Lautasen paine: Miten suorituskammo iskee kovimpiinkin lukkareihin?

Lukkari on pesäpallon näkyvin pelaaja. On suorastaan mielenvikaista hankkiutua pelaamaan pelipaikalle, jossa olet käytännössä koko ottelun vastustajan piirittämänä ja armottoman henkisen painostuksen alla. Jokaisella huippulukkarilla tulee hetki, kun syöttö ei osu lautaseen kuten haluaisi. Osa pääsee hetkistä yli nopeasti, toisilla vaikeudet kestävät pidempään tai pahimmassa tapauksessa vaikeudet ovat johtaneet koko uran päättymiseen.

Kammo ei katso lajia, tasoa tai tahtoa

Mitä tehdä kun tutusta asiasta tulee hankalaa, jopa mahdotonta? Useissa urheilulajeissa tunnetaan erilaisia kammoja, jotka tekevät tuhansia toistojenkin jälkeen suorituksesta ylitsepääsemättömän hankalaa. Dartsissa heittäjä ei saa tikkaa irtoamaan kädestään ja golfissa jipsin iskiessä päälle lyhyet putit eivät mene sisään. Jopa akrobaateilla saattaa esiintyä liikekammoa, joka estää tekemästä tiettyjä suorituksia. Pesäpallon puhutuin kammo on lautaskammo, mutta myös heitto-, kiinniotto- ja syöksykammoja on ajoittain kentillä näkynyt.

Kaikkia kammoja yhdistää se, että ne oireilevat stressin ja suorituspaineen alla. Toinen tekijä on loukkaantumiset. Jokin pieni vaiva estää tekemästä suorituksen normaalisti ja muutaman epäonnistumisen jälkeen epävarmuus iskee. Yksittäistä selittävää tekijää erilaisiin suorituskammoihin ei ole kuitenkaan löydetty ja siksi ne ovatkin säilyttäneet mystisyytensä vuodesta toiseen.

Kun lukkarin epävarmuus tarttuu koko kenttään

Lautaskammo on jälleen puhuttanut viime aikoina, koska yhden naisten superpesiksen ennakkosuosikin, Rauman Feran, lukkari Ilona Hakoniemellä on ollut vaikea kausi. Hakoniemeltä on pelistä toiseen lipsahdellut vapaataipaleita, eikä pelissä ole muutenkaan ollut sitä loistoa, mitä Hakoniemeltä on lupa odottaa. Vapaataipaleet ovat osa ongelmaa, mutta suurempi ongelma on se, mitä lukkarin epävarmuus aiheuttaa oman joukkueen ulkokentälle. Feralaistenkin tapauksessa ulkopelaajien fokus keskittyy siihen, saako oma lukkari suoria syöttöjä vai ei ja he unohtavat jännittäessään pelata normaalisti. Se on suurempi ongelma kuin lukkarin antamat vapaataivaljuoksut.

Hakoniemi on noussut viime vuosina lukkarieliittiin, ja odotukset kauteen lähdettäessä ovat korkealla. Harjoittelua on lisätty entisestään ja epävarmuus on jossain vaiheessa vienyt voiton. Raumalla on sorruttu klassiseen virheeseen ja yritetty sivuuttaa lukkarin ongelmat. Tilanne on kuitenkin pahentunut pelistä toiseen ja nyt peli tulisi viheltää poikki: myöntää tosiasiat, etsiä Hakoniemelle henkistä tukea henkilöstä, joka tuntee omakohtaisesti lautaskammon kauheudet ja antaa pari ottelukierrosta lomaa. Peittelyn tie on nyt kuljettu loppuun.

Syöttökäden takana on pää ja siihen on panostettava enemmän

Muutamia vuosia sitten eräs miesten superpesislukkari oli minuun yhteydessä ja pyysi henkilökohtaiseksi valmentajakseen. Hetken keskusteltuamme siitä, mitä ja miten lähdemme harjoittelemaan seuraavaa kautta varten, hän totesi, että kokisi tärkeäksi sen, että voisi puhua pelistä ja pelin herättämistä tunteista entisen lukkarin kanssa. Se herätti minut siihen, kuinka yksinäistä lukkarina pelaaminen todellisuudessa on. Harjoituskaudella lukkari harjoittelee joukkueen yhteisharjoittelun lisäksi todella paljon myös yksin. Harjoitusten aikana lukkari miettii usein yksin, millaisia syöttöjä mihinkin tilanteisiin pitää syöttää. Hän miettii yksin kaikkia syöttämiseen liittyviä sääntöjä ja kuinka niitä voisi sopivasti kiertää. Hän miettii myös sitä, kuinka suuren vastuun oman joukkueen menestymisestä hän kantaa. Miksi? Ei minkään muunkaan pelipaikan pelaajat mieti omaa pelaamistaan yksin, vaan yhdessä joukkueen kanssa.

