukemani Camus’n Sivullinen, joka onnistui tavoittamaan minulle tutun, määrittelemättömän tunteen.

Käsikirjoitus oli ollut valmiina jo pitkään, ennen kuin hanketta saatiin eteenpäin. Kukaan ei innostunut siitä aluksi. Rahoittajien mielestä tarina oli liian synkkä. Rakennekaan ei ollut amerikkalainen, vaan enemmänkin eurooppalainen: moni sanoi, että viisinäytöksinen elokuva ei toimi. Vasta kun tarjosin käsikirjoitusta Markus Selinille, alkoi tapahtua. En ollut tehnyt siinä vaiheessa vielä yhtään elokuvaa, eikä Solar Filmskään ollut tuottanut montaa, mutta Markus uskoi ideaan ja käsikirjoitukseen samantien. Hän on lahjakas näkemään asioita, joita muut eivät havaitse.

Käytin paljon aikaa työryhmän koostamiseen ja oikeiden näyttelijöiden valitsemiseen. Valitsin joukkueeseeni just ne tyypit, jotka halusin. Koekuvaukset olivat vain osa prosessia, johon käytettiin kunnolla aikaa. Myös ihmisen persoona kuvaustilanteen ulkopuolella vaikutti asiaan. Ihminen voi olla tosi miellyttävä ja taitava, mutta sopia johonkin toiseen tuotantoon paremmin. Siksi moni hyväkin tyyppi jäi laskuista. Tärkeintä oli, että ryhmään ympärillä saattoi luottaa ja että kaikki ymmärsivät, mitä olimme tekemässä. Luottamus välillemme syntyi näyttelijöiden rehellisyydestä.

Minulle oli olennaista, että Levottomat kuvattaisiin Turussa. Sinne matkustaminen on aina ollut erityinen kokemus, kuin saapuisi ulkomaille. Helsingistä poistuminen sopi myös elokuvan vieraantumisen ja yksinäisyyden teemoihin.

Kuvausten alussa olin täynnä intoa ja energiaa. Minua jännitti, mutta laitoin kaiken osaamiseni peliin. Työni on ilmapiirin lu0mista ja hetken vangitsemista. Annan improvisaatiolle ja näyttelijöille tilaa.

Säiltään kuvauskesä oli melkein liiankin kaunis. Levottomat ei kuulemma sopinut ulkomaalaisille leffafestareille, koska se ei näyttänyt tarpeeksi suomalaiselta. Kaivattiin kaurismäkeläistä ankeutta, ei aurinkoa. Ihan kaikkeen ohjaajakaan ei voi vaikuttaa.

Silti elokuva otettiin hyvin vastaan muun muassa Koreassa, Brasiliassa ja Venäjällä, jossa sitä verrattiin esimerkiksi Tsehovin Kolmeen sisareen. Seksijuttuihin ei viitattu mitenkään – mikä kertoo venäläisen sivistyksen ja elokuvakritiikin tasosta. Suomessa ei muuhun tartuttukaan.

Kun koko projektin kansi laitettiin elokuvan valmistuttua talvella kiinni, oloni oli ennen kaikkea helpottunut, mutta myös vähän kuin minkä tahansa ryhmämatkan jälkeen: sama porukka ei välttämättä olisi koossa enää koskaan.

Tuotantoyhtiö alkoi vuosia Levottomien jälkeen markkinoida muita leffoja samalla nimellä. Niillä ei ollut mitään tekemistä meidän elokuvamme kanssa, ja se oli lyhytnäköistä katsojien harhauttamista. Uskon Markuksen katuvan tuota ratkaisua.

Itselläni on Truffaut’n 400 kepposen innoittamana unelma siitä, että kuvaisimme samoilla näyttelijöillä jatko-osan 20 vuotta myöhemmin. Siitä on pariin otteeseen puhuttu, ja se on yhä mahdollista.”

Mikko Kouki, ohjaajan assistentti

”Aku on lukiokaverini, ja hän halusi tehdä jo nuorena leffan Camus’n Sivullisesta. Olin mukana hänen esikoislyhytelokuvassaan Lampaat, jota ei varmaan koskaan esitetty missään. Levottomien ideaa pyöriteltiin pitkään. Aluksi tarina taisi sijoittua Helsinkiin, koska visioimme leffaan raitiovaunukiskoja. Muutin Turkuun, ja Aku kävi silloin tällöin luonani kylässä. Hän piti kaupunkia kummallisena ja hienona ja tajusi sitä kautta mahdollisuuden käyttää Turkua sivullisuuden kuvaamisessa.

