Leijonat pesi kasvojaan, mutta MM-turnauksesta jää pureksittavaa – ”Suomi ei enää millä tahansa materiaalilla pärjää kansainvälisessä jääkiekkoilussa menemällä taktiikan suojiin”
Petteri Sihvonen analysoi Leijonien MM-turnausta yleensä ja puolivälieräpelin Ruotsia vastaan erikseen. Suomalaisessa jääkiekossa on edessä tarkan mietinnän paikka sen suhteen, miten sitä kaikkineen läpi linjan vastedes aletaan järjestää.
Mikä on Leijonien osalta päättyneiden Tshekin MM-kisojen keskeisin opetus? Kyllä se liittyy joukkueen kokoonpanoon ja sen laatuun.
Jukka Jalonen esikuntineen palasi Prahassa siihen, mistä se lähti Bratislavan kevääseen 2019. Silloin Leijonat voitti maailmanmestaruuden todellisella altavastaajajoukkueella.
Vaan nyt painopisteet ovat muuttuneet kansainvälisessä jääkiekkoilussa. Vielä noin vuosina 2019-2022 suomalainen jääkiekkoilu kykeni saamaan tavatonta kilpailuetua pelifilosofiastaan Meidän pelistä.
Noina edellä mainittuina vuosina muut maajoukkueet olivat vielä jonkinlaisessa ”jääkiekko on pelaajien peli” -tilassa. Lätkää mentiin eri puolilla maailmaa – paitsi Suomessa – maailmancupin 2016 nuorten pohjoisamerikkalaisten joukkueen viitoittamalla ”luistelulätkän” tiellä ja jälkimainingeissa.
Viimeistään Jalosen Leijonien superkausi 2021-2022 avasi vastustajien silmät. Eikä siinä kaikki, jopa NHL:ssä pelitavat alkoivat suomalaistua. Jääkiekkoilu pallopelinä on parin viimeisen sesongin aikana loikannut epätaktisesta pelistä taktiseksi peliksi.
Mitä tuossa edellä olen sanonut, on juurisyy sille, ettei Suomi enää pärjää kansainvälisessä jääkiekkoilussa millä tahansa pelaajamateriaalilla menemällä paremman pelitaktiikan suojiin.
Suomalaisen jääkiekkokeskustelun kannalta ja ylipäänsä lajin tulevaisuuden kannalta olisi hyvä, jos Leijonien GM Jere Lehtinen avaisi julkisesti sen, miksi niin moni Euroopassa pelannut laatupelaaja ei liittynyt Leijonien vahvuuteen Jalosen viimeisenä päävalmentajakautena.
Toinen yhtä tärkeä julkisen jääkiekkokeskustelun paikka on se, miksi Leijonissa oli nyt niin vähän suomalaisia NHL-pelaajia. Mahtoiko imu Leijoniin olla tyrehtynyt?
Vai oliko kyse siitä, että Jalonen esikuntineen teki vain rajun päätöksen luottaa malliin, joka muistutti kevään 2019 maailmanmestarijoukkuetta, olkoonkin, että silloin ei ehdoin tahdoin pelattu nimettömällä nipulla?
Aivan niin lohduton suomalaisen jääkiekkoilun tila ei ole liittyen taktisen edun menettämiseen, mitä tuossa edellä olen kuvannut. Etua edelleen on, vaan määräänsä enempää se ei enää siedä tasoituksen antamista pelaajamateriaalin osalta.
”Tärkeä julkisen jääkiekkokeskustelun paikka on se, miksi Leijonissa oli nyt niin vähän suomalaisia NHL-pelaajia. Mahtoiko imu Leijoniin olla tyrehtynyt?”
Ei sovi unohtaa, että Leijonat pelasi hyvin ja pani hienosti hanttiin Tshekille ja Kanadalle päättyneissä kisoissa. Tähdentelen kuitenkin sitä, että nyt kasassa olleelle Leijonien altavastaajapelaajamateriaalille turnauksen läpi vieminen on liian stressaavaa per pelaaja.
Tshekkiä, Kanadaa ja Sveitsiä vastaan enemmän tai vähemmän vaivannut töin tuskin peliotteessa kiinnipysyminen koetteli yksilöiden itseluottamusta ja näkyi lopulta jopa heikentyneenä kaksinkamppailukykynä. Äärimmilleen jännittyneen pelaajan suoritus heikkenee jäällä, siitä ei ole kahta sanaa.
Sanalla sanoen Jalosen Leijonat palasi 2019 lähtöruutuunsa muuten, mutta vastustajien tarjoama vaste peleissä oli huomattavasti korkeampaa luokkaa.
Leijonat setvi kuin setvikin tiensä kuitenkin puolivälieräotteluun. Vähältä piti, ettei paljoa puuttunut – tarvittiin myös Iso-Britannian apua, kun se voitti Itävallan –, että Leijonien pelit olivat loppua jo lohkovaiheeseen.
Puolivälierässä Ruotsia vastaan Suomi pelasi aivan loistavan pelin, turnauksen parhaansa. Se on tässä suomalaisittain vaiheikkaassa turnauksessa jopa hämmästyttävän kova suoritus Leijonilta. Pelaajille ja valmennustiimille sopii nostaa hattua. Joukkueesta löytyi kuin löytyikin kaikkinaisia niin henkisiä kuin fyysisiä kuin taktisia lisävoimavaroja turnauksen h-hetkellä.
NHL-pelaajien Tre Kronor oli helisemässä Leijonien sitkeän puolustamisen ja etenkin maalivahti Emil Larmin kanssa. Eikä Suomi tyytynyt vain puolustamaan Ruotsia vastaan, se sai oikeastaan joka erässä aikaiseksi myös jonkin verran hyökkäyspelaamista.
Ilmoilla oli ajoittain niitä mukavia samoja kaikuja siitä, miten altavastaajan yhteistyön jääkiekko on aiemmin purrut ennakkosuosikkeihin.
Suoritus Ruotsia vastaan oli niin hyvä, että sillä Leijonat pesi paljon kasvojaan suhteessa siihen, mitä turnauksessa oli aiemmin tapahtunut.
Joka tapauksessa edessä on tarkan mietinnän paikka sen suhteen, miten suomalainen jääkiekkoilu kaikkineen läpi linjan vastedes aletaan järjestää. Siihen keskusteluun me – eli Aitio sekä sen Kiuas ja Kiuas Inferno – tulemme ottamaan osaa voimiaan ja vaivojaan säästämättä.
