Apu

Leena Majander: Kesäduuniblues


Moni aloittaa tänäkin kesänä työuransa kesätöissä. Leena Majander pohtii työelämän muutoksia.
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto

Ensimmäiseen kesäduuniinsa tulee TET-harjoittelun koulima nuori, jonka käsitys työnteosta alkaa muovautua omien kokemusten kautta. Tukkuliikkeen varastossa rullakko kolisee, hautuumaalla heiluu harava ja tiskin takana vilahtaa lähimaksu. Päivää rytmittävät varhaiset ylösnousut ja odotetut ruokatauot. Yhteisön pelisäännöt alkavat hahmottua, kun tulokas oppii istumapaikkansa tauko­tilan kahvipöydässä.

Itsensä hyödylliseksi tunteminen on tärkeä kokemus. Olen vastuussa – hieno fiilis – jos en muusta, niin saapumisesta työpaikalle vuorolistan mukaisesti. Taskunpohjalle kertyy itse ansaittua tienestiä. Nyt piirtyvät myös CV:n ensimmäiset rivit, joita viisikymppisinä hellyydellä muistellaan.

Teemu Keskisarja kertoo kansalliskirjailijaa kuvaavassa kirjassaan, että Aleksis Kiven aikana suomalaisten ensimmäinen ammatti tapasi olla paimen. Ihan kepin ja kiven aikoihin ei tarvitse peruuttaa löytääkseen tuon elinkeinon harjoittajia. Paimentaessaan lehmiä Kymijoen rannalla äitini tiiraili taivaalle ja maastoutui ojaan, kun pommi­koneet ujelsivat. Pomoja olivat lehmät, jotka piti iltasella lypsää.

Lehmät, nuo ilmakehän päästöjen syntipukit, laiduntavat EU-merkittyinä niityillä vailla ihmispaimenta. Kadonneita ovat monet muutkin ammatit ja kesäduunit.

"Anteeksi, mutta mikä on sisälähetti?"

Aloitin työurani Helsingin Wall Streetillä, Aleksanterinkadulla, Kansallis-­Osake-Pankin pääkonttorissa. Lähetin asiakirjoja putkipostilla, josta kuului humaus ja kolina viestin kiitäessä rakennuksen uumenissa eteenpäin. Juoksutin ruskeita reikäkuoria pankkisalin poikki, toimistokerroksiin ja kassaholviin. Kannoin postipinoja naapuritalo Pohjolan jugendportaikoissa sekä uus­renessanssipalatsi Kämpissä, joka ennen ja jälkeen pankkiuransa tunnetaan loistohotellina. Olin sisälähetti.

Kerron tätä tarinaa kolmekymppisille työtovereilleni. He kuuntelevat kohteliaasti, mutta hämmennyksen vallassa. ”Anteeksi, mutta mikä on reikäkuori? Mikä on sisälähetti?”

Itse tehty fyrkka vapautti, en ollut enää viikkorahan armoilla. Saatoin ostaa Suosikin, Intron ja Jussi Raittisen älppärin anomatta lisärahoitusta mutsilta tai faijalta. Pankkiala ei kutsunut, mutta tunne kuulumisesta kansalliseen työvoimaan oli vahva. Virkaiältään vanhemmat kollegat lähettikeskuksessa valistivat teinityttöä pomon paskamaisesta luonteenlaadusta. Keskeinen työelämän oppijakso sekin.

Nyt ohjataan itse itseään

Ikäpolveni aloitti ansiotyön jakamalla postia konttorivirkailijoiden pöydän kulman saapuvat-laatikkoon. Kirjoituskoneen naputus säesti tärkeää tehtävää. Nyt sähköpostinsa parissa ahertaa oman itsensä sisä- ja ulkolähetti.

Hallitseva johtamisoppi on itseohjautuvuus, pomota ja ohjaa ite itteäs. Se ei auta aloittelijaa eikä sovi kaikille konkareillekaan. Reipasotteinenkin vasta-alkaja tarvitsee perehdytystä ja ohjausta, jotta työkokemuksesta syntyy rohkaiseva. Esimiehen kannustava palaute hitsautuu mieleen. Kun jälkitunnelmat ensimmäisestä työkesästä ovat innostavia, edessä olevat aherruksen vuodet alkavat houkutella.

Raittisen Kesäduuni-blues soi iloisesti duurissa.

Julkaistu: 11.6.2019