Raskainta leirikoulupuuhassa ovat muut vanhemmat – Mutta itse retki näyttää lapsesta puolia, joita ei muuten ikinä tajuaisi

Jännitys ilmenee tällä kertaa hiljaisuutena ja varovaisina kysymyksinä siitä, sataako tänään ja milloin ollaan perillä. Joku puhuu bingosta, toinen haluaa laulaa karaokea. Voisi luulla, että kyseessä on varttuneemman väen virkistysmatka eikä luokkaretki. Pian esille kaivetaan ystäväkirja ja pelikortit.

Espoolaisen Taavinkylän koulun 6B-luokan leirikoulupäivä alkaa pilvisenä, mutta puolimatkassa aurinko tulee esiin. Kun ajomatkan lopussa luokanopettaja Jere Päivölä kehottaa laittamaan kynät ja pelit pois, se tapahtuu heti. Ei mitään ihan kohta -vastauksia. Pelit ja kynät laitetaan pois. Parin päivän leirikoulua on odotettu pitkään, nyt se on totta. Minullekin, yhtenä retken huoltajista.

Tätä ennen oli kuitenkin varainkeruu. Niin, se pahuksen varainkeruu.

Kyyhötämme ongintalakanan takana. Puolitoista tuntia kyykyssä tuntuu kropassa, mutta jono jatkuu niin kauan kuin on ongittavaakin. Tavarat on järjestetty pinoihin: karkit, kynät, autot, muut pikkuesineet, heijastimet, huulirasvat. Yksi aikuinen supisee lakanan taakse tietoja onkijasta. Ehkä kolmas- tai neljäsluokkainen, pitää varmaankin yksisarvisista. Jokaiselle ongintapaikalle tulleelle halutaan antaa hänelle sopiva saalis.

Tätä varainkeruu on. Ongintaa, arpajaisia, pihakirppiksiä ja myyjäisiä. Ensin maksetaan ainekset, sitten leivotaan ja lopulta ostetaan mokkapaloja itse. Meilläkin on mietitty, että vähemmällä pääsisi, kun pistäisi muutaman kerran vuodessa pikkusumman luokan tilille. Mutta sitten taas. Ilman koulun myyjäisiä ei olisi kokemusta nonparellin ja suklaan suttaamasta kikattavasta naamasta, yllätyspussien yhdessä tekemisestä. Lasteni koulukavereiden vanhemmista tunnen parhaiten ne, joiden kanssa olen ollut ongintaverhon tai myyntipöydän takana.

Rahojen keruu leirikoulua varten on vapaaehtoista. Sen voi mieltää pakkopullaksi, mutta helpottaa kun ajattelee, että tässä tehdään jotain yhteistä lapsille. Joka tapauksessa, oli vanhempi mukana keruussa tai ei, luokan jokaisella lapsella on oikeus osallistua leirikouluun. Näin on Opetushallitus linjannut.

Helppoa varainkeruu ei ole. Pienenkin koulun joulumyyjäisissä on pitkä rivi samanlaisia pöytiä, joissa piparkakkutalot, kranssit ja villasukat odottavat ostajaansa ja lopuksi, jotta pöytä saadaan tyhjäksi, kaikki myydään puoleen hintaan. Halloween-discon valmistelut kestivät pidempään kuin itse tapahtuma.

Vuosikausia suomalaisten työpaikkojen kahvihuoneiden pöydille ilmestyi esitteitä, joissa tarjottiin mahdollisuus ostaa urheilusukkia, kylpypyyhkeitä, saunatarvikkeita, keksejä tai karamelleja. 1990-luvulla myytiin vessapaperia ja kai se olisi mahdollista vieläkin. Koronan jälkeen lipareita ei ole kahvihuoneissa juuri nähty.

3 665,86 euroa. Se on summa, joka leirikoulua varten varatulla tilillä on ennen lähtöä. Pelkkiin bussikuljetuksiin rahaa kuluu tonni. Aiemmin on tehty jo pari pienempää retkeä.

