Apu

Leena Majander-Reenpää: ”80–90-luvuilla olin usein ainoa nainen kokouksissa, minua ei otettu tosissaan, vähäteltiin tai katsottiin ohi”

Leena Majander-Reenpää: ”80–90-luvuilla olin usein ainoa nainen kokouksissa, minua ei otettu tosissaan, vähäteltiin tai katsottiin ohi”
Leena Majander-Reenpää on tottunut selviämään rauhallisena, vaikka ympärillä tuulee. Nyt kun kirjallisen vaikuttajan oma elämäkerta on muiden luettavana, olo onkin yhtäkkiä epävarma.
Julkaistu: 28.9.2021

Kun vuosikymmeniä Suomen kahden suurimman kustantamon johtotehtävissä toiminut ihminen päättää kirjoittaa muistelmansa, voi odottaa mitä vain. Sisäpiiritietoa, kulttuurihistoriaa, riehakkaita kirjailijakaskuja, tarinoita suurista persoonallisuuksista. Skandaalinkäryä, valtataisteluja, voittoja ja tappioita, ja läheltä nähtyä alan suurta mullistusta. Tätä kaikkea Leena Majander-Reenpään juuri ilmestyneissä Kirjatyttö-muistelmissa on.

Mutta eniten se taitaa olla kertomus rakkaudesta. Rakkaudesta työhön ja kirjaan, 30-vuotisesta rakkaudesta Antti Reenpäähän, tyttäriin, lastenlapsiin, omiin vanhempiin.

Rakkaudesta elämään, jonne rintasyöpä astui vuonna 2004, häädettiin, palasi kymmenen vuoden kuluttua, ja löysi uuden, vaikeammin hoidettavan muodon viisi vuotta sitten – oli jätettävä päivätyö.

"Elämäntehtäväni on ollut lukuharrastuksen promovoiminen – enkä siksi voi millään lailla paheksua kirjojen uusia digitaalisen käyttämisen muotojakaan."

Verantaa kirkkonummelaisen järven rannalla hellii loppukesän raukeus, perhoset väpättävät avoimesta ovesta sisään ja ulos, tuolit ja syöttötuoli ovat toisissaan kiinni – väkeä pitää mahtua pöydän ääreen paljon. Leena Majanderin, 64, silmät tuikkivat intoa.

– Minulla oli maailman paras ja kiinnostavin työ! Koko ajan tapahtui uutta ja oppi, hirveän inspiroivia ihmisiä. Elämäntehtäväni on ollut lukuharrastuksen promovoiminen – enkä siksi voi millään lailla paheksua kirjojen uusia digitaalisen käyttämisen muotojakaan. Vaikka rahanjako näyttäytyy vähän huolestuttavana sekä kustantajien että kirjailijoiden kannalta.

Majander-Reenpäälle kustantamisen elämä oli kokonaisvaltaista, ei ollut työelämä ja toinen yksityiselämä.

– Mitä tahansa näkee, lukee, kokee, kohtaa – aina jokin osa aivoista miettii: olisiko tässä kirjaksi. Ja usein oli. Tuli osumia mutta myös ei juuri minkäänmoisia kirjoja.

– Oma päällimmäinen tunto ei ole, että ”menestynyt nainen” vaan se, että kun näen tekemätöntä työtä, tartun. Siitä on seurannut paljon lisää työtä ja uusia mahdollisuuksia. Monet asiat ovat onnistuneet, kaikki eivät.

Kirottu pandemia sitoi kotiin

Hän muistelee sellaisia välähdyksenomaisia hetkiä, alitajunnan atavismia, jolloin aamulla herää ja tajuaa, että tuolle ihmiselle pitää soittaa. Oli mukana myös aktiivista bongaamista, esimerkiksi siitä, kuka on jäämässä eläkkeelle.

– Silloin soitin ja kysyin, että kirjoittaisitko kirjan. Moni kirjoitti ja sanoi jälkeenpäin, miten tärkeä vaihe se oli aktiivisen ihmisen siirtymisessä vapaaseen elämään – piti olla projekti. Tavallaan pelastus, kun pystyi määrittelemään itsensä uudelleen muuttuneessa elämäntilanteessa.