Aku pyysi minua elokuvaan assistentikseen siksi, että tunsin Turkua ja minulla oli siellä kontakteja. Olisin varmasti halunnut näytelläkin, mutta lähdin hommaan kulukorvauksilla, koska Levottomat oli leffan tekemisen oppikoulu.

Autoin Akua ihan kaikessa tekstin muokkaamisesta casting-vaiheeseen. Koekuvauksissa toimin vastanäyttelijänä. Kerran tehtäväni oli vetää Arin roolia ja suudella hurmaavia naisnäyttelijöitä koko iltapäivän liukuhihnalta. Jonkun sekin oli tehtävä! Iltaisin ajelimme lähiöissä etsimässä kuvauspaikkoja. Vaikka meillä oli ammattilaiset hoitamassa sitäkin hommaa, tahdoimme osallistua prosessiin.

Aku on vaativa. Hän ottaa useita ottoja ja tahtoo pitää tilanteen elävänä ja jatkuvassa muutoksessa hyvällä tavalla. Sorvasimme käsikirjoitusta vielä kuvausvaiheessakin. Se on Akulle tyypillistä: hän ei pelkää muokata elementtejä tarpeen vaatiessa.

Ajan hammas on saattanut purra leffaa vähän, mutta ilmestyessään Levottomat oli käännekohta suomalaiselle elokuvalle. Katsojaluvut olivat poikkeukselliset. Levottomat oli myös pitkän työputken alku: samalla ensemblella tehtiin myöhemmin uusia tuotantoja. Levottomat on ainoa Akun leffa, jossa en näyttele.”

Laura Malmivaara, näyttelijä

”Kun minut kiinnitettiin Levottomiin, olin 25-vuotias ja ollut Teatterikoulussa vuoden. Elin opiskelijaelämää, en seurustellut ja olin täynnä nuoruuden vimmaa. Olin näytellyt tv-sarjoissa, mutta Tiinan rooli oli ensimmäinen elokuvaroolini.

Aku oli minulle ihan uusi ohjaaja, ja näin hänet ensimmäistä kertaa elokuvan koekuvauksissa. Työnimi oli silloin Sivullinen.

Koekuvauksia oli useita, viimeiset Mikko Nousiaisen kanssa. Jännitimme Matleenan kanssa koekuvausten palautetta Tallinnassa, jossa olimme Teatterikorkean kurssimme kanssa käymässä.

Minulle kerrottiin, että projekti tulee olemaan tiivis ja työtapa ryhmäkeskeinen. Elokuvan tarina oli selkeä, eikä siihen sisältynyt seksi hätkähdyttänyt minua paljoakaan. Kun mainitsin äidilleni ennen kuvauksia vertauksen Käpy selän alla -elokuvaan, hän kehotti minua miettimään tarkkaan. Hahmollani oli elokuvassa vähiten seksiä, vain yksi seksikohtaus, joka kuvattiin viimeisenä työpäivänäni. Pakko myöntää, että paastosin sitä varten kolme päivää.

Ennen kuvauksia vetäydyimme rymättyläläiselle vuokramökille harjoittelemaan ja vetämään lärvit. Pelasimme rannalla totuutta ja tehtävää, ja olin lopulta niin kännissä, että yöllä tipuin kerrossängyn yläsängystä ja sain kylkeeni hirveän mustelman. Aamulla mietin kauhuissani, mitä kaikkea olin paljastanut. Mutta kaikki sellaiset yhteiset kokemukset lähensivät meitä.

Kuvausten aikaan Helsingissä ei ollut mitään, joka olisi vetänyt minua sinne takaisin. Kävin kotona harvoin, toisin kuin ne, jotka seurustelivat tai joilla oli perhettä. Keräsin viikonloppuisin voimia kävelemällä Aurajoen rannassa.

Turussa asuimme nykyisen Omenahotellin kohdalla sijainneessa nuhjuisessa hotellissa, jonka käytävillä haisi omituiselta. Mikko Nousiainen oli kai tarkoituksella sijoitettu johonkin toiseen hotelliin.

