Lentokapteeni ja yksinhuoltajaäiti – Kata Koskisen ja hänen tyttärensä perheessä äidillä voi olla 170 matkapäivää vuodessa

Suihkukone Gulfstream 150 on juuri laskeutunut ja rullannut suureen halliin, ja kello lähenee iltakymmentä. Samalla lentokapteeni Kata Koskisen työvuoro on päättymässä Helsinki–Vantaan lentokentällä.

Koneen mukana Suomeen ovat matkustaneet yksityislennon asiakkaat, joista Koskinen ei saa puhua. Koskisen työnantaja on suomalaiseen monialakonserni Wihuriin kuuluva liikelentoyritys Jetflite. Sen lentoja operoidaan lentokenttäalueella sijaitsevasta rakennuksesta, joka näyttää ulkoapäin aivan tavalliselta toimistokiinteistöltä.

Tähän halliin, saatikka yksityiskoneeseen, ei kuka tahansa pääse. Jetfliten asiakkaat ovat pääosin valtiovaltaa, julkisuuden henkilöitä, tähtiurheilijoita tai muita merkkihenkilöitä. Jokin aika sitten Koskinen lennätti tuoretta Eurojackpotin voittajaa seurueineen.

– Lentävä henkilökunta ei välttämättä tiedä itsekään, keitä asiakkaamme ovat. Saatamme googlaamalla katsoa, minkälaisia ihmisiä kyyditämme, Koskinen sanoo.

Sen Koskinen kertoo, että kone saapui juuri Baltiasta, ja hänen viimeisin työvuoronsa on kestänyt kolme vuorokautta.

– Paluulennolla sää oli tyyni ja kirkas, ihastelimme Otavaa ja näimme myös yhden tähdenlennon.

Kata Koskinen, 48, on yksi Suomen harvoista naispuolisista lentokapteeneista, mutta hän on myös vantaalainen yksinhuoltajaäiti. Yksinhuoltajan työurassa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Haastavaksi Koskisen perhearjen tekee hänen työnsä ennakoimattomuus. Kutsu töihin saattaa käytännössä tulla mihin vuorokaudenaikaan tahansa, eikä reissujen pituutta tai lopullisia kohteita voi tietää etukäteen. Lento Suomesta Eurooppaan saattaa poikia sen, että määränpäässä paikallinen uusi asiakas tilaa lennon taas seuraavaan kohteeseen. Koskisen matkalaukussa voi samaan aikaan olla pakattuna niin uimapuku kuin toppatakkikin.

Toisinaan Koskisen työnkuva laajenee aivan toisenlaiseksi, sairaanhoitokuljetuksen puolelle. Silloin kyseessä on useimmiten onnettomuus tai äkillinen sairastapaus.

– Tunnelma on tietysti aivan toinen kuin lomaseurueita kuljettaessa. Koneeseen tuodaan ambulanssivarustus, ja mukaan lähtee aina sairaanhoitaja ja lääkäri.

Kello lähentelee ilta yhtätoista, ja Koskinen kävelee lentoperämies Teo Kurhelan kanssa lentokonehallista portaita ylös yhtiön toimistotiloihin. Vain seinille ripustetuista suurista kartoista voi päätellä, että ollaan ilmailualan yrityksessä. Syyskesän hellepäivä on lämmittänyt toimiston pätsiksi, ja Koskinen riisuu univormunsa harmaansävyisen takin lentolaukkunsa päälle.

Takin neljä kultaista raitaa kertovat kapteenin arvosta. Vielä vuosi sitten Koskinen lensi perämiehenä, jolloin raitoja takissa oli kolme.

– Kapteeniksi tulo loi paineita siitä, että olen viime kädessä se, joka vastaa kaikesta lentoomme liittyvästä. Toisaalta uusi asema kasvatti luottamusta itseeni.

Kata Koskinen on työnantajansa ainoa naispuolinen kapteeni yhtiön kahdestakymmenestä lentäjästä. Opiskellessaan alaa hän oli luokkansa ainoa nainen. Miehiä on alalla selvä enemmistö. Esimerkiksi Finnairin tuhannesta lentäjästä kolmekymmentä on naisia. Sama trendi näkyy maailmalla: myös globaalisti lentäjistä vain 4–5 prosenttia on naisia. Naislentäjien vähemmistöasema ei ole työnantajista kiinni, sillä naisia hakeutuu alalle edelleen vähän. Esimerkiksi Finnairin viimeisimmässä lentäjärekrytoinnissa 440:stä hakijasta vain 31 eli noin seitsemän prosenttia oli naisia.

– Naisia valikoituu meille työskentelemään samassa suhteessa, kun heitä on hakijoissa. Toivoisimme kovasti, että saisimme houkuteltua naisia lisää lentäjän ammattiin, kertoo Finnairin viestintäpäällikkö Suvi Aaltonen.

Syy siihen, miksi naiset kiinnostuvat alasta edelleen jokseenkin harvoin, on Aaltosen mukaan alan miehisessä maineessa, mutta myös julkisessa kuvastossa ja esimerkiksi populaarikulttuurissa. Lentämisestä ja lentäjän ammatista kerrotaan useimmiten miesten ja miehisyyden kautta. Hän tähdentää, että lentäjän työssä vaadittavat taidot eivät kuitenkaan ole sukupuolittuneita.

Samoin ajattelee Kata Koskinen.