Näin saivat alkunsa esimerkiksi Gustav Hägglundin, Elisabeth Rehnin ja Maria-Liisa Nevalan muistelmat.

Vähän samaan tapaan kävi Leenalle itselleenkin. Kun päivätyö oli jäänyt ja projekti Minna Canthin juhlavuoden vetäjänä tuli valmiiksi 2019, oli selvää, että nyt ne muistelmat on tehtävä.

– Ehkä olen mielessäni kirjoittanut tätä jollain tavalla vuosikymmenien ajan: kirjannut muistioihin tuoreeltaan käydyt keskustelut, pitänyt päiväkirjaa, säilyttänyt kalenterit ja arkistoinut kaiken. Taustalla on ollut ymmärrys siitä, että on ollut osa sellaisissa tapahtumissa ja kustantamisen historiassa, että on vähän niin kuin velvollisuuskin kirjoittaa. Kirottu pandemia sitoi kotiin, tuli aikaa kirjoittamiselle.

– Kannatan kaikkien tasa-arvoa. Kaikki sukupuolet, kaikki uskonnot, kaikenväriset ihmiset – en koe että ajaisin vain naisten asiaa.

Työkyvyttömyyseläkkeellä kolumnistiksi

Työssä hän oli kirjoittanut lähinnä alan lehtiin, puheita ja tervehdyksiä, vähemmän hen­kilökohtaista. Kun Leena jäi työkyvyttömyyseläkkeelle, vanha kamu Harri Saukkomaa ehdotti, että ryhdy kolumnistiksi. Aikakauslehtien ystävä Leena tarjoutui Avun kolumnistiksi, pesti kesti kolme vuotta 2016–2019.

– Se oli minulle fantastinen, rohkeutta antanut kirjoittajakoulu ja praktiikka. Kävi hyvästä harjoituksesta rakentaa kolumnia, jonka ihmiset viitsisivät lukea, vaikka en ole julkkis tai tunnettu ihminen. Hyvä, että kolumneja oli harvakseltaan, sain kehitellä ja hioa rauhassa. Teen muutenkin kaikki etuajassa. Inhoan valmistautumattomuuden tuomaa kramppia.

Puheet hän kirjoittaa usein viikkoa ennen, lukee ääneen, korjaa.

– Työelämä vaati toisenlaista elämänhallintaa, oli pakko ennakoida ja rakentaa logistiikka: kukas tänään vie ja hakee lapset, kuka täyttää jääkaapin, ja kun landella asuttiin, piti miettiä, otanko ylihuomisen iltamekon mukaan jo tänään.

"Vihdoin tiedän, miltä niistä kirjoittajista tuntui, joiden käsikirjoitusta odotti ja patisteli! Minkälainen ponnistus siinä on takana, mikä on se hetki: nyt se on tehty."

Leena sanoo huomanneensa, että hänelle sopii kiire, vaikka jälkikäteen ei käsitä, miten oli mahdollista hoitaa illalla kotona 40 ihmisen juhlat, ja lähteä aamulla 5.30 Seutulan kautta työmatkalle – nelikymppisen voimat olivat toisenlaiset. Oikeassa rytmissä saa aikaiseksi paljon, ja kun aikatauluja ei enää ole, lykkää pientäkin tekemistä.

Kun on saatellut kymmeniätuhansia kirjoja maailmalle, oman ensimmäisen julkistaminen jännittänee.

– Vihdoin tiedän, miltä niistä kirjoittajista tuntui, joiden käsikirjoitusta odotti ja patisteli! Minkälainen ponnistus siinä on takana, mikä on se hetki: nyt se on tehty. Olen vähän hädissäni ja hirveän epävarmoissa tunnelmissa. Mutta tiedän, että oli pakko tehdä tämä kirja ja juuri näin. Otin mukaan vain ne asiat ja ihmiset, joissa oli pointti ja oma kokemus. Joku saattaa sanoa, että ei tuota olisi saanut kertoa!