Aku tahtoi meidän kuitenkin olevan paljon keskenämme. Hän suojeli ryhmäämme eikä tahtonut kuormittaa meitä teknisillä ongelmilla, mikä tuki projektia. Akun suosima improvisointi oli hauskaa ja piti meidät hereillä. Kaikkea sai ehdottaa. Se oli alkua Akun työtavalle, jota hän on kehittänyt Levottomista saakka. Metodi taisi kummuta Judith Westonin Näyttelijän ohjaaminen -teoksesta, josta Aku oli tuohon aikaan tosi innoissaan.

Pelasimme usein terapiapelin kaltaista lautapeliä, jota pelasimme myös roolihenkilöinämme. Se oli tosi hyvä keksintö. Rento pelailu auttoi meitä tutustumaan toisiimme ja keksimään puolivahingossa uusia juttuja kohtauksiin. Silloin en toki muunlaisista työtavoista tiennytkään, joten mitkään Akun metodeista eivät tuntuneet kummallisilta.

Palkkiomme elokuvasta oli sidoksissa sen katsojalukuihin: aina kun tuli satatuhatta lisää, se tarkoitti muutamaa tonnia tilille. Sellaista diiliä minulla ei ole sittemmin ollut. Emme olleet yhtään varautuneet sellaisiin lukuihin ja juhlimme moneen otteeseen.

Minulle tullaan yhä sanomaan, että olen se tyyppi siitä leffasta. Se ei haittaa ollenkaan, mutta tuntuu absurdilta ja naurattaa: olen kuitenkin ollut sen jälkeen hemmetin monessa muussakin leffassa.

Levottomat oli minulle ja Akulle siinäkin mielessä merkittävä juttu, että aloimme tapailla elokuvan jälkitöiden aikana. Myöhemmin menimme naimisiin ja saimme lapsia, jotka ovat nyt 9- ja 11-vuotiaat. He eivät ole nähneet vielä leffaa, ja aion delegoida sen näyttämisen ja selittämisen heidän isälleen.

Katsoin Levottomat toisella silmällä viimeksi, kun se tuli telkkarista. Huomasin, että omat repliikit tulivat yhä selkärangasta. Jännintä oli tajuta, miten aika on kulunut. Kaikki oli elokuvaa tehdessä vasta alussa. Ääneni kuulosti hiomattomalta ja hennolta ja oma nuoruus näytti oudolta. Se tuntui pakahduttavalta.”

Mikko Nousiainen, näyttelijä

”Kun luin Levottomien käsikirjoitusta, ajattelin, että vittu miten mageeta päästä tekemään tätä: tarina oli läpileikkaus oman sukupolveni ongelmista, tavasta olla ja jättää merkkinsä. En vieläkään tiedä, miksi minut haluttiin päärooliin. Olin tehnyt tasan yhden leffan, Going to Kansas Cityn ja oppinut sen myötä, että minulla on paineensietokykyä. Teatterikorkeakoulun ekat vuodet olivat olleet minulle aikanaan vaikeita, ja käsittelin pelkotilani alta pois vasta ensimmäisten teatteriprojektieni myötä. Opin luottamaan ympäröivään työryhmään. Levottomien päärooli tuntui hienolta, mutta ei tehnyt minusta polleaa. Olen lähtökohtaisesti nöyrä tyyppi, enkä ole koskaan kokenut, että minulla olisi varaa leijua.

Levottomien perusteellisen harjoittelujakson aikana opin luottamaan Akuun ja tiesin, että tulossa on hyvää matskua. Alussa oli silti yllättävää nähdä ohjaajan persoonan muuttuminen paineen alla, niin luonnollista kuin se onkin. Aku oli kuvauksissa tiukempi, vaativampi ja keskittyneempi.

Muut näyttelijät asuivat keskenään samassa hotellissa, mutta minulle hankittiin kämppä Koulukadulta. Ehkä Aku halusi sijoittaa minut erilleen muista, että olisin entistä ahdistuneempi roolia varten. Todennäköisesti kyseessä oli kuitenkin vain taloudellinen ratkaisu, sillä vietin Turussa enemmän aikaa kuin muu työryhmä.