Iso-Kukkasen ranta Lahden Nastolassa, Pajulahden liikuntakeskus. Paikka on vuosittain lukuisten leirikoulujen viettopaikka. Samanlaisia pajulahtia on muitakin. Liikuntakeskukset, opistot, leirikeskukset. Usein kuudesluokkalaisia, toisinaan peruskoulun päättäviä leirikoululaisia. Majoitus, ruokala, ranta. Sitä painotetaan nyt erityisesti. Rantaan ei tämän leirikoulun aikana mennä, niin on Espoo linjannut. Syynä kuluneen kesän liian monet surulliset onnettomuudet ja vähältä piti -tilanteet.

Leirikoulussa vähän kaikki on jännittävää, huoneiden avainten jakaminenkin. Kihelmöinnin oikein tuntee. Huonekaverit on valittu jo aiemmin koulussa. Osa oppilaista on ensimmäistä kertaa yötä tällaisessa paikassa ilman perhettä. Matkatavaroiden joukosta pilkottaa pehmoleluja.

Meitä on yhteensä parikymmentä. Opettaja Jere, Taru Virtanen ja minä huoltajina sekä 19 oppilasta. Ensimmäisenä koronasyksynä koulutiensä aloittaneita, nyt viimeistä lukuvuotta yhdessä.

Omasta lapsuudesta leirikoulujen aikaikkunat tuntuvat kaventuneen. Nyt vietetään pari päivää parin tunnin ajomatkan päässä kotoa. Ahvenanmaa olisi jo vähän kuin ulkomailla kävisi.

Jere Päivölä on leirikouluveteraani. Pajulahdessa hän on neljättä kertaa, tämä leirikoulu on kaikkiaan kahdeksas tai yhdeksäs. Syyskuun alku on hyvä aika.

– Kerran olen ollut leirikoulussa keväällä. Never again, ei koskaan enää.

Tässä kohtaa lukukautta kesän energiat on purettu ja koulun rutiinit aloitettu. Leirikoulua on ehditty suunnitella ja odottaa yhdessä. Odottaminen on oleellinen osa leirikoulua, Päivölä sanoo. Siitä tulee enemmän yhteinen juttu. Parhaimmillaan leirikoulu tiivistää luokkahenkeä tavalla, joka kantaa läpi jännittävän kuudennen luokan ja yläkoulun odotuksen.

Opettajalle leirikoulu on työtä. Hän on vastuussa jokaisesta oppilaasta ympäri vuorokauden. Työtä leirikoulu tarkoittaa muillekin. Kun yksi opettaja on reissussa, muut opettajat paikkaavat tunteja koulussa. Meillä mukana olevilla huoltajilla ei oikeastaan ole virallista virkaa, mutta useampi aikuinen tarkoittaa useampia silmiä ja auttavia käsiä. Voi huolehtia kiipeilyhanskat, katsoa, että kengännauhat on solmittu ennen kentälle menoa, toivottaa hyvää yötä. Käyttää lasta terveysasemalla, jos tarve sellaiseen tulee. Joskus on tullutkin, muistaa Päivölä. Kipsattuja käsiä, ei onneksi sen vakavampaa.

Edunvalvonnallinen painajainen. Näin yksi opettaja kuvaa leirikoulua Opettaja-lehden haastattelussa. Vastuu on iso ja vaatii opettajalta etukäteissuunnittelua. Kaikille leireily ei varmastikaan sovi. Ei myöskään kaikille luokille. Jere Päivölä osaa jo ennakoida, miten leirikoulu kunkin luokan kanssa tulee sujumaan.

– Joskus yöväijykin on ollut tarpeen.

Tästä leirikoulusta hän ennakoi aika rauhallista.

Nämä kuudesluokkalaiset menivät ensimmäiselle luokalle pandemian määrittämässä maailmassa elokuussa 2020. Koronan vuoksi koulun aloitus oli erilainen kuin kenelläkään sitä ennen. Ei ikäluokan yhteisiä oppitunteja, ei ryhmäytymistä, ei koulun yhteisiä tilaisuuksia. Ruokailukin tapahtui omassa luokassa.

