Kun puoliso joutui hoitokotiin, Leena-Maija Tuominen, 80, asui ensi kertaa elämässään yksin – ”Päätin, ettei minun elämäni lopu tähän”

Tavallaan puolison kuolema oli helpotus. Enskan kärsimykset olivat päättyneet. Sitten iski suunnaton suru ja hirveä ikävä. Enää Leena-Maija Tuominen, 80, ei kävisi miehensä luona hoito­kodissa, kuten oli tehnyt viiden ja puolen vuoden ajan. Jäähyväiset olivat olleet pitkät, mutta kuolema teki menetyksestä lopullisen.

– Olin takki päällä lähdössä katsomaan miestäni, kun tyttäremme soitti. Enska oli kuollut viisi minuuttia sen jälkeen, kun tytär oli lähtenyt isänsä luota. Enskan vointi oli heikentynyt koko ajan, ja viimeinen viikko oli ollut hyvin vaikea, Leena-­Maija kertoo.

Jonkin aikaa Leena-Maijaa harmitti, ettei hän ollut paikalla miehensä kuollessa. Hän oli kuitenkin nähnyt ja hyvästellyt tämän edellisenä iltana.

– Tiesin, että loppu oli lähellä, koska hoitaja sanoi Enskalle hyvästit, kun hän lähti työvuorosta. Minulle hän ei raaskinut kertoa, että enää oli kyse tunneista. Ymmärsin sen silti.

Äiti ja tytär palasivat hoitokotiin yhdessä. He viipyivät pitkään yhä vuoteessaan makaavan Enskan vierellä.

– Enskan näkeminen kuolleena ei tuntunut ahdistavalta, vaan halusimme olla siellä. Olen aikoinani nähnyt kuolleen isäni ja äitini, joten tiesin etukäteen, ettei tilanteessa ollut mitään pelottavaa.

Joulukuun 7. päivänä 2022 Enska siunattiin Pitäjänmäen kirkossa Helsingissä. Se oli ollut pariskunnan kotikirkko 30 vuotta ennen muuttoa Espoon Mäkkylään.

– Siunaustilaisuudesta jäi hyvä mieli ja kaunis muisto. Hautajaiset olivat ihan Enskan näköiset. Hänen uurnansa laskettiin Maunulan uurnalehtoon metsän laitaan. Olimme juosseet siitä ohi monta kertaa ja päättäneet yhdessä, että juuri sinne halusimme tulla haudatuiksi.

Rakkautta ensikuulemalta

Leena-Maija ja Enska tapasivat vuonna 1971 poliittisessa kokouksessa Mikkelissä. Heidän yhteinen tuttunsa kertoi 27-vuotiaalle Leena-Maijalle, että tätä yhdeksän vuotta vanhempi Enska ”oli ollut rapajuoppo, raitistunut AA:ssa, ollut duunari ja lukenut itsensä herraksi”.

– En säikähtänyt hänen taustaansa, koska minulla ei ollut varsinaista käsitystä alkoholismista. Myöhemmin se tuli hyvin tutuksi. Enska oli aktiivisesti mukana AA:n toiminnassa, ja liityin itse alkoholistien omaisten yhteisöön. AA:sta tuli yhteinen juttumme.

Mikkelissä Enska oli luennoimassa talouspolitiikasta. Sittemmin hän totesi Leena-Maijalle, että tämä rakastui häneen korvillaan. Leena-Maija myöntää asian todeksi. Enskan puheenvuoro teki häneen valtavan vaikutuksen.

Elokuussa he tapasivat seuraavassa seminaarissa uudestaan. Siitä alkoi yhteinen taival, joka kesti yli 50 vuotta. Alkumatkassa oli kuitenkin iso mutka: kolmen lapsen isä oli naimisissa.

– Alku ei ollut helppo, sillä Enska sai avioeron vasta syksyllä 1973. Toisaalta pidin sitä rakkauden mittana. Kaikista haasteista huolimatta halusimme olla yhdessä.

Rakastavaiset kihlautuivat heti miehen eron jälkeen. Vuodenvaihteessa 1974 he sanoivat toisilleen maistraatissa tahdon.

– Äitini kinusi minulta hääkuvaa, mutta sellaista ei ollut otettu. Niinpä valokuvausta harrastava lankoni vei hänelle kaksi erillistä kuvaa, jotka oli otettu samana päivänä, kun meidät oli vihitty. Toisessa tiskasin astioita kumihanskat kädessä, ja toisessa Enska luki sohvalla sanomalehteä. Huumorintajuinen äitini laittoi ne esille veljeni hääpotretin rinnalle.

Joulukuussa 1974 pari sai yhteisen tyttären. Perheeseen kuului myös Leena-Maijan tytär hänen nuoruuden liitostaan.