Kävin Koulukadulla kuitenkin vain nukkumassa ja hengailin baareissa yhtä paljon kuin kaikki muutkin – lähinnä Sedun Puuterissa – , ja se kesä meni vähillä unilla. Kerran makasimme Laura Malmivaaran kanssa kohtausta varten sängyssä, ja nukahdin kesken kaiken. Heräsin siihen, kun joku huusi action. Olin täysin pihalla siitä, oliko kyseessä harjoitus vai kuvaus – onneksi jälkimmäinen.

Voimakkaimmin mieleeni jäivät kohtaukset, joissa meidän koko kuusikko oli paikalla. Niihin liittyy kokemus meidän jengistä. Elokuvan tekeminen oli monelle ihan uutta, ja tukeuduimme toisiimme.

Yhteishenkemme oli vahva kuvauksissa ja niiden ulkopuolella. Arkaluontoisten kohtausten määrän takia oli tosi tärkeää, että uskalsimme olla keskenämme auki ja vapaita.

Kuvauskesän jälkeen olin poikki. Onneksi treenini Kansallisteatterilla alkoivat saman tien enkä pudonnut työtyynyn ansiosta mihinkään kuoppaan. Nimeni liitettiin Levottomiin pitkäksi aikaa eikä minua haluttu castata hetkeen mihinkään. Toisaalta Renny Harlin bongasi minut ensimmäistä kertaa varmaan Levottomista. Siitä seurasivat Mannerheim sekä Viiden päivän sota.”

Petteri Summanen, näyttelijä

”Hahmollani Stigillä on Levottomissa ikimuistoisia kohtauksia. Kun on alasti sidottuna puuhun ja hieroo margariinia muniinsa, tulee vähän sellainen fiilis, että nyt on iskä töissä! Stigin hahmo  vetosi minuun heti. Levottomien tyypit eivät saa pidettyä kasettiaan kasassa, vaan heiluvat pitkin poikin ja tarrautuvat ihmisiin ympärillään.

Olimme tehneet Akun kanssa Isänmaan toivot -sarjaa, ja meille oli muodostunut luottamuksellinen suhde. Tunsin hänen työmetodinsa ja pidin niitä hyvinä. Valittu näyttelijäryhmä tapasi aika nopealla aikataululla Kaapelitehtaalla puffikuvien ottamista varten. Meidät meikattiin kesäisen näköisiksi, hikisen kiiltäviksi.

Eka kuvauspäivä oli Ruissalossa, jossa päähenkilöt tapaavat rannalla. Aamulla oli puolipilvistä ja koleaa, ja jouduimme odottelemaan taivaan aukenemista. Samana aamuna rannalla hukkui ihminen, ja yksi tuotantoryhmämme jäsenistä yritti elvyttää uhria, mutta pelastuslaitos joutui hakemaan pois vainajan. Päivä alkoi huonoilla ja aika rajuillakin fiiliksillä, mutta välikohtauksen jälkeen aurinko tuli esiin, ja kun se alkoi paistaa, se paistoikin koko kuukauden putkeen. Nykyään sellaista kutsuttaisiin seksihelteeksi. Huitaisimme lainapyörillämme maskiin aamuisin viideltä, ja jo silloin oli kuuma.

Kohtauksista mieleeni ovat jääneet parhaiten purjeveneseikkailut. Harrastin jollapurjehdusta lapsena ja osaan purjehtimisen perusteet, mutta oli se aikamoista, kun meidät iskettiin pikakurssin jälkeen Turun meripartiolaisten Swan-klassikkoveneeseen. Oikea kippari tarkkaili tilannetta piilossa veneessä. Edessämme pilkotti matalikko ruohotupsuineen, ja vilkuilin kauhuissani syvyysmittaria: kahdeksan metriä, seitsemän, kuusi… Vene saatiin käännettyä viime hetkellä.

Näyttelijät pysyivät Akun toiveesta Turussa myös niinä päivinä, kun heillä ei ollut kuvauksia. Pelasimme kahviloissa lautapelejä, mikä oli tapamme syventää kollegiaalista suhdettamme. Näyttelijät ovat työryhmänä kuin yläkoululaiset leirikoulussa: melkein aikuisia. Leffassa oli paljon rajuja kohtauksia, joiden pohjaksi oli mielekästä kehittää yhteistä luottamusta. Napakka argumentointi kuului kuvioon. Työssämme tunnin riitaa saisi paikkailla kaksi viikkoa. Iltaisin kaikki kokoontuivat palaveriin, jossa käytiin läpi kulunutta ja tulevaa päivää, tunnusteltiin fiilikset ja tarkastettiin aikataulut.

