Apu

Leena Lehtolainen: "Enää en suutu, kun minut kiilataan kassajonossa"

Leena Lehtolainen: "Enää en suutu, kun minut kiilataan kassajonossa"
Kirjailija Leena Lehtolainen jatkaa lauseita ja paljastaa muun muassa sukurasitteensa.

Teini-iässä inhosin erityisesti kaikkia auktoriteetteja: koulua, kirkkoa, vanhempia, kummitätiä ja niin edelleen. Olin punkkari, mutta kyllä myös sen kulttuurin auktoriteetteja vastaan piti kapinoida. Että onko Pelle Miljoona nyt oikeassa vai ei.

Liikutun yleensä kyyneliin, kun luen hienon lauseen tai tapaan kauriin metsässä. Olen helposti liikuttuvaa tyyppiä, sitä tapahtuu lähes joka päivä. Pikemmin voisi kysyä, mistä en liikutu!

Minun olisi pitänyt syntyä kuukautta myöhemmin, mutta oli ilmeisesti kiire tähän maailmaan. Ehkä siksi olen tehnyt monia asioita nuorempana kuin useimmat ikätoverini.

Sukurasitteeni on äidin puolen suvusta tuleva taipumus dramatisointiin. Olen huomannut, että liioittelu ja värittäminen kuuluvat minunkin piirteisiini. Toisaalta ne ovat kirjailijoille aika luontaisia ja usein tarpeellisiakin juttuja.

Juuri nyt ottaa päähän se, ettei musiikkikeikoille ja teatteriesityksiin pääse yhtä helposti kuin normaalisti. Hyvä livemusiikki on minulle kuin huumetta, menen siitä täysin sekaisin.

Nykyajan parhaita puolia on, että erilaisuudelle on enemmän tilaa. Tuttavapiirissänikin on ihmisiä, jotka ovat pohtineet esimerkiksi omaa sukupuoltaan jo kauan sitten. Nykyteineille sukupuoli ei ole enää niin kaksinapainen juttu kuin omassa nuoruudessani.

Suomen olisi jo aika luopua turvetuotannosta. Se ei ole kestävä energiamuoto eikä ratkaisu luonnonvarojen kannalta.

Ystäväni ihmettelevät minun työteliäisyyttäni, tai ehkä parempi olisi sanoa keskittymiskykyäni. Pysyn deadlineissa ja teen sovitut hommat, vaikka maailma hajoaisi ympäriltä.

Join pääni täyteen, kun voitin Vuoden johtolanka -palkinnon Maria Kallio -romaanilla Luminainen vuonna 1997. Niissä juhlissa tuli kyllä kipattua ylen määrin.

Minun jumalassani mukavinta on se, ettei hänellä ole ikää, sukupuolta tai ihonväriä. Hän rakastaa kaikkia ihmisiä.

En enää nykyään suutu, kun joku kiilaa edelleni parkkipaikalla tai kassajonossa. Kai heillä on sitten todella niin kova kiire.

Jos olisin mies, kapinoisin varmasti sukupuoleeni kohdistuvia odotuksia ja stereotypioita vastaan samoin kuin olen tehnyt naisena.

Ensimmäiseksi poistaisin maailmasta lapsiavioliitot. Se on ongelma, jota Suomessa ei vielä täysin nähdä eikä ymmärretä – ja se koskee myös poikia.

Yrityksistäni huolimatta en ole oppinut saavuttamaan sellaista pysyvää mielenrauhaa, joka kannattelisi kaikkien tapahtumien yli. Olen yhä huolehtijatyyppiä.

Julkaistu: 4.10.2020
Kommentoi »