– Tyttäreni oli aiemmin selittänyt mummolleen, että ”me voimme äidin kanssa löytää uuden isän vaikka kadulta”. Kun muutimme Enskan kanssa yhteen, hän ilmoitti, että nyt hän voisi saada pikkusiskon. Hänellä oli alusta asti selvät sävelet tulevaisuudestani.

Eksyminen sai huolestumaan

Taivaalle ilmestyi mustia pilviä, kun Enskalla todettiin vuonna 2002 sydänvika. Hänelle asennettiin sydämentahdistin. Hän alkoi myös saada TIA-kohtauksia eli ohimeneviä aivoverenkiertohäiriöitä. Enää Enskasta ei ollut juoksemaan vaimonsa rinnalla.

– Juoksuharrastuksemme alkoi, kun Enska ilmoitti, että hän aikoo käydä lenkillä tiistai- ja torstaiaamuisin kello kuusi. Hän oli pönäköitynyt silloisessa pankinjohtajan työssään hyvien ruokien ääressä ja halusi kohottaa kuntoaan. Kun hän lähti matkaan ensimmäisen kerran, heräsin ja menin hänen mukaansa.

Ensin pari juoksi ihan pieniä lenkkejä, mutta kunnon kasvaessa matkat pitenivät pitenemistään. Vuonna 1987 Enska juoksi Berliinin maratonin, ja vuotta myöhemmin Leena-Maija askelsi saman matkan Helsingissä.

– Kaikkiaan Enska ehti juosta 13 maratonia ja minä 7, Leena-Maija kertoo.

Hyvästä peruskunnosta huolimatta Enskan voimat hupenivat sairastelun myötä. Ikäkin alkoi painaa. Tyttäret painostivat vanhempiaan muuttamaan paritalosta kerrostaloon, jossa arki olisi kevyempää.

– Enska ei juuri ottanut osaa muuttokeskusteluihin eikä myöskään jaksanut osallistua muuttopuuhiin, kun uusi asunto löytyi Mäkkylästä. Kuittasin sen väsymyksenä: voimia ei enää riittänyt kaikkialle.

Leena-Maija huolestui tosissaan vasta, kun mies alkoi vuonna 2017 eksyillä. Enska ei myöskään oppinut käyttämään uusia pankkiautomaatteja ja julkisen liikenteen matka­lippuja. Leena-Maijan oli mentävä mukaan, kun mies tarvitsi rahaa.

– Joskus autoin häntä laskujen maksamisessa tietokoneella, vaikka hän oli aiemmin ollut taitava tietokoneen käyttäjä. Isäni oli sairastanut dementiaa, ja aloin pohtia, voisiko myös Enskalla olla kyse siitä. Hän ei kuitenkaan halunnut kuulla puhuttavankaan muistitesteistä.

Mies karkasi sairaalasta

Kesällä tilanne kärjistyi. Enska alkoi saada eräänlaisia paniikkikohtauksia. Hän ei pystynyt öisin nukkumaan eikä olemaan paikallaan. Lopulta terveyskeskus­lääkäri ohjasi hänet yöksi Jorvin sairaalaan, jotta edes Leena­-Maija saisi nukutuksi.

– Olin aamulla juoksulenkillä, kun Jorvista soitettiin. Enska oli lähtenyt sairaalasta omin luvin. Kukaan ei tiennyt, missä hän oli. Huusin sairaanhoitajalle kurkku suorana, mutta sain kuulla, ettei ketään voitu pakottaa jäämään hoitoon.

Leena-Maija valjasti sukulaiset avuksi etsintöihin. Viimein mies löydettiin kävelemässä keskellä maantietä.

– Hän oli niin sekaisin, että päätyi illalla psykiatriseen hoitoon. Selkeää diagnoosia Enska ei koskaan saanut, sillä hänelle ei voitu tehdä kaikkia tarvittavia tutkimuksia sydämentahdistimen vuoksi. Joka tapauksessa kyse oli pahanlaatuisesta muistisairaudesta. Kuolinsyyksi kirjattiin Alzheimerin tauti.

Seuraavan puolen vuoden aikana Enska oli hoidossa kymmenessä eri sairaalassa milloin minkäkin vaivan vuoksi. Leena-Maijalla oli puolisostaan hirveä hätä. Koskaan ei tiennyt, mitä tapahtuisi seuraavaksi, koska taipumus karkailla säilyi loppuun asti.

– Ahdistukseni jatkui vuosia, mutta pysyin tolkuissani pitkälti geriatrisisareni avulla. Soitin hänelle aina, kun tulin sairaalasta. Hän lohdutti minua sanomalla, ettei Enska tehnyt mitään, mitä hän ei ollut ennen kuullut. Kaikki hullut temput kuuluivat taudinkuvaan.

