Elokuvat Dingosta ja Robbie Williamsista ovat käytännössä sama tarina
Samuli Knuuti katsoi tuoreet musiikkiaiheiset elokuvat saman viikonlopun aikana ja piti enemmän siitä, joka muistutti vähemmän kesäteatteria.
Laulunkirjoittajien piirissä on jo kauan yksi huolenaihe ollut se, onko kaikki laulut jo kirjoitettu. Sävellystyö kun on pohjimmiltaan matematiikkaa, ja nuottien mahdollisia yhdistelmiä on rajallinen määrä. Eikä muutamaan minuuttiin kauheasti sanojakaan mahdu kappaletta rikastamaan, etenkin kun aihevalikoima on kirjoittamattomien sääntöjen takia perinteisessä poplaulussa rajattu.
Uusia säväyttäviä poplauluja onneksi vielä syntyy, mutta muusikkotarinoiden suhteen on toisin. Kävin 48 tunnin sisällä katsomassa elokuvateatterissa Mari Rantasilan ohjaaman Dingo-elokuvan (tai oikeastaan Neumann-elokuvan) Levoton Tuhkimo ja Michael Graceyn Robbie Williams -elokuvan Better Man. Hämmennyin huomatessani, että ne olivat käytännössä sama elokuva, niin yhteneväisiä kaikki niiden käänteet olivat. Jälkimmäisen budjetti vain oli häkellyttävät 110 miljoonaa, yli 60 kertaa se, mitä Levottomaan Tuhkimoon oli käytetty. Ja Better Manissa pääosaa esitti tietokoneella tehty ihmisen hahmoinen apina.
”Kumpikaan elokuva ei katso asiakseen tutkia, miksi juuri Neumannista tai Williamsista tuli niin suuri tähti.”
Molemmat elokuvat esittävät meille ensiksi keskisuuressa teollisuuskaupungissa asuvan pikkupojan, jota ikätoverit syrjivät ja kummeksuvat. Molemmilla on ongelmallinen suhde isäänsä, joka pian poistuukin kuvioista ja jättää pojan äidin kasvatettavaksi. Molemmilla pojilla on palava halu tulla kuuluisaksi, ”olla joku” (Neumann), tai kalvava pelko jäädä tavikseksi, ”nobodyksi” (Williams). Molemmat saavat haluamansa maineen rikkomalla perinteisen miehuuden koodeja, Neumann kun meikkaa vahvasti ja pukeutuu röyhelöpaitoihin, kun taas Williams liittyy homoklubeja kiertävään Take That -poikabändiin. Menestyksen myötä maine nousee kusen muodossa päähän, päihteet alkavat maittaa, suosion saavuttaminen osoittautuu helpoksi jutuksi sen säilyttämiseen verrattuna, ihmissuhteet kärsivät, etenkin parisuhde, ja niin edelleen. Kyllä te todellakin tiedätte. Matkan varrella kuulemme kymmenkunta artistin suurinta hittiä tapahtumiin muokattuna ja lyhyempinä versioina. Lopussa odottaa kuitenkin sovitus ja sovinto isän kanssa, vaikka se Neumannin tapauksessa tapahtuukin vasta isän kuoleman jälkeen. Tarina jää molemmissa tapauksissa kesken, sillä kummankaan muusikon viime vuosikymmenistä ei olisi paljoa jännittävää kerrottavaa.
Kumpikaan elokuva ei katso asiakseen tutkia, miksi juuri Neumannista tai Williamsista tuli niin suuri tähti. Molemmat leffat ottavat annettuna sen, että jotkut tyypit vain ovat niin lahjakkaita ja karismaattisia, että he lyövät läpi ajankohdasta ja olosuhteista riippumatta.
”Levoton Tuhkimo oli juuri sellainen leffa, jollaisen voikin kuvitella syntyvän, kun suurimpina sponsoreina elokuvasäätiön lisäksi ovat olleet Porin kaupunki ja Iskelmäradio.”
Tietenkin on epäreilua verrata budjetiltaan näin erisuuruisia elokuvia, mutta toisaalta: tismalleen saman verran minä kummastakin leffalipusta maksoin. Levoton Tuhkimo oli juuri sellainen leffa, jollaisen voikin kuvitella syntyvän, kun suurimpina sponsoreina elokuvasäätiön lisäksi ovat olleet Porin kaupunki ja Iskelmäradio. Se on hampaaton läpijuoksu Neumannin maineen vuosista ja suosion alamäen alusta, sisältöä tärkeämpää on kuvatun materiaalin sovittaminen elokuvassa käytettyyn dokumenttimateriaaliin ja ajankuvan luominen. Saku Taittonen sentään tekee hyvää työtä parikymppisenä Neumannina.
Kaiken kaikkiaan Levoton Tuhkimo on kuitenkin elokuva, joka pidättäytyy edes yrittämästä sanoa mitään kohteestaan, maailmasta, kuuluisuudesta tai popmusiikista. Harvassa ovat myös ne hetket, jotka perustelevat miksi tämä pitäisi nähdä 80-luvun televisiovastaanotinta suuremmasta ruudusta. Elokuvan loppumetreillä takanani istuvan keski-ikäisen pariskunnan mies kuiskasi seuralaiselleen: ”Miksi tämä onkin aina tällaista kesäteatteria?” Nyökyttelin itsekseni.