Ja miljoona ihmistä on kuulemma pitänyt jättää pois. Mutta satoja siellä on, sellaisia kuin Paavo Haavikko, Seppo Heikinheimo, Hannu Mäkelä, Eeva Kilpi, Hannu Salama, Kaari Utrio, Lenita Airisto, Laila Hirvisaari, Jörn Donner.

– Isäni oli pankinjohtaja, äiti kansakoulunopettaja. Kaksi tyttöä ja kaksi poikaa olivat tasavertaisia, enkä voinut ymmärtää ajatusta, että tytöt eivät voi, tai pojat eivät voi. Aina sanottiin, että Leena kyllä selviää. Oli ripeän toiminnan elkeet jo lapsena!

Oivallus yhteisellä automatkalla

Leena oli naimisissa Helsingin Sanomien kulttuuriosaston päällikön Pekka Tarkan kanssa, heillä oli päiväkoti-ikäinen tytär Ulla. Leena oli sukunimeltään Tarkka ja toimi Otavan kustannusjohtajana, kun Otava lähetti Leenan ja Antti Reenpään samalle johtamistaidon kurssille 1990.

Kurssia käytiin Haikon kartanossa kolme päivää kerran kuussa. Leena pyysi kyytiä Antilta, joka oli tahollaan naimisissa ja kahden tytön isä. Autossa tutustuu, avautuu, ja tajuaa pian, että vieressä istuu elämän tärkein ihminen.

Avioliitto solmittiin heti kun edelliset sitoumukset sen sallivat. 27 vuotta sitten heille syntyi yhteinen tytär Anni.

Ja siinä mukana tulivat elämään Otavan sukuyhtiön Reenpäät. Antti Reenpää, rakastettu, kallio ja olkapää, puoliso ja ystävä ilossa ja hädän hetkellä. Heikki A. Reenpää, viisas, kaunis ja sivistynyt, professori, kannustaja ja tuki. Sekä Olli Reenpää, Antin isä, Otavan pitkäaikainen toimitusjohtaja, johon viitataan kirjassa useimmiten vuorineuvoksena. Sitaatit hänen ja Leenan keskusteluista ovat järisyttäviä: nöyryytystä, vähättelyä, arvaamattomuutta, asenteellisuutta, kuin hyytävää Shakespearen kuningasnäytelmää.

Antin ja Leenan yritys valmistella sukupolvenvaihdosta Otavan johdossa johti lopulta Leenan lähtöön talosta ja Antin kaksivaiheiseen luopumiseen tehtävistä sukuyhtiössä sen jälkeen, kun Leena oli kutsuttu WSOY:n kustantajaksi 2011.

"Olen kertonut rähmätassuista myös miehille, että entinen tai nykyinen työtoverisi. Monet ovat taparikollisia, samat nimet toistuvat. Täytyy sanoa, että myös naiset tekevät samaa miehille."

Ilo ja onni toisesta

Fyysinen ilo ja henkinen onni toisesta, ihme siitä mitä heistä yhdessä tulee, kulkee läpi Leenan kirjan – ja elämän – punaisena lankana. Vähän väliä kirjassa ja arjen puheessakin välähtää täysin suojaton rakkaudentunnustus Antille.

Sama avoimuus näkyy työelämässä ja ystävyyssuhteissa: Leena kertoo alaisille ja ystäville avoimesti sen minkä voi, ja aina oman tautitilanteensa, myös mitä ehkä on tulossa. Jotta läheiset tietäisivät ja supinoilta katkeavat siivet. Salailu kasvattaa taakkaa ja vie energiaa, puhumalla pahasta asiasta tulee arkipäivää.

Feminismi-sanaa Leena ei käytä, naiseus ja tärkeät naiset ovat faktaa.

– Kannatan kaikkien tasa-arvoa. Kaikki sukupuolet, kaikki uskonnot, kaikenväriset ihmiset – en koe että ajaisin vain naisten asiaa. Monet kokemukseni liittyvät siihen, miten vielä 80–90-luvuilla toimittiin: olin usein ainoa nainen kokouksissa, toisinaan minua ei otettu tosissaan, vähäteltiin tai katsottiin ohi. Tulihan siitä sellainen, että hitsi, tätä en voi hyväksyä.

Tärkeää on myös nauttia naiseudesta.