Joulukuussa 2017 Enska päätettiin siirtää hoito­kotiin. Leena-Maijalta ei kyselty, mitä mieltä hän asiasta oli. Muuta vaihtoehtoa ei enää ollut.

– En vastustellut, koska Enskan vointi oli viimeisinä kuukausina huonontunut kovasti. Onneksi hyvä paikka löytyi läheltä kotiamme.

Ahdistus purkautui toimintaan

Enska muutti hoitokotiin paria päivää ennen joulua. Leena-Maija vietti juhlapyhät ensi kertaa 46 vuoteen ilman miestään.

– Se oli hyvin surullinen joulu. Tavallaan jäin leskeksi jo silloin. En ollut koskaan ennen asunut yksin. Se vaati totuttelemista, joka jatkuu edelleen.

Leena-Maija sanoo, että kun puoliso joutuu laitoshoitoon, hänet menettää pitkällä aikavälillä. Menettämisen ohessa pitää itse osata luopua.

– Se on äärettömän vaikeaa. Mielessä risteilee kymmeniä kysymyksiä. Miettii, miksi ihmisen elämän lopun pitää olla tällainen. Oli myös vaikea hyväksyä, etten voinut itse tehdä mitään.

Aluksi Leena-Maija purki ahdistustaan lähes hysteeriseen toimintaan. Jo heti tammikuussa hän muutti kaikki kodin sopimukset omiin nimiinsä. Hän mietti myös, mitä tekisi miehen vaatteilla. Hän ei kestänyt nähdä niitä, joten osa vietiin hoitokotiin ja osa kierrätykseen.

– Tein myös tietoisen ratkaisun, että käyn edelleen teatterissa ja liikuntaharrastuksissa, matkustan tyttärieni ja siskoni kanssa ja yritän muutenkin elää normaalia elämää. Kodin sisustuksen uusin kahden vuoden jälkeen. Näin yhteinen asuntomme muuttui yhden ihmisen taloudeksi.

Arkea rytmittivät käynnit hoitokodissa. Ensimmäisinä vuosina pariskunta käveli yhdessä, hyvinä päivinä joskus parikin kilometriä. Silloin mies jutteli eniten.

– Kerran ohitimme tuttaviemme talon, eikä hän tunnistanut sitä. Se oli häkellyttävää, koska talo oli ollut maamerkki monilla aiemmilla kävelyillämme. Nyt se oli pyyhkiytynyt täysin hänen muististaan.

Surupuuskia tulee edelleen

Ensimmäisistä Enskan kuoleman jälkeisistä viikoista Leena-Maijalla ei ole juuri selkeitä mielikuvia. Toki hän oli valitsemassa miehelleen arkkua ja uurnaa, mutta kaikki tämä tapahtui sumussa. Tyttäret huolehtivat hänestä ja järjestivät ohjelmaa.

– Joulun jälkeen tuli samanlainen olo kuin Enskan joutuessa hoitokotiin. Mietin, mitä voin nyt ruveta tekemään. Kävin itseni kanssa keskustelua ja totesin, ettei minun elämäni lopu tähän. Minulla oli tyttäreni, lastenlapseni ja lapsenlapsenlapseni sekä harrastukseni. Moni asia tuotti edelleen iloa.

Surupuuskilta ei voi kuitenkaan välttyä. Aluksi niitä tuli useammin, nykyään harvemmin.

– Kun suru iskee, itken kauan. Laukaiseva tekijä voi olla jokin aivan pieni Enskaan liittyvä asia. En myöskään pysty tekemään tiettyjä ruokia, koska Enska piti niistä. En silti koe olevani mikään mahtava sureva leski. Siihen olen liian rationaalinen ihminen.

Leena-Maija kiittää läheisiään saamastaan tuesta. He ovat jaksaneet kuunnella, olla läsnä, tukea ja rohkaista. Yksi tärkeä selviytymiskeino on ollut kirjoittaminen. Toimittajana työ­uransa tehneen Leena-Maijan ensimmäinen omakustannekirja Maileri Viilari Vaari ilmestyi 2020. Se kertoi hänen isästään. Syyskuussa ilmestyi uusi kirja, Rakkautta ja ristiriitoja. Se kuvaa Enskan ja Leena-­Maijan lapsuutta ja nuoruutta sekä heidän yhteistä elämäänsä.

Kirjoittaminen oli Leena-Maijalle parasta terapiaa. Sen myötä hyvät muistot nousivat pintaan.

– Enska oli ihana, empaattinen ihminen, joka osasi puhua ja kuunnella. Tosin kerran sisareni lipsautti, että olisin voinut valita helpommankin miehen. Katsoin häntä niin pahasti, että hän jatkoi kiireesti: ”mutta silloin et olisi elänyt niin mielenkiintoista elämää”.