Wilmasta löydän viestintää toisen luokan syksyltä. Eri luokille varatut välituntialueet, vanhempainillat ja arviointikeskustelut etänä, opettajilla ja ylempien luokkien oppilailla kasvomaskit. Tuolloin 8-vuotias lapsi oli pariin kertaan karanteenissa ja poissaoloissa merkintä: etäopetuksessa viranomaisen päätöksellä. Puistattaa.

Yhteistä tekemistä joskus tulevaisuudessa oli vaikea edes kuvitella. Ensimmäiset varovaiset ajatukset mahdollisesta leirikoulusta löydän vanhempien WhatsApp-ryhmästä syyskuulta 2022. Tajuan meidän keränneen varat leirikouluun vajaassa kolmessa vuodessa. Se tarkoittaa reilusti yli tonni vuodessa.

Seinälle on kiire, mutta sopivia kiipeilykenkiä ei tunnu löytyvän. Edellinen ryhmä on palauttanut kengät vääriin lokeroihin, mistä motkotan ääneen ja ohjeistan lapsia, että itse toimimme sitten toisin. Koko kylä kasvattaa leirikoulussakin.

Kiipeilyseinä on monelle oppilaalle haastava. Joillekin riittää yksi yritys, toiset kipuavat ylös kerta toisensa jälkeen. Leirikoulun aktiviteetit päätetään luokan kesken yhdessä, silti ihan tasavertaisia valinnat eivät aina ole.

Kin-ball on lajina kaikille uusi. Oppilaat jaetaan kolmeen ryhmään. Valtavaa palloa tulee kannatella ilmassa joukkueena, yhdessä. Ohjeita käydään läpi pitkään, oppilaat kuuntelevat yllättävän keskittyneesti. Kentän laidalla istuvan korviin pistelasku kuulostaa hankalalta. Peli alkaa verkkaisesti, kunnes yksi joukkueista saa juonesta kiinni ja kilpailuhenkisyys saa vallan. Peli halutaan myös voittaa.

Lepo, päivällinen ja päivän viimeinen kohde eli seikkailupuisto. Hurjimmat jättävät matalimmat kiipeilyreitit väliin ja siirtyvät suoraan vaikeampiin ratoihin ja pitkiin vaijeriliukuihin. Seuraan yhden oppilaan täriseviä jalkoja, paluuta takaisin alas, uutta yritystä kiivetä ylös, tärinää, kavereiden kannustamista. Sinä pystyt siihen – kuten pystyikin. Ilta hämärtää, kun lähdemme puistosta.

Iltapalalla kysyn, mikä oli kivointa. Kaikki. Entä väsyttääkö? Vastaus on yhteen ääneen lausuttu ei! Itse olen ihan puhki. Kymmeneltä me aikuiset kierrämme huoneet, otamme puhelimet yöksi parkkiin ja toivotamme hyvät yöt. Ovien takaa kuuluu vielä pulinaa. Nukahdan ennen yhtätoista. Normaalissa arjessa en käy koskaan nukkumaan niin aikaisin.

Aamulla avaan viestintäsovellus Threadsin ja ensimmäinen silmiini osuva viesti käsittelee leirikoulua. Viestiä seuraavassa ketjussa käydään läpi kaikki leirikouluun liittyvät kliseet: mokkapalapellit, varainkeruun vaikeus, lasten vastuuttaminen, hankalat vanhemmat ja ne muistot, kun varainkeruu onnistui ja leirikoulun aikana opettaja jakaa oppilaille seteleitä aina bussista poistuttaessa.

Raskainta leirikoulupuuhassa ovat usein muut vanhemmat. Eivät kaikki, vaan ne, jotka eivät osallistu, mutta tietävät tosi hyvin, mitä kannattaisi tehdä ja miten. Esikoisen leirikoulun varainkeruussa seisoin luokan myyntipöydän takana, kun yksi vanhemmista purjehti läpi koulun jumppasalin, osoitti kuivakakkuja ja totesi: väärin hinnoiteltu. Itse ajattelen, että jos en osallistu, en myöskään muiden tekemisiin tai tekemättä jättämisiin puutu.