– Useimmilla naisilla on tarve olla nätti. Kun alkoi olla itse tienattua rahaa ja mahdollisuus ostaa vaatteita, se oli ihanaa. Olen aina tykännyt koruista ja meikannut. Koronaeristyksenkin piristää pirtsakka huulipuna. Ehkä tätä aihepiiriä ei ole muistelmissa kauheasti käsitelty. Sehän on myös itseluottamuksen perustaa, että tietää: katsokaa vain, parasta on yritetty!

Ystävättärillä, jotka tukevat, päivystävät vierellä ja tarttuvat toimeen, on ollut iso rooli. On naurettu ja vollotettu. Heillä on myös tapana tiedottaa lääppivistä rähmäkäpälistä: älä mene samaan hissiin.

– Olen kertonut rähmätassuista myös miehille, että entinen tai nykyinen työtoverisi. Monet ovat taparikollisia, samat nimet toistuvat. Täytyy sanoa, että myös naiset tekevät samaa miehille.

Leenan onni tulee lastenlapsista, joita on kuusi: Antin tyttärillä on lapsia viisi, Leenan ensimmäinen biologinen lapsenlapsi, Ullan poika syntyi kaksi vuotta sitten.

Tunteet pinnassa pienten kanssa

Kyky katsoa eteenpäin ja oma lapsenusko ovat jaksamisessa auttaneet. Ajatus, että Taivaan Isä käyttää kaikkia keinoja suojellakseen pientä Leenaa pahalta.

– Se varmaan toimii kahdessa ulottuvuudessa: kun on hätä tai silloin kun on ylitsevuotavan kiitollinen. Ei se arjessa muuta merkitse, paitsi seuraan kirkkoon liittyvää uutisointia. Miksi ei osata käyttää vahvuutta, joka kirkolla olisi: lähimmäisenrakkaus ja armo, vaan sorrutaan kuppikuntaisuuteen ja tuomitsemiseen.

Onni tulee lastenlapsista, joita on kuusi: Antin tyttärillä on lapsia viisi, Leenan ensimmäinen biologinen lapsenlapsi, Ullan poika syntyi kaksi vuotta sitten, hän on rakas Lukas.

Koronarokotusten jälkeen pääsee kaikkia tapaamaankin, eristyksen aikaan yhteys ja naaman tuttuus säilyi Whats­App-puheluilla.

Leena kertoo, että talon yläkerta on kuin kesäsiirtola, peti pedin vieressä ja lohikeittoa keitetään kymmenen litran kattilassa – eikä mitään väliä, että syöttötuolit ovat kuivuneessa kaurapuurossa. Kellarista on rahdattu metrikaupalla lastenkirjoja hyllyihin.

– Tunteet on pinnassa näiden pienten kanssa. Heillä ei ole elämänpettymystä, vaan usko kaikkeen hyvään. Miten noin pieneltä ihmiseltä kuin Lukas tulee täyttä lausetta ja miten ripeästi hän juoksee! Lukas puhuu myös amharaa, Henok-isänsä kieltä. Sekin on mielettömän rikastuttavaa, kun on vävy Etiopiasta ja Annin poikaystävä Sven on belgialainen. Kaikki uutiset ja jalkapallot tulevat ihan eri näkökulmasta.

Mitä toivot?

– Että elämä jatkuisi juuri näin kuin se on!

Leena Majander-Reenpää

  • Syntyi: 15.11.1956 Espoossa.

  • Asuu: Kirkkonummella.

  • Perhe: puoliso Antti Reenpää, Antilla kaksi lasta, Leenalla yksi, yksi yhteinen, lastenlapsia kuusi.

  • Uraa: Kirjakaupan myyjäksi 15-vuotiaana. Kauppatieteiden maisteri. Kirja-alan markkinointi- ja johtoteh­täviä. Alan luottamusteh­täviä, järjestötoimintaa, Suomen Kansallisteatterin hallituksessa ja hallintoneuvostossa 20 vuotta.

  • Ajankohtaista: Leena Majander-Reenpään muistelmateos Kirjatyttö (Siltala) ilmestyi 2.9.2021.

Kommentoi »