Intensiivinen kuvausvaihe kesti kuukauden verran. Meistä harvalla oli vielä silloin perhettä: projektiin pystyi keskittymään täysillä, kun ei tarvinnut ryntäillä vaihtelemaan paskavaippoja. Minulle oli helpompi olla etäällä perheestäni kuin rampata iltaisin kotona. Esikoiseni oli vauvaikäinen, ja rakensimme Kaakkois-Suomeen mökkiä. Mökki kohosi talkooväen voimin, ja kyselin tekstareilla, miten hommat etenivät.”

Matleena Kuusniemi, näyttelijä

”Levottomien aikaan olin ihan eri ihminen, tavattoman pelokas ja lukkoinen tyyppi. Minulla oli usein kuvausten aikana ulkopuolinen olo. Se johtui itsestäni, ei siitä, että meiltä olisi vaadittu jotain erityistä. Jokainen sai olla juuri sellainen kuin oli.

Olin lähtenyt Turkuun tekemään taide-elokuvaa ja hämmennyin huomatessani, että syvällisten elokuvapohdintojen sijaan jengi oli kiinnostuneempi ryyppäämisestä, hauskanpidosta ja Macarenan tanssimisesta. En osannut vielä arvostaa bilettämisen jaloa taitoa. Tosikkomainen suhtautumiseni sai minut keskittymään liikaa siihen, mitä muut minusta ajattelivat. Sulkeuduin, ja minun oli vaikeaa ilmaista itseäni ryhmässä. Mietin paineissani drinkkilasi kädessä, mistä voisin jutella ihmisten kanssa: Mitä elokuvia Tom Cruise oli kuvannut? Saisiko niistä revittyä jotain makeeta sanottavaa?

Kuvausten alkumetreillä kuvaajaa vaihdettiin islantilaisesta tyypistä kokeneeseen jenkkiin, Maciin, jolla oli kokemusta 1950-luvulta asti. En uskaltanut puhua hänellekään mitään. Mac otti minuun kontaktia tasan kerran kehottamalla minua leikkaamaan liikavarpaani, että voisin tulevaisuudessa käyttää italialaisia korkokenkiä. Olin ihan pihalla. Myöhemmin olen yrittänyt vain olla oma itseni.

Elokuvan markkinointi sekoitti vielä hetkeksi kaiken. Tunsin, että minut esineellistettiin ja kieltäydyin lähtemästä mukaan elokuvan markkinointikiertueelle. Tuntui hyvältä, kun elokuvan tiedottaja pyysi minulta pari vuotta sitten anteeksi leffan markkinointia.

Pidän kuitenkin kaikkea kokemaani arvossa – voin ainakin kertoa surkuhupaisia muistoja. Opin itsestäni paljon, kohtasin pelkojani, ymmärsin rajojen merkityksen ja opin puolustautumaan. Siitä on myöhemmin ollut paljon hyötyä.

On selvää, että Levottomat vaikutti uraani paljon. Olen asiasta mitä mieltä tahansa, kuulen usein, että se on se elokuva, josta minut muistetaan.”

Valtteri Roiha, näyttelijä

”Päädyin Levottomiin viimeisten valittujen joukossa. Toimin kuvauskesän ajan eräänlaisena näyttelijäjoukkomme Turku-oppaana ja keksin meille puuhattavaa. Mulla oli pieni purjehdusvene, jolla kävimme purjehtimassa.

Kesä oli vauhdikas, ja meillä meni usein myöhään – minulla ei ollut vielä vaimoa tai lapsia. Turku tuntui melkein eteläeurooppalaiselta kaupungilta. Muistaakseni aiheutimme vesivahingon Forte-ravintolassa. Vuosia myöhemmin pudotin samassa kapakassa kännykkäni penkin väliin ja löysin sen irtopäällisen alta puhelimen lisäksi sienikasvustoa. Kävi mielessä, oliko se seurausta meidän käynnistämme.

Heti elokuvan ilmestyttyä moni tuli kysymään multa, oliko roolihahmoni Riku homo. Ehkä se johtui siitä, että Rikulla ei näyttänyt olevan vientiä.