Lukkarin pelipaikka on niin ainutlaatuinen pesäpallossa, että vaikka joukkueet ovat viimeisinä vuosina hyödyntäneet henkisiä valmentajia, on syytä pohtia, onko niistä riittävästi apua lukkareille? Myös lukkarivalmentajia on alkanut joukkueiden valmennuksessa näkyä yhtä enemmän. Valmennetaanko itse syöttöä ja taktiikkaa vai pitäisikö henkiseen puoleen tarttua yhä enemmän?

Vaikka lukkarit ovat henkisesti todella kovia urheilijoita, hekin tarvitsevat kaiken mahdollisen avun ollakseen entistä parempia ja välttääkseen ongelmat. Pelinjohtaja ja valmentaja tietävät, että lukkari on heidän joukkueensa tärkein pelaaja. Toivottavasti he myös antavat parhaan mahdollisen tuen omalle lukkarilleen.

Huipulta kuilun reunalle ja takaisin

Viime vuosien suurimmista lukkarinimistä sekä Juha Puhtimäki että Topi Kosonen ovat puhuneet avoimesti omista lautaskammoistaan. Miesten kammot iskivät eri vaiheissa uraa. Kosonen valittiin satumaisen kauden 2008 jälkeen vuoden pesäpalloilijaksi sekä vuoden lukkariksi. Kesällä 2009 jo alkukaudella oli nähtävissä, että Kosonen ei ole entisensä ja orastava lautaskammo nosti päätään. Kaikki näkivät, että vaikeaa oli, mutta ääneen sitä ei uskallettu sanoa. Kuopiossa pelatussa Itä-Länsi ottelussa kammo puhkesi pahemman kerran ja sen jälkeen sitä ei voinut piilotella.

Puhtimäen kohdalla pahimmat vuodet syöttämisen suhteen olivat ennen hänen nousuaan huipulle ulkopelaajana. Sisäpelissä kulki, mutta syöttäminen oli vaikeaa usean vuoden ajan. Ongelma oli myös Puhtimäen kohdalla sama. Totuutta ei uskaltanut myöntää pelaaja itse tai hänen lähipiirinsä. Ahdistus kasvoi ja peli-iloa ei löytynyt mistään.

Molempien aikansa tähtilukkareiden toipuminen lautaskammosta alkoi siinä vaiheessa, kun asia todettiin ääneen. Myönnettiin ongelma itselle ja kerrottiin se avoimesti myös ulospäin. Moni muu oli aikaisemmin tehnyt virheen ja hakannut päätään seinään ajatuksella, että olen osannut tämän ennenkin, osaa sen edelleen, lisännyt harjoittelua ja ajautunut vielä syvempään kuoppaan. Syöttö on pysynyt normaalisti harjoituksissa, mutta pelin painetilanteessa on ollut vaikeaa.

Puhtimäki on myöhemmin useassa yhteydessä kertonut, että kun hän löysi oikean ihmisen, kenen kanssa puhua ongelmista, solmu alkoi aueta. Samaa ovat sanoneet muutkin lautaskammosta jollakin tapaa toipuneet lukkarit, darts-pelaajat ja golfarit. Lukkaria tai muusta kammosta kärsivää urheilijaa ei saa jättää yksin, vaan asioista on puhuttava avoimesti. Urheilijalle on löydettävä ihminen ja paikka, jossa hän voi tunteitaan avata. Useimmiten toinen samasta ongelmasta urallaan kärsinyt on siihen paras apu, sillä hän puhuu samaa kieltä. Puhtimäki löysi juttukaverin ja hänet on kammosta toipumisen jälkeen valittu kaksi kertaa vuoden lukkariksi ja kerran vuoden pesäpalloilijaksi.