Aloita ajoissa ja tee varainkeruuta säännöllisesti. Jos tavoite on Rooma ja kassassa muutama satanen, tulee kiire. Älä piperrä, panosta pariin isoon juttuun. Talkootyöt tiivistyvät mokkapaloihin. Syy on selvä: ne myyvät. Älä tuo myyntipöytään peltejä, vaan annostele palat valmiiksi lautaselle.

Ota lapset mukaan. Ei velvoittamalla tekemään kaikkea, lapset ovat lapsia. Mutta anna iän mukaisia vastuita, ota mukaan järjestelyihin, anna loppusiivouksessa harja käteen. Kiitä, tarkista työn jälki ja siisti loput.

Keksi jotain omaa. Me keksimme aika myöhään, silti tarpeeksi ajoissa. Jos osallistutaan joulumyyjäisiin, tehdään erilainen pöytä – pelkkiä yllätyspusseja. 142 pussia myytiin tunnissa.

Myyjäisten jälkeisenä päivänä kirjoitan vanhempien WhatsApp-ryhmään: Vanhempainyhdistyksestä kyselivät, olemmeko halukkaita järjestämään myös ystävänpäivädiscon. Nyt olisi pohjat, viestit ja prosessit jo valmiina.

Ja disco pidettiin. Juuri ne osoittautuivat hyväksi tavaksi kerätä varoja.

Koulusta kirjoitetaan kamalasti kaikkea kurjaa. Kun ongelmia on, niistä pitää puhua. Mutta että koko kouluko ja kaikki oppilaatko sellaisissa ongelmissa kuin mielikuva on?

Oppilaat ovat muuttuneet, Jere Päivölä sanoo. Keskittyminen on vaikeampaa. Mutta se ei tarkoita, että koulu olisi muuttunut mahdottomaksi. Opetusta voi ja pitää muokata, jokainen luokka on erilainen. Päivölän historianoppitunneista puhutaan jo ennen kuin tunneille edes osallistuu. Historian tapahtumista tehdään näytelmiä luokan edessä. Päivölä järjestää myös väittelytunteja. Niillä opitaan perustelemaan oma mielipide ja kuuntelemaan toista.

Myönnän, olemme olleet onnekkaita. Lapseni ovat saaneet ehjät käytetyt kirjat ja koululla on pystytty tekemään retkiä. Kaikissa kouluissa tilanne ei ole sama. Kaikkien oppilaiden vanhemmilla ei mahdollisuutta talkoiluun ole. Nämä oppilaat pidetään yhteisvastuullisesti mukana.

Perjantain lounaan jälkeen on aika lähteä kotiin. Puolitoista vuorokautta kuulostaa lyhyeltä, mutta on intensiivinen rupeama. Monesta suusta yhtä aikaa: Paljonko kello on? Mitä nyt tehdään? Ehtiikö käydä vessassa?

Pajulahdessa on samaan aikaan kuusi leirikoulua. Busseja kaartaa parkkipaikalle, osa noutaa oppilaita, osa tuo nuoria urheilijoita viikonlopun leirityksiin. Aulassa on näkynyt pesäpallomailoja, joidenkin verkkatakkien selässä lukee triathlon athlete. Pihassa polkupyörävalmistaja esittelee valikoimaansa. Niitä varttuneempiakin näkee. Kuntoutumassa, päättelemme Tarun kanssa. Olemme päättäneet mennä yhdessä jousiammuntakurssille. Niin kivaa sen kokeileminen aamulla oli.

Kaija-Riitta Huhdanpään kanssa olemme törmänneet kuluneen vuorokauden aikana muutaman kerran. Hänkin on espoolainen vanhempi huoltajana oman lapsensa leirikoulussa. Kerta ei ole ensimmäinen, vaan viides.

– Mikä etuoikeus päästä näkemään lapsen elämää tästä näkökulmasta. Nähdä, millaisia kavereita, miten hän toimii kaveriporukassa, ylipäätään koko ryhmä. Ihan tosi hieno kokemus.