”Apinan seikkailut myös korostavat tähden yksinäisyyttä ja erilaisuuden tunnetta kaiken hullunmyllyn keskellä.”
Better Man sen sijaan antaa todenkaltaisuudelle palttua joka käänteessä. Sen keskeinen idea – siis että Robbie Williams on elokuvassa CGI-apina – kuulostaa idioottimaiselta, mutta osoittautuu neronleimaukseksi. Tempun juju on se, ettei sitä selitetä katsojalle mitenkään muuten kuin että alussa Williams itse toteaa, että tällaisena hän itsensä näkee. Kukaan muu elokuvassa ei sano Williamsia apinaksi, kukaan muu ei ole apina, minkäänlaisia silmäniskuja elokuva ei katsojalle suo. Kun apina-Williams loppuhetkillä ajaa päänsä kaljuksi, pelkäsin että ei kai vain turkin alta paljastu oikea Robbie, mutta onneksi ei.
Aivan kuten 3D-elokuvaa katsoessaan kolmiulotteisuuden viehätys karisee ensimmäisen vartin aikana, hyvin nopeasti Better Manin katsoja unohtaa seuraavansa apinan edesottamuksia. Silti apina tuntuu todellisuudenkaltaisemmalta Williamsilta kuin kukaan näyttelijä voisi – ja lisäksi se mahdollistaa sen, että Williamsin ääntä on voitu käyttää koko elokuvan ajan. Osa voiceoverin puheista on napattu ohjaajan tekemistä haastatteluista, joten vapaamuotoisuudessaan ne kuulostavat luontevilta. Apinan seikkailut myös korostavat tähden yksinäisyyttä ja erilaisuuden tunnetta kaiken hullunmyllyn keskellä.
Ja kun pääosassa on ihmisen kokoinen apina, se antaa Graceylle luvan unohtaa ajankuvan rakentaminen ja kaikki takinliepeeseen takiaisen lailla tarttuva realismi. Jokaisessa kohtauksessa jokin elementti rikkoo toden tuntua ja luo anarkistisia riitasointuja. Tämä myös laimentaa itsesääliä ja itseinhoa, jotka ovat aina olleet läsnä Williamsin haastatteluissa ja lauluissakin, nokkelasti ilmaistuna tosin. Vuolas kiroilu, avoin päihteidenkäyttö ja alastomuuskin pitävät apina-Williamsin raadollisen käytöksen ohella huolta siitä, ettei elokuva taitu Disneyksi. Sentimentaalisen viimeisen kymmenminuuttisen olisin jättänyt leikkauspöydälle.
”En häpeä myöntää, että vaikka paperilla 135 minuutin kesto näytti Gobin erämaalta, Better Man täytti viihdytetyksi tulemisen tarpeen ja herätti ajatuksiakin.”
Better Manissa apina-Williamsin Graalin malja on päästä esiintymään 125 000 katsojaa vetävällä Knebworthin stadionilla. Oasis veti sen kaksi kertaa täyteen vuonna 1996, joten tietenkin Williamsin täytyi tehdä sama kolmesti vuonna 2003. Missä hyvänsä muussa rockelokuvassa se olisi tarinan kliimaksi, mutta Graceyn versiossa apina-Williams syöksyy yleisön joukkoon taistelemaan häntä halki elokuvan riivanneiden alter egojensa kanssa gladiaattori- ja zombielokuvien hengessä veren lentäessä.
En häpeä myöntää, että vaikka paperilla 135 minuutin kesto näytti Gobin erämaalta, Better Man täytti viihdytetyksi tulemisen tarpeen ja herätti ajatuksiakin. Siitäkin huolimatta, etten juuri välitä Robbie Williamsin musiikista, tai ainakaan niistä suurimmista imelistä hiteistä joita elokuvassa soitettiin.
Siitä huolimatta Better Man on osoittautumassa valtaisaksi flopiksi. Hollywood-matematiikan mukaan 110 miljoonaa dollaria maksaneen elokuvan pitäisi tuottaa suunnilleen 250 miljoonaa päästäkseen omilleen, eikä Better Man ole toistaiseksi kerännyt kassaan maailmanlaajuisesti kuin runsaat 16 miljoonaa. Ilmeisin syy on se, ettei Williams ole koskaan lyönyt itseään kunnolla läpi Euroopan ulkopuolella ja viime vuodet hiljaiseloa viettäneen miehen ura on muutenkin nähnyt parempia päiviä.
Williamsin tarina on myös jo kerrottu monta kertaa miehen omin sanoin kirjoissa ja televisiossa. Mutta ei kannata olla pahoillaan upporikkaan miehen puolesta, joka tuskin on liikaa omia rahojaan tähän valkoiseen elefanttiin upottanut. Korskea epäonnistuminen myös istuu hyvin Williamsin itseironiseen narratiivin, tästä hän on varmasti itsekin samaa mieltä.
Levoton Tuhkimo sen sijaan on täysin toisenlaisessa mittakaavassa menestynyt mainiosti. Ensimmäisen näytäntökuukauden aikana se on kerännyt jo yli 150 000 katsojaa, joten elokuvan voi jo nyt julistaa menestykseksi. Joskus pieni on siis kaunista, ainakin mitä rockelokuviin tulee ja jos yleisöltä kysyy.