Katselin Levottomat sattumalta tänä syksynä. Se oli haikea ja nostalginen kokemus. Asuin elokuvan kuvausten aikaan puutalossa Portsan kaupunginosassa, ja kotitalon rappuset näkyvät leffassa. Elokuvassa käytettiin myös monien kavereideni koteja kuvauspaikkoina, ja siinä on mukana paljon turkulaisia kollegoita silloisesta Teatteri Sudesta, nykyisestä Linnateatterista.

En osaa sanoa, millainen merkitys Levottomilla on ollut uralleni. Olen tehnyt aina töitä Turussa enkä pyrkinyt erityisesti mihinkään. Olen vain mennyt sinne, minne nenä näyttää. En odottanut elokuvan myötä supermenestystä, mutta tietysti leffa toi teatteriesityksiini lisää väkeä.

Minulla on etuoikeutettu ja ylpeä olo siitä, että sain olla mukana noin merkittävässä leffassa. Se oli upea kesä, ja lähtisin mukaan koska vain uudelleen.

Levottomat nousee elämässäni yhä esiin yllättävissä paikoissa. Absurdeinta on, kun minut pysäyttää joku nuori, joka oli nippa nappa syntynyt elokuvan ensi-illan aikaan, ja kysyy, olinko siinä mukana.”

Markus Selin, tuottaja

”Aku ja käsikirjoittaja Aleksi Bardy olivat yrittäneet saada Levottomia käyntiin jo pitkään, kun tartuimme Solar Filmsissä idikseen. Pääsimme tuotannon alkuun yllättävän nopeasti. Ainoa moka oli se, että otimme kuvaajaksi tutun kaverin Islannista, joka taas toi skarppariksi eli kuvien terävyyden varmistajaksi kaverinsa, joka ei ollut skarppari. Ensimmäiset materiaalit oli kaikki epäskarppeja eli käyttökelvottomia. Kuvaukset keskeytettiin ja kuvaajaksi hommattiin Mac Ahlberg Amerikasta.

Leri Leskisen musiikki elokuvaan ylitti kaikki odotukseni. Muistan aina kohdan, kun kundit tulevat ambulanssilla junaonnettomuuspaikalle – taustamusa siinä kohtauksessa on yksi hienoimpia pätkiä, jonka olen koskaan kuullut.

On tuottajia, jotka ovat perse pystyssä monitorin takana ohjaajaa vahtimassa ja tuottajia, jotka eivät puutu leffan tekoon kuvauksissa, ja minä kuulun jälkimmäisiin. Leffan kuvaaminen on ohjaajan valtakunta eikä minulla ole siinä vaiheessa elokuvantekoa Akulle mitään annettavaa.

Suhteemme Akun kanssa on sinänsä ollut aina haastava. Kun menemme ulos, olemme parhaita kavereita, mutta työasioista olemme tapelleet joskus melkein oikeudessa asti. Aku ei ole millään tavalla hankala tyyppi, hänellä on vaan oma tapansa tehdä asioita. Ihailen sitä, miten vittumainenkin hän voi välillä olla lähimmälle yhteistyökumppanilleen – ja olla huomaamatta sitä itse. Melkein kaikki ohjaajat ovat kuvausten aikana kusipäitä, ja hyvä niin. Jees jees -miehen leffa ei olisi kenenkään näköinen. Isot katsojaluvut ovat jokaisen tuottajan unelma, mutta Levottomien suosio tuli yllätyksenä minullekin. (Elokuvateattereissa Levottomat sai 290 000 katsojaa, vuoden 2002 televisioensi-ilta yli 900 000 katsojaa).

Viimeksi näin Levottomat vuosi sitten. Selasin kaapelikanavia ja olin että ohhoh, mikä pornoleffa tämä on. Tämän päivän standardeilla se on yllättävän härski leffa, hyvällä tavalla rohkea ja avoin. Siinä ei näytetty mitään ylimääräistä, mutta ei sellaista silti tehdä enää. Olen tosi iloinen siitä, ettei lopputulos näytä tänäkään päivänä häveliäältä. ■

Elokuvassa Hanna-Riikkaa näytellyt Irina Björklund ei halunnut antaa aiheesta haastattelua.

Julkaistu: 29.12.2015