Leijonilla on uusi harvinainen vahvuus, jonka kanssa on oltava silti varovainen – tästä on kyse
Leijonat on löytämässä uuden aseen hyökkäysalueen hyökkäyspelistä ja sen johdannaisesta, maalille murtautuvista pelaajista ja heille lähetetyistä ohjattavista kiekoista. Toki sen kyky ja voima mitataan vasta Kanadaa ja Sveitsiä vastaan sekä lopullisesti puolivälierävaiheessa, muistuttaa Petteri Sihvonen MM-analyysissään.
Jukka Jalosen Leijonat oli selvinnyt pelillisesti ja tuloksellisesti erinomaisesti MM-kisojen kahdesta ensimmäisestä ottelustaan ensin järjestäjämaa Tšekkiä ja sitten Iso-Britanniaa vastaan.
Kolmannen ottelun eli Norja-pelin alla kävi ilmi, että puolustaja Rasmus Rissanen on sivussa mitä luultavimmin vamman takia. Rissasen poissaolo oli sikäli harmillinen uutinen, että olin pitänyt vakiintumaan päin olleita neljää pakkiparia maalivahtien lisäksi Leijonien todellisena kivijalkana ja kiekkokontrollilätkän sieluna.
Niin ikään hieman ihmettelin, miksi Jalonen esikuntineen ei palauttanut Patrik Puistolaa kokoonpanoon.
Suomen peliote Norjaa vastaan oli jälleen vahva. Ehkä aivan ottelun alussa oli oraalla joitakin sellaisia tuntuja, että Leijonien pelaajilla olisi aavistuksenomaisesti hyvänolontunnetta ja turhankin suurta itseluottamusta puserossa. Se näkyi huolettomuutena alun ylivoimapelissä.
Hiljalleen Leijonat kiipesi todella selvästi niskanpäälle ottelussa toisen erän sillä pelillä, jossa panokset olivat hyökkäysalueen hyökkäyspelissä. Leijonien 4–1 voitto Norjasta oli kaikin tavoin selvä ja ansaittu.
Käsillä olevien MM-kisojen Leijonat on kiinnittymässä poikkeuksellisen vahvasti hyökkäysalueen hyökkäyspelin erikoisjoukkueeksi. Ensin irtokiekko hallintaan, suoja, ja kiekko kiertämään ympäri hyökkäysaluetta lavasta lapaan – ja koko ajan kahden kiekottomana hyökkäävän hyökkääjän pyrkimys valloittaa vastustajan maalinedusta molemmilta tolpilta.
Ja jatkotoimina peliväline puolustajille viivaan, ja sieltä pakin kiekon taitavaa ja taiteellista toimittamista maalille hyökkääjille maaliin ohjattaviksi.
On selvää, että Iso-Britanniaa ja Norjaan vastaan sinne maalille pääsi helpommin kuin Tšekkiä vastaan, ja helpommin, mitä sinne päässee aikanaan Kanadaa ja Sveitsiä vastaan. Vaan silti nämä järjestelmälliset määrät ja määrätietoinen toisteisuus tuossa pelitilanteessa luovat joukkueeseen sellaista itseymmärrystä ja tavoitteellisuutta, joka on harvinainen lisä Leijonien pelitapaan.
Jos Kanadaa ja Sveitsiä vastaan sinne maalille ei noin mennäkään, on tärkeää, että kuvaamastani hyökkäysalueen hyökkäyspelisapluunasta jää jäljelle kykyä viljellä pitkää hyökkäystä, joka vie vastustajalta hyökkäysvoimaa pois. Pelkkä kiekon maalille toimittaminen kun voi kääntyä myös itseään vastaan, jos peliväline päätyy liian usein vastustajalle.
Otan lopuksi kiinni muutamien Leijonien hyökkääjien niistä tekosista, joissa on parantamisen varaa. Nyt viilaan jo pilkkua. Juha Jääskä paahtaa hieman liikaa luistellen sinne tänne. Jesse Puljujärven vainu ja into panevat turhan usein hänet kiskaisemaan niin kutsutun ylijuoksun.
Hieman yllättäen Ahti Oksanen meinaa kääntää peliä pystyyn silloin, kun parempi ratkaisu olisi pudottaa kiekkoa alaspäin pakeille. Jere Innalan paikka ylivoimalla maalintekijänä Mikael Granlundin syötöstä alkaa olla uhattuna. Innala on sieltä paikalta kerran osunut, ja liian usein vetänyt tyhjän arvan.
Pieniä asioita, joista tulee tärkeimmissä otteluissa suuria asioita.