– Moni nainen luulee, että lentäjän tulisi olla fyysisesti kovassa kunnossa ja pystyä erityisiin suorituksiin. En keksi yhtään syytä, miksi naiset eivät olisi päteviä lentämään lentokoneita.

Koskinen tie lentäjäksi on epätavallinen. Hän aloitti alalla ensin lentoemäntänä vuonna 1998 espanjalaisessa lentoyhtiössä, kokeili muutamaa muutakin työnantajaa ja siirtyi vuonna 2005 Jetfliteen. Parin vuoden jälkeen Koskinen alkoi pohtia tulevaisuuttaan. Hän päätti alkaa tavoitella uraa lentäjänä ja hankkiutui puolustus- ja teknologiayhtiö Patrialle vajaan kolmen vuoden opintoihin.

Samalla hän jatkoi työtään lentoemäntänä, osittain rahoittaakseen lentokoulua, joka maksoi miltei 85 000 euroa. Helmikuussa 2008 Koskinen teki ensimmäiseen vuoronsa lentoperämiehenä.

– Oli huvittavaa, että jotkut asiakkaistamme tunnistivat minun olleen aiemmin saman koneen lentoemäntä, ja nyt lensin konetta.

Sittemmin Koskinen on miettinyt paljon matkatyön ja äitiyden yhdistämistä. Kun lennot Pandemia-aikana vähenivät, Koskinen aloitti Haaga-Helian ammattikorkeakoulussa ilmailualapainotteisen liiketalouden opinnot. Hänen opinnäytetyönsä käsitteli perheellisten naislentäjien kokemuksia työ- ja perhe-elämän yhdistämisestä.

– Matkatyötä tekeviin äiteihin suhtaudutaan edelleen eri tavoin kuin isiin. Naiset hoitavat edelleen enemmän perheen multitaskausta, eikä heidän poissaoloaan nähdä yhtä suopeasti.

Vapaapäivinään Kata Koskinen ehtii hakea tyttärensä Fridan päiväkodista.

Muutamaa viikkoa aiemmin olemme tavanneet Koskisen kanssa aivan toisissa merkeissä, vapaapäivänä Koskisen kotona. Koskisen omakotitalossa asuu myös 5-vuotias tytär Frida sekä perheen kaksi sfinx-rotuista karvatonta kissaa, Fina ja Iines.

Aurinkoisena tiistaiaamuna uunissa paistuu omenapiirakka. Koskinen ei ole nähnyt tytärtään yli kahteen viikkoon, sillä pitkä työreissu päättyi vasta edellisyönä. Äidin poissaolojen ajan Frida asuu pääosin mummillansa eli Koskisen äidillä, ja arkena mummi kuljettaa Fridaa päiväkotiin. Fridalla on myös isä, Koskisen ex-kumppani, mutta sovittua yhteishuoltajuutta ei ole, joten tytär vierailee isällään muutaman kerran viikossa.

Pian Koskisen on määrä hakea tyttärensä päiväkodista, mutta hän ei ole täysin kartalla, mitä reittiä sinne kuuluu kävellä.

– Frida vaihtoi päiväkotia kaksi viikkoa sitten, enkä ole kertaakaan käynyt siellä, Koskinen nauraa.

Tämänkaltaiset sattumukset ovat arkipäivää Koskisen perheessä, jossa äidin työskentelysykli voi olla miltei mitä vain. Koskisen onneksi hänen työnantajansa teki Fridan synnyttyä kädenojennuksen ja ehdotti Koskiselle kouluttautumista pienempään konetyyppiin, joka lentää lyhyempiä reissuja Euroopassa. Vauva ei ollut vuottakaan, kun Koskinen matkusti vanhempainvapaansa päätteeksi reiluksi kuukaudeksi uuden lentokoneen typpikoulutukseen Dallasiin. Vauvan lisäksi mukaan lähti Koskisen äiti.

– Yöt valvoin vauvan kanssa, imetin ja opiskelin. Päivät kävin kurssilla. Välillä mietin, etten selviä tästä.

Tänä talvena Koskinen palaa ohjaamaan konetyyppiä, joka lentää pidempiä lentoja kaukomaille. Kaukokohteet eivät enää varsinaisesti hirvitä Koskista, sillä hän kokee, että perhe on jo vuosien saatossa tottunut arjen järjestelyihin.

– Välillä tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että itse oleilen kivoissa hotelleissa maailmalla, ja äitini hoitaa lapsiarkea Suomessa. Hänen apunsa on korvaamatonta.

Myös ikävä lasta vaivaa reissuilla, ja vuosien varrella tärkeitä hetkiä lapsen elämässä on mennyt ohi. Koskinen on katsonut puhelimen näytöltä, kun lapsi on oppinut uimaan mökkirannassa tai juhlinut syntymäpäiväänsä. Hankalinta on se, ettei lapselle pysty kertomaan, minä päivänä äiti palaa töistä.

– Vaikeinta on, jos töihin lähtö tulee yöllä, ja lähden viemään lasta kiireellä mummolaan.

On aika lähteä päiväkodille. Koskinen löytää sinne yllätyksekseen sujuvasti.

Päiväkodilla Frida tarttuu äidin käteen ja kertoo kotimatkalla uusista ystävistään. Koskinen saa taas olla muutaman päivän vain vantaalainen viisivuotiaan tytön äiti.