Apu

Leena Majander: Ikänäkörillit päässä


Miten Tuulen viemää on kestänyt aikaa? Leena Majander pohtii.
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto

Juha Hurme ja Siri Kolu pohtivat äskettäin radion lukupiirissä vanhojen kaverieni luonteita ja piirteitä.

Scarlett, Rhett, Miss Melly, Ashley, Mammy ja Prissy, romaanin ja suurelokuvan henkilöt, ovat myös Sirin ja Juhan kavereita. Ja kuuntelijoiden, jotka osallistuivat keskusteluun puhelimen tai netin kautta.

Puheissa mainitaan Scarlett O’Haran kolme lasta, joista leffaan päätyi mukaan vain hänen kuopuksensa.  Höristän korviani, kolmeko? Miksi muistan vain Bonnie Butlerin, sen ratsastusonnettomuudessa menehtyneen pikkuisen?

Auts, enkö tunnekaan lempikirjaani perin pohjin!

Tuulen viemää kiilasi lukulistani kärkeen, kun huomasin unohtaneeni kirjasta kaiken, mikä ei ollut mukana Victor Flemingin ohjaamassa elokuvassa. Technicolor-tuotanto oli kävellyt ylitse Margaret Mitchellin romaanin.

Kuva oli syönyt sanan. Nyt oli totisesti aika palata sanan ääreen.

Nuoruudentuoreilla silmillä (ja ymmärryksellä) luettuna kirja oli valloittava, romanttinen melodraama.

Nyt luen tuhatsivuista elämänmurroksen kuvausta ikänäkörillit päässä, kokemusteni viisastamana ja luonnoltani jalostuneena (usko huviksesi).

Romantiikkaa ja melodraamaa, kyllä joo, mutta yhä Scarlett O’Hara on ravisuttava esikuva.

Hän ei suostu hienon naisen rooliin, ei surevan lesken eikä uhrautuvan äidin. Hän on itsekäs sisupussi ja selviytyjä, joka murtaa aikansa naisen elämän ahtaat rajat. 

Kun Amerikan syvän etelän puuvillaplantaasien elämänmuoto sisällissodan jälkeen hajoaa, Scarlett nappaa tilaisuudesta kiinni. Hän määrittelee oman elämänsä pelisäännöt ja luo uran liikenaisena.

Mokoma ei tunnista heikkouksiaan, sössii ihmissuhteensa ja rakentaa itse omat onnettomuutensa. Scarlett osoittaa, että kertakaikkinen harminkappale, ihan mahdoton tyyppi, voi saada lukijan sympatiat.

Elokuva valmistui kolme vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen, kun Eurooppa oli jo keskellä toista maailmansotaa. 

Ensi-ilta oli joulun alla 1939 tarinan keskeisellä näyttämöllä Atlantassa, kansalaisoikeusaktivisti Martin Luther Kingin syntymäkaupungissa. Juhlaan ei kutsuttu Mammyn roolin esittäjää Hattie McDanielia. Hänestä tuli silti ensimmäinen afroamerikkalainen Oscar-voittaja.

Mustien amerikkalaisten kohtelu romaanissa hätkähdyttää. Historiallista kuvausta on kuitenkin syytä katsoa kohti. Scarlettin elämänpiirin rasistiset asetelmat murtuivat vasta sata vuotta myöhemmin, kun rotuerottelun lopettava laki Yhdysvalloissa astui voimaan.

Uusi lain kirjain ei oitis muuttanut asenteita, mutta se oli keskeinen etappi yhä jatkuvalla tiellä.

Menestysromaanin ja ikiaikojen tuottoisimman elokuvan loppukohtauksessa sankaritar katselee elämänsä suuren rakkauden loittonevaa selkää.

Scarlettin ja Rhettin kohtalo jää auki, mikä lienee avain tarinan kestävään suosioon.

”Ajattelen sitä huomenna”, tuumii Scarlett, joka on harjaantunut siirtämään tämän päivän murheet huomisen ratkaistavaksi.

Vaikka huomenna onkin se uusi päivä, moni suuri asia vaatii tarttumista ratkaisuihin jo tänään.

Julkaistu: 30.8.2019